Lukiessa silmissä väikkyi kuva Rajalasta Arto Nybergin haastataltavana keväisenä sunnuntai-iltana YLE TV-1:ssä. Nyberg tarkasteli jututettavaansa kiukkuisesti ja vaati selistystä, miksi tämä oli ryhtynyt retostelemaan kaiken kansan Katri Helenaa, joka itse oli aina varjellut itseään sopimattomalta julkisuudelta. Kirjoittaja selitteli ratkaisua tarpeella sanoa jotakin myös omasta puolestaan. Olihan vastikään nähty musikaali Katri Helenasta ja siinä yhtenä henkilönä joku kumma Proffa. Sittemmin mahdollisuuksia selityksiin on ollut tarjolla useita, kuten esimerkiksi tästä linkistä voi havaita: http://yle.fi/uutiset/panu_rajala_kirjani_ei_hapaise_katri_helenaa/6556328
No, minä en ole nähnyt musikaalia enkä lukenut lehtijuttuja kohuparista. Silti tiesin aiheesta yhtä ja toista, ties mistä uutisvirrasta korviin tai silmiin tarttuneita juttuja. Ihan omatoimisesti olen perillä siitä, mitä kaikkea Rajala on tuottanut tutkijana. Etenkin Sillanpää-sato ja monet kirjailijaelämäkerrat olen syynännyt visusti. Ahkera ja kulloiseenkin kohteeseensa tarkkaan paneutunut mies kirjoittaa sitä paitsi harvinaisen sävykästä suomea, mistä aina kannattaa olla hyvillään. Siksi toiseksi hän on pikkuisen tuttu Tampereen ajoiltani, jolloin äidyin suorittamaan jatkotutkintoja sikäläisessä yliopistossa. Ei siis ihme, että kartallani Rajala asettuu sellaisten kirjallisuutta monipuolisesti hallitsevien joukkoon, jonka työn tuloksia on aiheellista seurata.
Lavatähti ja kirjamies edustanee lähinnä dokumenttia. Paljon se kertoo - varmasti myös jättää kertomatta - muun muassa siitä julkisuudesta, jossa pariskunta eli. Sitä oli vaanittu ja siitä tuotettu ylen määrin juttuja aikakaus- ja iltalehtiin. He olivat kauppatavaraa. Tuttua, tuttua. Kirjan ansioksi luen sen, että kirjoittaja rakentelee parin yhteisestä taipaleesta selkeästi jaksottuvan kokonaisuuden. Kukin kappale on saanut otsikokseen tunnelmaa ennustavan vetäisyn iskelmätekstistä, ehkä hyvinkin Katri Helenan laulamasta. Tyylilajikin tyydyttää lukijaa, sillä kertoja ikään kuin pöyhii muistojaan, mutta välttelee minä-muotoa. Hän katselee usein loitolta tapahtumia ja puhuu eräästä miehestä menemisineen, tekemisineen, tunteineen. Tekstistä syntyy illuusio rehellisyydestä. Sen verran runsaasti esillä on aineistoa, joka voi olla peräisin vain asianosaisilta.
En siis koe turhaan lukeneeni Rajalan tilitystä. Oivallista sekin, että eilen illalla televiso pysyi pimeänä, kun pistelin nopsalukuista tekstiä hiljaisessa huushollissa. Kuva Katri Helenasta tarkentui, samoin myös kirjoittajasta, jos sillä seikalla nyt sattuisi olemaan jotain yleistäkin merkitystä.
Hyvin kirjoitetun kirjan perään pahoittelen omasta puolestani sitä, että Murakami-tekstini alkuun oli jäänyt omituisia sotkuja. Ne on nyt korjattu, mutta ihmettelen yhä, miksen heti kirjoitusta tarkistaessani huomannut tekstin vikoja. Anteeksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti