Rajalan Näyttelijä

 

Tulin ostaneeksi Panu Rajalalta ilmestyneen uusimman elämäkerran Hannele, Näyttelijä (Otava 2021). Olinhan lukenut useita Rajalan vakuuttavia elämäkertajulkaisuja, joiden lukukokemuksesta jätin tämän, tämän, tämän, tämän, tämän ja tämän jäljen omaan blogiini. Tartuin Elisa Kirjan tarjoukseen hetkellä, jolloin 156-sivuinen e-kirja maksoi vain muutaman euron. En osannut huolestua edes mainostekstistä:

Näyttelijälegendan värikäs ura ja elämä

Hannele Laurin ura teatterissa, televisiossa ja elokuvissa hakee vertaistaan. Hän on näytellyt kuudella vuosikymmenellä klassista draamaa, komediaa ja sketsejä. Ura ulottuu Shakespearen Ofeliasta Spede Pasasen Naisen logiikkaan. Palkitun ja karismaattisen näyttelijän elämäntyö huipentuu syksyllä 2021 päärooliin Johanna Vuoksenmaan elokuvassa "70 on vain numero".

Kirja kertoo, kuinka everstiluutnantin tytär nousi maan suurimman teatterin palkeille ja viihdemaailman huipulle. Teos kuvaa avoimesti Hannelen voitot ja kolhut, rakkaudet ja pettymykset sekä hänen vahvan itsenäisen taipaleensa politisoituvan ja kaupallistuvan taiteen kuohuvilla kentillä.

Ihmeissäni luin emeritus professorin tekstiä. Mikä kumma on saanut ansiokkaan kirjallisuuden ja teatterin tuntijan lähes yksioikoisesti ylistämään julkisuudessa viihtynyttä Hannele Lauria? Lehdistä olen lukenut Rajalaa kohdanneesta menetyksestä viime keväänä. Ote kirjoitusurakkaan on kenties herpaantunut vaimon kuoltua äkillisesti. Mene tiedä. Työn tuloksen perusteella tulkinta lienee osapuilleen kohdallaan. Varteen otettavia kritiikkejäkään Näyttelijä-elämäkerrasta en löytänyt.

Kirja alkaa näin:

Näyttelijä on ihan puhki. Hän on näytellyt helteisen kesäviikon Tampereella uudessa elokuvassa. Päivässä on otettu monta kuvaa. Näyttelijä kertoo, että hän on jokaisessa niistä.   

Hänen roolivarustukseensa on kuulunut paksu turkki. ”Arvaa onko kiva vaihtaa sitä päälle ja pois kolmenkymmenen asteen kuumuudessa. Ja samalla pitää meikit ja kampaus kunnossa.” Epäilen että ei ole.   

Istumme elokuussa Hannele Laurin kotoisan rivitaloasunnon keittiössä. Hän keittää kuuluisaa myrkynvahvaa kahviaan, aurinko kimmeltää nurmikon yli suureen ikkunaan. Jackrussellinterrieri Nancy tuhisee karvalankamaton kulmalla. On tyynen seesteinen hetki, näyttelijä käy puhaltamassa tupakansavua ilmanvaihtohormiin. Vähitellen hän rentoutuu, rooli putoaa harteilta.

Vaivaa tekijä on nähnyt paitsi haastattelemalla asianosaisia myös tutkimalla Hannele Laurin saamia kritiikkejä rooleistaan. Ansioitunut teatterintuntija on mielestäni vahvimmillaan niissä kohdin, missä pääosan ottaa teatteri. Muun muassa tiiviisti kerrottuja sisäpiirin juttuja oli hauska lukea:

Kalle Holmberg harrasti Boris Godunovin jälkeen mahdollisimman pienimuotoisia esityksiä. Hän ohjasi Ionescon Tuolit Lallukkaan, mistä oli sekin etu, että hänen ei tarvinnut käydä teatteritalossa ollenkaan. Pienelle näyttämölle hän ohjasi Jukka Vienon kantaesityksen Ilmiantaja. Siinä oli yhdeksän näyttelijää, joukossa Hannele Lauri, Juha Muje, Antti Litja ja Satu Silvo.    

Hannele kohtasi Antin pitkästä aikaa ja näytteli tämän rakastajatarta. Päästiin 46 esitykseen, kunnes tuli äkkipysäys. Esityksen piti alkaa, mutta Litjaa ei kuulunut teatterille. Hän oli jättänyt keskukseen viestin: ”Näytelkää työ, minä juon.” Holmberg raivostui ja päätti, että tämä loppuu tähän. Näytelmää ei enää esitetty, ja Litja erotettiin.    

Hannele tapasi Antin vuosia myöhemmin Töölöntorin kahvilassa ja kysyi: ”Vieläkö juot?” Ei juonut kuulemma enää, töitä jo kaipasi. Hannele lupasi puhua Raija-Sinikka Rantalalle, josta oli tullut kaupunginteatterin uusi johtaja. Litja otettiin takaisin.

Liitän loppuun totisen nettikuvan uutterasta kulttuurikentän työmyyrästä. Kunpa aiheita iloisiin ilmeisiin löytyisi ennen pitkää! 

 

 

 

 

"Tuntemattoman" synty häikäisee draamana

Kukapa olisi uskonut, että maanantai-iltana nähty esitys ylittäisi tyystin odotukset, vaikka olin lukenut siitä muutaman kiittävän arvostelun kuten tämän. Kyse on Tampereen komediateatterin vierailusta Turun kaupunginteatterissa näytelmällä Päämäärä tuntematon. Näytelmän nimi viittaa ainakin kahteen suuntaan. Eivät tienneet suomalaissoturit keskellä tapahtumia, mihin ne päätyisivät. Kirjailijan itsestään löytänyt entinen konekiväärikomppanian päällikkökään tuskin tiesi pitkällisen luomisponnistuksensa aikana päämäärästä muuta kuin sen, että romaania pukkaa. Vasta loppuvaiheessa juolahti mieleen sotaromaanille oikea nimi: Tuntematon sotilas. 

Paikallinen teatterikerho oli varannut sata lippua esitykseen, mutta vain kahdeksan jäsentä oli nähnyt tarpeelliseksi varata paikan itselleen. Tavatonta! Katsomo kuitenkin täyttyi melko lailla eikä tosiaan suotta. Vaivan palkaksi saatiin nähdä intensiivisiä kohtauksia suomalaisille äärimmäisen tärkeän romaanin syntyvaiheista. Väinö Linna kipuilevana kirjailijana kosketti meitä myöhäisiä sivullisia. Katsomo eli mukana, keskittyi ja naurahteli, kun aihetta ilmeni. Selväksi tuli, kuinka vahvasti Linna sai tukea kavereiltaan ja mikä riemu repesi, kun romaani lopulta ilmestyi muokattuna.

Illan nimi mielestäni oli Linnan asemesta häntä suvereenisti esittänyt Tuukka Huttunen. Notkeasti tämä mies esittää kaikki muutkin draaman parikymmentä hahmoa. Uskomaton virtuoosi! Myös nerokas lavastus vangitsee. Keskeisenä elementtinä näyttämöllä jököttää valtaisa musta möhkäle. Se on olevinaan Remington-merkkinen kirjoituskone. Vehkeen saa käännetyksi ympäri, jolloin tietyssä vaiheessa sisältä paljastuu sairasvuode lopen uupuneelle Väinölle. Sivuilta aukeaa ketterästi laatikoita, ovia ja muuta tarpeellista.

Mainiosti esitystä laventavat videoseinämät molemmin puolin Remingtonia. Tällä ratkaisulla näyttämölle saadaan kolmekin hahmoa. Ei tehnyt yhtään tiukkaa Linnalle jutella niiden tyyppien kanssa, jotka näkyvät kuvissa. Itse asiassa kaikki ovat Tuukka Huttusen luomuksia. Kekseliästä ja kiehtovaa. Muhkea musiikki, paikoin itseään Sibeliusta, tukee toimintaa, kunhan se ensin pääsee vauhtiin jyrähtävin sodan äänin.

Kaksi Panua, Panu Raipia ja Panu Rajala, ovat rakennelleet pettämättömän perustan esitykselle. Rajala kirjoitti näytelmän, Raipia ohjasi ja lavasti sen. Videosuunnittelu on Ilari Kellokosken,
pukusuunnittelu Kaisa Loposen. Esitys on ollut nähtävissä Tampereella syksystä 2017. Onneksi vierailu Turkuun järjestyi edes nyt. Kiitos taas Turun teatterikerhon puuhamiehelle Markku Laaksolle, joka toimitti liput meille muutamille, vaikka iso osa kerholaisia jätti mahdollisuuden käyttämättä. Yleisön osana paukutin käsiäni uupumiseen asti. Naapuri rohkaistui hihkaisemaan bravoota. Äkkiä yleisö ponkaisi seisomaan ja jatkoi yhä aplodeja.

Hienoa olla mukana tällaisessa tunnekuohussa.

Virvatulta tavoittamassa

Useita Panu Rajalan kirjoittamia elämäkertoja luettuani ja ne eloisiksi havaittuani ostin epäröimättä myös uusimman, Eino Leinoon keskittyvän, kun Elisa Kirjan tarjous ilmaantui sähköpostiin. Elämäkerta on saanut osuvasti nimekseen Virvatuli, Eino Leinon elämä. En kaivannut mainosta vahvistamaan ostopäätöstä. Tämä WSOYn esittelyteksti sopii kuitenkin hyvin sytykkeeksi mittavaan luku-urakkaan:

"Ruislinnun laulu korvissani, / tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, / kaskisavuun laaksot verhouu." Nocturne
Kirjailijaelämäkertojen mestari Panu Rajala kirjoittaa tuoreella otteella Suomen rakastetuimmasta runoilijasta Eino Leinosta.
Eino Leino (1878-1926) oli runoilija isolla R:llä. Hän oli kansakunnan boheemi, joka eli kiihkeän elämän aikana, jona Suomi kiehui niin poliittisesti kuin kulttuurisesti. Panu Rajala kertoo myyttiä ravistellen Eino Leinon elämästä: aatteiden hurmasta, rakkauden välkkeestä, taiteen palosta. Tutuksi tulevat niin Päivälehden piiri kuin taiteilijaravintolat, joissa Leino piti hovia Axel Gallenin, Jean Sibeliuksen ja muiden kanssa. Tutuksi tulee myös Leinon sisin, jota aatokset raastoivat eri suuntiin. Eikä pidä unohtaa suomalaista maaseutua, jonka helmoihin Leino, tuo "jumalien suosikki ja tuhlaajapoika" säännöllisesti palasi.
"Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. / Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin, / haavehen kullat mieleni murheella maksoin." Elegia
--

Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kategoria: Tietokirjat / Historia ja elämäkerrat
Kirjailija: Panu Rajala
Kustantaja: WSOY
E-kirjan julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 523
ISBN: 9789510424056
--
Pari vuotta sitten Rajalalta ilmestyi romaanin muotoisena Intoilija. Se kertoo I. K. Inhan vaiheista niin puhuttelevasti, että kirja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi. Palkinto jäi saamatta. Tuskin sentään siksi, että teos herätti kohun. Viittaan siihen tässä blogijutussani. Jotkut pitivät pahana, ettei Rajala ollut merkinnyt näkyviin lähdeviitteitä. Aiheesta väiteltiin tulisesti.

Eino Leino -kirjastakaan ei löydy lähteitä alaviitteisiin kirjattuina, mutta runsaat tiedot viitteistä ja lähteistä ovat listattuina luku luvulta sivulta 422 alkaen minun käyttämässäni e-versiossa. Ensi kertaa löysin nyt lukujen otsikotkin, joiden puuttumista olen usein harmitellut. Kaiken kukkuraksi Eino Leinon tuotantoa on liitetty mukaan sekä alkuperäisinä teoksina että suomennoksina. Myös muu käytetty kirjallisuus on saanut tilaa jaoteltuna painettuihin ja painamattomiin lähteisiin akateemiseen tapaan. Aivan verraton on runsas kuvaliitteistö julkaisun lopussa. Formaattia on kehitetty, sillä sain kaikki kuvat vaivatta auki. Joskus aiemmin, esimerkiksi Orhan Pamukin Istambul-kirjassa, kuvista löytyi mainintoja ja pitkästi tekstiä, mutta lukulaitteeni tai käytetty e-kirjaformaatti ei kuvia avannut. Mikä harmi!

Saamastaan Inha-kritiikistä huolimatta Rajala ei - onneksi - näytä menettäneen lukijaa palvelevaa otettaan, sillä maininnat kulloisestakin lähteestä on nivottu luontevaksi osaksi tekstiä tähän tapaan:

L. Onerva kuvaa elämäkerrassaan Eino Leinon äitiä sanoilla »pehmeäluontoinen, enkelimäinen olento, talon hyvä hengetär, aina herttainen, hiljainen ja ystävällinen, runoutta suosiva ja hieman epäkäytännöllinen». Tässä on tietysti Einon omien muistojen kultaa, mutta Onerva kuuli myös hänen veljiensä kertomuksia. Pariskuntaa luonnehtivat vastakkaiset ihanneominaisuudet: heissä yhtyi miehen voima ja aktiivisuus sekä naisen kärsivällisyys ja lempeys.   

 Äidin kirjeistä pojilleen näkyy harjaantumattomanakin elävä ja rikas kieli, jonka perusteella on otaksuttu, että »leinolaisessa säkeessä ei soi vain suomalainen äidinkieli, vaan myös sananmukaisesti äidin kieli», kuten Tellervo Krogerus on täsmentänyt. (28.)

--

Eino Lönnbohm ei siis suinkaan tullut tyhjiöstä, hänellä oli vahva kulttuuritausta ja rikas virikekenttä perustanaan. Isä arvosti ja kannusti hänen varhaisia runokokeitaan, äiti harrasti runoutta ja seurasi lastensa edistymistä ja ihaili heidän kykyjään halki elämän. Eino oli erikoisasemassa, lahjakkain kaikista. Veljet opastivat nuorinta kouluissa ja edistivät myöhemminkin hänen uraansa monin tavoin. Neljä vuotta Einoa vanhempi veli Artturi, lähin leikkitoveri ja vankka maanmittari, on antanut L. Onervalle maalauksellisia kuvauksia Hövelön sivistystahdosta ja vilkkaasta seuraelämästä kuin myös poikien leikeistä ja souturetkistä. Eino oli niin hyvissä lähtöasemissa kuin pohjoisen poika saattoi olla 1800-luvun lopun taloudellisesti ja henkisesti viriävässä Suomessa. (29.)

Toistaiseksi Rajalan Virvatuli-teos tuntuu saaneen perin myönteistä palautetta, kuten näistä kritiikeistä voi päätellä: IltaSanomat; Aamulehti; Helsingin Sanomat; Keskisuomalainen.
Ennestään monia kirjoja ja tekstejä Leinosta lukeneena tunnustan, että vasta tämän elämäkerran myötä tavoitin Leinon juuri sellaisena kuin hän lienee ollut. Kuvasta ei ole karsittu eikä siloiteltu pois särmiä eikä loppuvuosien resuisuutta, ei sinne tänne virvatulen lailla lepatteluakaan. Etualalle kohoaa miehen hämmästyttävä tuotteliaisuus ja sanataituruus. Paljon kirjoittaneelta ilmestyi niin unohduksiin painuneita tekstejä kuin yhä voimansa säilyttäneitä luomuksia. Monesti emme kai edes huomaa, että toistamme Leinon runosäkeitä, jotka elävät osana yhteistä kieltämme.

Waltaria vitkalleen

Hyvin pitkään viipyi lainaksi saatu Mika Waltarin Feliks Onnellinen (1958, 5. painos)  millä pöydällä milloinkin. Vasta viime viikolla otin ja luin kirjan. Myönnän, että taattua Waltari-laatua kirjan 211 sivulta löytyy.

Enin osa tapahtumista koetaan noin vuorokaudessa. Henkilöitä on pitkään vain yksi, tilastovirkailija Feliks Tienhaara, sitten mukaan ilmestyy toinen mies Erkki Järvenperä, professori, lopulta vielä kolmas, insinööri Markku Marttinen. Miehet uppoutuvat pohtimaan isoja kysymyksiä ravintolassa. Marttinen saa äkkinäisen sappikivikohtauksen ja viedään hotelliin. Ennen kuin lääkäri ehtii paikalle, Feliks, tämä 'onnellinen', on täyttynyt jumalallisesta innoituksesta, pannut kätensä tieteeseen uskovan Marttisen kipeälle vatsalle ja - kipu kaikkoaa! Käsittämätön ihme jättää jälkensä kaikkiin kolmeen. He lähtevät kukin suuntaansa. Feliks kokee vielä yhden kriisin yksin kotonaan, mutta siitä selvittyään hänen elämänsä kirkastuu.

Kiinnostuin tästä suppeahkosta teoksesta, kun olin lukenut Valtakunnan salaisuuden (1959)  ja heti sen perään Ihmiskunnan viholliset (1964) ja kuullut, että nämä kolme romaania liittyvät toisiinsa. Feliks on alkusoitto, jossa lukija joutuu mukaan uskonnolliseen kriisiin. Valtakunnan salaisuus vie Jeesuksen elämään ja kristinuskon syntyyn. Ihmiskunnan viholliset leväyttää lukijalle freskon Roomasta Neron aikoihin, jolloin kristittyjen salaseurat vääjäämättä levisivät, vaikka niitä raa'asti vainottiin.Waltarin tuotannon viimeinen huippu kohoaa siis uskonnollisista aiheista.

On hyvä, että lopulta onnistuin lukemaan myös Feliks Onnellisen ja sain nujerretuksi vastarintani. Koin vaikeaksi Feliksin pakkomielteisen kuljeskelun kaduilla etsimässä ihmistä, jolle voisi julistaa armahdusta. Lukeminen rupesi sujumaan vasta sitten, kun tarinaan ilmestyi Feliksin luokkatoveri, professori Marttinen. Lisäsäväyksen tarjosi kolmas mies, Marttisen tuttu. Miesten filosofisiin pohdiskeluihin en tuntenut vetoa sen enempää kuin Feliksen henkiseen kriisiin. Se on kuitenkin myönnettävä, että Waltarin asiantuntemus havahdutti. Hänen omista kriiseistään ja teologian opinnoistaan olen lukenut Panu Rajalan luomasta elämäkerrasta ja muualtakin. Feliks Onnellinen ja myös tarinan molemmat muut mieshenkilöt saattavat edustaa kirjailijan persoonan eri puolia, jotka kamppailevat hänen mielessään. Sellaisesta draamasta taitava tekijä kykenee luomaan tiiviin, hallitun romaanin. Sitä ymmärrän arvostaa.

Kauniiksi lopuksi tarjoilen Feliks Onnellinen -löytöjä netistä. Kummankin tekstin kirjoittaja on paneutunut lukemaansa siten, että pystyy valottamaan Waltarin teosta antoisasti.

http://librarian-or-cybrarian.blogspot.fi/2010/07/waltari-felix-onnellinen.html

http://suketus.blogspot.fi/2015/01/mika-waltari-feliks-onnellinen.html

Waltari ja valtakunnan salaisuus

Mika Waltarin teokset alkoivat kiinnostaa uudestaan, kun melko äskettäin luin Panu Rajalan miehen elämästä ja tuotannosta kirjoittaman Unio Mystican (2008). Isokaan luku-urakka ei tunnu paljolta, kun teksti vetää ja kuvauksen kohde löytyy eloisana sivuilta. Niinpä kirjoitin elämäkerrasta oman lyhyen, mutta innostuneen blogijutun. Tulin luvanneeksi, että ennen pitkää luen myös Waltarin viimeiset teokset, Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964).

Johannes Angeloksen jälkeen en kuitenkaan äkkiä jaksanut tarttua Waltariin, vaikka hyvä ystävä hommasi kirjat antikvariaatista. Niissä ei ole kansipapereita, joten kansikuvakin puuttuu. Vasta kesän kallistuessa elokuuksi Valtakunnan salaisuus rupesi pysymään hyppysissä. Jo aloitus koukutti. Sain lukijana tuta olevani kuin kirjeen vastaanottaja, vaikka Markus Mezentius sanoo kirjoittavansa Tullialle, roomattarelle, jota hän kaiken talvea oli turhaan odottanut tulevaksi Aleksandriaan. Kevään koittaessa rakkaudessa pettynyt mies lähtee laivalla Palestiinaan jäljittämään juutalaisten ennustamaa maailmanvaltiasta. Markus on noin kolmekymmenvuotias, varakas, kyllästynyt Aleksandrian huveihin. Uteliaana hän pohtii eri filosofien tulkintoja juutalaisten vanhoista kirjoituksista. Kummasti nämäkin alkusivut sekä mietityttivät että innostivat jatkamaan. Minuun tarttui Markuksen uteliaisuus.

Laivalla hän näkee ensi kerran kiertäviä näyttelijöitä, joista yksi, tanssiva Myrina, tulee myöhemmissä vaiheissa läheiseksi. Laivamatkan rasitukset vaihtuvat satamaan päästyä vaeltamiseen  aasin selässä kohti Jerusalemia. Kuinka ollakaan, Markus osuu näkemään ristiinnaulitsemisen kaupungin läheisellä kukkulalla. Töllistelen Markuksen rinnalla karmaisevia tapahtumia, joista muistan kuulleeni koulun uskontotunneilla ja rippikoulussa. Uskontunnustus häivähtää sekin mielessä. Mutta nyt lukijana joudun silminnäkijäksi!

Seuraa monia havaintoja, myös naisista ristin juurella. Ja sitten matka kaupunkiin, jossa Markuksen on määrä esittäytyä ja näyttää suosituskirjeensä Pontius Pilatukselle. Tämän vaimo on kiihkoissaan tapahtumista ja vaatii Markusta luokseen kertomaan näkemänsä. Seuraa lisää ihmeen oloisia tapahtumia, joihin mies joutuu jopa tehtävän saaneena. Hän on roomalaisupseerin kanssa ensimmäisenä tutkimassa ristiinnaulitun Jeesuksen hautaluolaa, jonka suulta maanjäristys oli suistanut kiven. Ja mitä miehet näkevätkään - tyhjän leposijan!

Huhut kiirivät ympäriinsä. Markus etsii kiihkeästi tietoa surmatusta Jeesuksesta, kuninkaaksi mainitusta, ja hänen lupaamastaan valtakunnasta. Vaivalloisesti hän löytää Jeesuksen lähipiirin ihmisiä, naisiakin, ja tutustuu heihin. Kuljen lukijana Markuksen matkassa ja yritän eläytyä, miltä tuntuu puikkelehtia kapeilla kujilla, kohdata koettelevia kerjäläisiä, tarttua vihjeisiin ja seurata niitä. Välillä jokin outo voima säväyttää miestä, mikä hätkähdyttää lukijaakin. Markus kulkee kuin johdateltuna tilanteesta toiseen. Kerran hän tapaa yöllä Galileassa  oudon kalastajan, jolta kuulee, miten on pian tarpeen toimia. Eikä Markus vastustele. Pikku hiljaa kirkastuu, mitä ennustuksista seuraa.

Waltarin kertojanote on niin satumaisen vahva, että monesti silmät sikkarassa jatkoin iltamyöhään lukemista, jotta sain kulloisenkin kirjeen luetuksi loppuun. Niitä on kaikkiaan yksitoista. Paljon puhuva määrä: kahdestoista puuttuu, niin kuin opetuslapsistakin se yksi, petturiksi mainittu, joka surmaa itsensä.

Valtakunnan salaisuus pohdituttaa myös Jeesuksen valitsemia opetuslapsia. He ovat ymmällään, yrittävät muistella, mitä Jeesus heille olikaan puhunut. Kukin tulkitsee kuulemansa ja muistamansa omalla laillaan. Yhä uudestaan Markuksen yritykset  päästä joukkoon torjutaan, sillä opetuslasten mukaan Jeesuksen julistuksen sanotaan koskevan vain juutalaisen lain piirissä eläviä, ympärileikattuja miehiä. Mutta Markuksen kokemukset Jeesuksen tunteneiden naisten parissa osoittavat, että naiset miehiä kirkkaammin oivaltavat, mistä Jeesuksen valtakunnassa on kyse. He ymmärtävät, että se on tarkoitettu kaikille, ei vain juutalaisille.

Neljäkymmentä päivää ristiinnaulitsemisen ja haudan tyhjäksi havaitsemisen jälkeen kertomus huipentuu hiljaisena kohuna leviävään kutsuun mennä vuorelle. Sinne kerääntyy muutama sata ihmistä. Heistä kaksi on Markuksen paikalle avustamia, mikä osoittaa miehen otolliseksi. Yön mittaan koetaan suuri mysteeri. Tapahtuu ihme: valo  ja voima vallitsevat vuorella. Kirkas hahmo kiertelee ihmisten kesken ja puhuttelee kutakin. Sairaudet ja vammat paranevat. On kuin pyhä henki olisi vuodatettu. Aamun koittaessa vaitonaiset, uupuneet vaeltajat lähtevät pois. Niin myös yhä pehmeämmäksi, lähes avuttomaksi käynyt Markus vahvan Myrinan kanssa. He eivät enää eroa toisistaan, vaan vaeltavat yhdessä pois Jerusalemista nähtyään, ettei valtakuntaa enää löydy tyhjästä haudasta eikä sitä ympäröivästä puutarhasta.

 Tämä historiallis-uskonnollinen romaani kuuluu suuriin lukukokemuksiini. Waltarin kertojantaidot ja tietämisen määrä ovat niin vakuuttavia, ettei minulla ole eväitä kyseenalaistamiseen. Sellainenkin ohi mennen mainittu yksityiskohta, että ympärileikkaus olisi alun alkaen syntynyt tarpeesta suojautua toistuvien hiekkamyrskyjen aiheuttamilta vaivoilta,  tuntui luotettavalta. Erilaisissa asumuksissa, palatsissa ja kylpylässä liikuskelu, pukeutuminen, asioiminen pankkiirin kanssa, sotaväen toimet, roomalaisten ja juutalaisten keskinäiset suhteet, temppeli, suuret kilpa-ajot - kaikki tapahtumat valottavat täyteläisesti parin tuhannen vuoden taikaista elämää Välimeren pohjukassa. Velhomaisena, kieleltäänkin kirkkaana kertojana Waltari puhuttelee yhä.

On hauska liittää loppuun linkki Elävän arkistoon tallennettuun Waltarin itsensä 12-minuuttiseen puheenvuoroon, jonka lopulla hän pohtii luomiaan naishahmosja. Hoksasin minäkin, että Valtakunnan salaisuuden Myrinan hahmo muistuttaa  Sinuhesta tuttua Mineaa. Molemmat lienevät tiivistymiä kirjailijan unelmista.

Intoilijan matkassa

Kesken sukututkimuksen raportointia ostin e-versiona Panu Rajalan Finlandia-palkinnon saajaksi ehdolle asetetun Intoilijan (2015) ja lähes saman tien aloin lukea sitä. Omassa hommassa on meneillään viikon odottelu ennen vedoksen saamista tarkistettavaksi. Niinpä oli aikaa tarttua valokuvistaan kuuluisaan I. K. Inhaan, oikealta nimeltään Konrad Into Nyströmiin, sellaisena kuin hän näyttäytyy Panu Rajalan kirjan sivuilla.

Olen huomannut, että teoksen ympärille kehkeytyi kohu. Siihen Rajala itsekin viittaa muun muassa nettipäiväkirjassaan. Joku radioon haastateltu lukija puolestaan pohti, miksei Rajala pätevävänä elämäkerturina ollut ryhtynyt juhlistamaan Inhan 150-vuotissyntymää elämäkerralla, vaan laati kohteesta romaanin. Syitä en tiedä. Lähteistä tosin selviää, että melko äskettäin Inhasta on julkaistu elämäkerta tekijänä Aamu Nyström, Inhan sukulainen. Sitä paitsi myös Panu Rajalan nykyinen vaimo, Marja Norha, kuuluu Nyströmin sukukuntaan. Aihetta on siis ollut kylliksi tarttua poikkeuksellisen sukulaisen elämänvaiheisiin niin, että miehen elämä ja olemus eroavat tavanomaisesta. Kirjan luettuani pidän romaanimuotoa oivallisena ratkaisuna, sillä romaani sallii muun muassa viljellä kieltä yhtä sävykkäästi kuin Inha itse alkuperäisissä teksteissään.

Paljon muun ohessa romaania lukiessa pääsee mukaan Inhan uskomattomille polkupyörämatkoille. Niitä hän teki pitkin poikin Suomea ja yhtä lailla Euroopan teille, kunnes väsyi polkemiseen. Huimalta tuntui lukea, kuinka tämä kameroista, polkupyöristä ja muista teknisistä laitteista perillä ollut oman tiensä kulkija hankki jopa moottoripyörän:

Väsyin polkemiseen, myin vanhan pyöräni ja ostin tuliterän välkkyvän moottoripyörän – Indian Prince! Loistopeli, sylinterit, tilavuus, kulutus – viis niistä! Hän on viimeinen rakkauteni, siniverinen. Voimani riittävät polkaisemaan, ja se alkaa päristä kuin tuhat vihaista ampiaista. Sillä kiidän hullun lailla pöliseviä teitä pohjoiseen, ohi Tuusulan, ohi Keravan, halki vanhan Hämeenlinnan – henkäisen torilla, tuolla Seurahuone, tuolla lyseo, tuossa kirkko – kaikki paikallaan – jatkan ohi Parolan, ohi Toijalan, Pälkäneellä yltä päältä pölyssä ja Viinikan kirkolle, Tammerkosken yli siltaa myöten, siihen veistää kaiteelle joku Väinö jähmeitä ihmishahmoja, yksi on jo näytteillä, mitä noistakin tulee, Halonenkin maalaa elävämpiä – päristelen Pispalan viertä, silmään heleää Pyhäjärveä saarineen ja syvänsinistä Näsijärven selkää – mutkaisia maantietä Pinsiön kuivalle kankaalle – ja huimasti laskien Sasin ahdetta alas – koko kansallinen maisema järvenselkineen, kaukometsineen avautuu Mahnalanselälle päin – herrajumala, kuinka tämä maa voi olla kaunis ja kuinka pienen murtosaarekkeen siitä olen saanut vangituksi negatiiveilleni, kiitos näistä näkymistä, Taivaan Taiteilija! (s. 322)

Inhan elämän kapeutuessa kapeutumistaan lukija osallistuu totisena hänen kohtaloonsa. Pohdinpa sitäkin, olisiko Inhasta ollut aviomieheksi niille neitosille, joita hän tuli kosiskelleeksi, tuloksetta. Inhan ikätoverit, nuo suomalaiset kuuluisuudet Jean Sibeliuksesta Pekka Haloseen, Eero Järnefeltistä Juhani Ahoon, perustivat perheen, kykenivät seuraelämään, näkyivät ja kuuluivat. Inha ei osannut pitää puoliaan, jäi yksin, erakoitui, vaikka omat veljet auttoivat.

Intoilija tarjoaa syvällisen, eloisan kuvan yhdestä 1900-luvun alkuvuosikymmenten originellista merkkihenkilöstä. Osaltaan myös Finlandia-ehdokkuus ja kohu kirjan ympärillä ovat vahvistaneet Inhan  pysymistä suomalaisten muistissa. Hyvä niin!

Tulisoihtu roihahtaa kirjan sivuilta

Tiivis luku-urakka lähes 600-sivuisen elämäkerran parissa päättyi varhain aamulla. Lupasin näet saman tien palauttaa tuoreen lainaopuksen sen ostajalle, joka ei itse ollut sitä vielä lukenut. Suurkiitos anteliaasta lainasta! Kyse on Panu Rajalan kirjasta Tulisoihtu pimeään Olavi Paavolaisen elämä (2014).

Useita Rajalan kirjoittamia elämäkertoja luettuani huomaan, ettei tekijän ote ole herpaantunut. Paremminkin tuntuu, että hän on kehittänyt semmoiset työotteet ja tietyn sapluunan, jolla syntyy vetävää tekstiä sivumäärissä pihistelemättä. Päteviä avustajiakin hänellä lienee ihan kotoa asti.

Paksu kirja on taas jäsennelty kehdosta hautaan -malliin. Luvut osittuvat lukemista mukavasti jaksottaviin alalukuihin. Kaikista löytyy mainioita otsikoita. Tarjoaisin muutaman esimerkin, jos kirja yhä lojuisi pöydälläni. Nautin lukiessani siitä, että voin selata tekstiä ja vilkaista, missä mikin jakso päättyy. E-kirjoista tällainen mahdollisuus tyystin  puuttuu, ellei sitten kyse ole minun vajavaisista taidoistani Sony Readerin käyttäjänä. Ylivoimaisia etuja sähkökirjassa ovat keveys ja fonttikoon muunneltavuus. Siksipä en yleensä enää lue paksuja kirjoja muuten kuin e-versioina.

Rajalan kirjaa olen osannut odottaa jo pitkään, sillä seuraan hänen nettipäiväkirjaansa. Siellä hän on informoinut lukijoitaan tulossa olevasta, paljon muustakin. Alun alkaen myös kustantaja lienee patistanut miestä urakkaan, koska kesällä tuli kuluneeksi 50 vuotta Paavolaisen kuolemasta. Eikä tämän kaltaista  kultturin liekehtivää moniottelijaa tosiaan passaa unohtaa. Niinpä Rajala kääri hyvissä ajoin hihansa, tonki kaiken mahdollisen Paavolaisesta kirjoitetun, löysi myös uusia läheitä, haastattelikin.

Toisin kuin kirjoittajana hidas kohteensa Rajala sylkee jäsenneltyä tekstiä annetussa aikataulussa. Kumpikin on kielellisiä tyyliniekkoja niin, että tunnen lukijana kaikin puolin saaneeni Paavolaisesta hyvinkin hänen näköisensä ja tuntoisensa kuvan. Yhtä ja toista tiesin toki Paavolaisesta ennalta. Silti hämmästyin, kuinka muhkeaksi hänen hahmonsa piirtyy elämäkerrassa. Mitään puolia kauniista Olavista ei tunnu piilotellun, oli sitten kyse hänen puutarhan hoidostaan, kirjallisista tuskailuistaan, komeilunhalustaan, lukemattomista naissuhteistaan, tuhoisasta alkoholin käytöstään. Joissakin kohdin tosin kyselin ihmeissäni, mitä minä teen semmoisella tiedolla, että Helvi Hämäläinen sittenkin inhosi Olavinsa kainalohien hajua, vaikka antoi miehen ymmärtää ihan muuta.

Rajala on itse rummuttanut teostaan ja toiminut myyntitykkinä niin kuin kai nykyään kuuluu. Tulin uteliaisuuttani jopa katsoneeksi sen Strada-ohjelman, jota hän puffasi nettipäiväkirjassan. Ohjelmasta löytyy tarkkoja tietoja Ylen sivuilta. 

Myös muutaman asiantuntevan kritiikin olen lukenut eri sanomalehdistä. Esimerkiksi Turun Sanomisssa kirjaa kiiteltiin. Kiinnostava löytö on Turun yliopiston Agricola-sivusto, jolla Helena Pilke arvioi 4.10.2014 uutta julkaisua. Hän otsikoi pitkän, huolellisesti laaditun juttunsa sanoin Naisten mies, ja monenlaisten aatteiden. Pilke rinnastaa Paavolais-kirjan Rajalan aiempaan Juhani Aho -elämäkertaan eikä suotta, kuten molemmat opukset lukeneena muiselen.

Kuisma Korhonen puolestaan korostaa jo kritiikkinsä otsikossa (HS 17.9.2014) Rajalan luomaa kuvaa Paavolaisesta satiiriseksi. Pääotsikon alkuosa  julistaa, että Olavi Paavolainen oli narsisti ja takinkääntäjä, mikä vastaa elämäkerrasta hahmottuvaa kuvaa. Mutta satiirisena en lainkaan osaa pitää Rajalan otetta. Paavolaisen rooli sytyttävänä tulenkantajana, samoin monen runoilijan kannustajana saa tilaa ilman satiirin häivää ainakaan minun silmilläni luettuna.

Mika Waltari selvitetty!

Taannoin otin luku-urakaksi Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Mika Waltarista nimellä Unio Mystica Mika Waltarin elämä ja teokset (2008). Yli tuhatsivuinen e-kirja yllätti sivulla 700: teksti päättyi. Loppusivuilta löytyvät lähteet, viitteet ja lyhenteiden selitykset sekä runsaasti valokuvia. Mutta harmikseni en taaskaan löytänyt e-kirjasta sisällystä. Oiva otsikointi olisi tarjonnut tiiviin kertauksen lukemisen päätteeksi, kun en enää kunnolla muistanut varsinkaan Waltarin alkuvaiheita.

 Kaikkiaan kokemukseni paksusta elämäkerrasta on perin myönteinen. Erityislaatuinen, äärimmäisen nopea ja tuottelias kirjoittaja tulee tutuksi tavalla, joka avasi silmäni. Tämä monesti tuhahdellen pelkäksi viihteen senttailijaksi sekä Kieku ja Kaiku -mieheksi tuupattu syvällinen pohtija kiinnostaa nyt niin, että syksyn tullen tartun hänen mahtavaan Rooma-freskoonsa Ihmiskunnan viholliset (1964).

Elämäkerta on kohdallani täyttänyt tehtävänsä, sillä ymmärrän nyt arvostaa Mika Waltaria merkittävänä, laajat ja syvälliset tiedot omaavana murrosaikojen pohtijana. Hän on nähnyt paljon ennen muita omassa ajassaan seikkoja, joihin hän tarjoaa tulkintoja historian kaavussa. Myös hänen uskonnolliset näkemyksensä herättävät uteliaisuuttani, vaikken itse ole tottunut etsimään vastauksia teologisiin kysymyksiin.

Tässä vielä pari linkkiä sivuille, joilta löytyy arviointeja Unio Mysticasta:
http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/panu-rajala-unio-mystica-mika-waltarin-elama-ja-teokset/1105136
http://sbrunou.blogspot.fi/2008/12/panu-rajala-unio-mystica.html

Lisäksi tarjoan linkin äskettäin kirjoittamaani Waltari-tekstiin:

Waltarin seurassa viipyillen

Elämäkertojen lukemisessa minulla on meneillään oikea valas jopa e-kirjaksi, sillä olen urakassa vasta noin puolivälissä, kun silmissä vilisee sivu 570 melko isoin fontein. Kyse on Panu Rajalan muhkeasta opuksesta Unio Mystica Mika Waltarin elämä ja teokset (2008). Sain sen jo kertaalleen kirjastosta etälainaksi, mutta ylen paksua, pehmeäkantista kirjaa oli mahdoton lukea. Nyt homma sujuu mainiosti Sony Readerilta, johon sen latasin maksettuani hankinnasta 11,90 euroa Elisa Kirjalle.

Elämäkerran Mika Waltari penkoo parhaillaan etruskien menneisyyttä ja on kohta valmis syöksähtämään uuden suurromaanin nakuttamiseen. Minä kuitenkin hyppäsin hetkeksi kyydistä ja tartuin omasta kirjahyllystä löytyvään Kuun maisema -kokoelmaan. Sen WSOY suostui lopulta 1953 julkaisemaan. Tätini perintönä minulle tullut kirja on 4. painosta. Siitä löytyvät Waltarin peinoisromaaneiksi nimetyt Jokin ihmisessä (48 sivua), Jäinen saari (41 sivua), Kuun maisema (71 sivua), Ennen maailmanloppua (31 sivua), Pariisilaissolmio (47 sivua) ja Ihmisen vapaus (19 sivua).  Sivumäärät kielivät Waltarin pyrkimyksestä hallita myös tiivis ilmaisu. Eilisiltana lukaisin aikoinaan kohutun tarinan Jokin ihmisessä. Se sijoittuu alamaailmaan ja päätyy intohimon nieluun. Mitään suurenmoista lukukokemusta en tavoittanut, mutta kannatti tutustua tällaiseenkin Waltariin. Luen pikku hiljaa myös valikoiman muut tekstit.

Nykylukijaa ällistyttää, että teksti on voinut herättää perin vahvaa vastustusta. Oikeastaan elämäkerta ja nyt myös itse pienoisromaanit paljastavat vajaan sadan vuoden takaisen Suomen henkisestä ilmastosta seikkoja, joita en paljosta historian opiskelusta huolimatta ole tajunnut. Paljon sellaista ihmisten oloihin ja arvostuksiin liittyvää tietoa tihkuu esiin kaiken matkaa, että jo tämä elämäkerran piirre pitää minut lukijana otteessaan. Teos on totta tosiaan kirjoitettu waltarimaisen tarkasti, runsaasti, paikoin hilpeästi. Tästä myöhemmin lisää.
 
Wikipediasta löytyy kelpo valistustekstiä Waltarin pienoisromaaneista: 
"Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Pienoisromaaneja ilmestyi Waltarilta pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Pienoisromaanit Ei koskaan huomispäivää (1942) ja Jokin ihmisessä (1944) Waltari julkaisi ensin omakustanteina. WSOY kieltäytyi julkaisemasta Waltarin moraalisesti epäilyttäviksi katsomiaan, rikosta ja kiellettyä rakkautta käsitteleviä teoksia.^[15][16] Näissä teoksissa kirjailija saattoi ilmaista itseään ilman menestyskirjailijan paineita, ja näin ihmismielen yöpuolen kartoittaminen sekä elämänfilosofinen ja eksistentiaalinen pohdiskelu kävivät mahdollisiksi. Vuonna 1953 WSOY saattoi julkaista kuuden pienoisromaanin kokoelman Kuun maisema. Kaikkiaan Mika Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.
Tunnetuimpia pienoisromaaneja on Vieras mies tuli taloon, jolla Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937.  Markku Envall pitää kirjaa osoittelevuudessaankin eräänlaisena suomalaisvastineena D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajalle. Teos oli Waltarin ensimmäinen käännösmenestys^.      
Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan. Jokin ihmisessä sijoittuu päällisin puolin alamaailmaan ja lienee luettavissa kirjailijaa kiinnostaneen kalvinismin valossa. Ei koskaan huomispäivää on kolmiodraama rikoksesta ja sen tunnustamisesta. Samalla se on kuvaus levottomasta ajasta kahden maailmansodan välissä.Toisen maailmansodan jälkeisiä tunnelmia kuvaa Sellaista ei tapahdu, jota Panu Rajala pitää Waltarin parhaana pienoisromaanina."

Ehkäpä tarjoilen omat kokemukseni koko Kuun maisema -kokoelmasta, kun olen lukenut loputkin valikoiman teksteistä. Tämä pikainen katsaus olkoon alkusoittona Waltari-havahtumiseeni paljon kuulun kirjailijan satavuotisjuhlinnan jälkeen.

Juhani Ahon jäljillä

 Parisen viikkoa vierähti, kun luin hissuksiin Juhani Ahon  syntymän 150-vuotisjuhlavuotena 2011 tästä merkkimiehestä julkaistua elämäkertaa. Se on lähtöisin Panu Rajalan  kynästä tai paremminkin tietokoneesta. Otsikko tiivistää 442-sivuisen teoksen olennaisimman sisällön sanoihin Naisten mies ja aatteiden  Juhani Ahon elämäntaide. Takakansiteksti esittelee kirjan näin:

Juhani Ahon syntymän 150-vuotisjuhlan pääteos on Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta, joka haastaa tulkitsemaan Ahon elämää ja teoksia tuoreista näkökulmista. Rajala kuvaa kiihkeän ja kipuilevan keltanokan kehityksen sensaatiosta toiseen ajautuvaksi kohukirjailijaksi, jonka mukana kasvoivat niin moraalikriitikot, kustantaja kuin koko suomenkielinen lukijakunta. Aho eli moraalikeskustelujen keskellä ja samanaikaisesti hänen sanoiltaan odotettiin yhteiskuntaa "kohottavaa henkeä". Juhani Ahon työ oli monessa mielessä uraauurtava: paitsi kielemme kehittäjä ja vaalija, Aho oli myös eturivissä tuomassa uusia eurooppalaisia äänenpainoja maamme kirjallisuuteen. Hänen teksteistään naislukijat löysivät ensi kertaa - miehen kertomana - oman elämänsä ristiriitojen ymmärtäjän. Panu Rajala kirjoittaa kuin Ahon elämän keskeltä, milloin Järnefeltien salongista, Minna Canthin kodista tai Pariisista. Hän kuvaa nuoren Ahon vaikutusalttiutta ja lehtimiehelle sopivaa ryhmäluonnetta. Kirjassa tulee ensi kerran esiin Ahon ulkomainen vastaanotto ja karikkoinen tie Nobel-ehdokkuuteen.

Merkillisen intensiiviseksi lukukokemus muodostui, vaikka yhtä ja toista Ahosta toki on tullut tutuksi monista aiemmista yhteyksistä. Erityisesti nautin Rajalan kirjan selkeästä rakenteesta ja notkeasta kielestä. Hitaastikin lukien pysyin kartalla. Innostuin elämäkerturin opastamana jopa nappaamaan omasta kirjahyllystä Ahon Koottujen teosten sen osan, josta löytyy Rautatie. Luin tuon 120-sivuisen helmen yhdessä hujauksessa. Vanhoilla päivillään Aho itsekin kuuluu pitäneen sitä parhaimpana luomuksenaan.

Kukapa olisi uskonut, että aikoinaan koulussa pakkoluetettu Rautatie voisi sytyttää vielä vuosikymmenten jälkeen. Niin kuitenkin kävi. Silti jätin uusimatta tuttavuuteni sekä Panu että Kevät ja takatalvi -romaanin kanssa. Molemmat kuuluivat lukioajan pakkolukemisiin. En muista, miten luettua pohdittiin vai pohdittiinko lainkaan.  

Papin tytär ja Papin rouva pitivät aikoinaan otteessaan minua niin kuin monia muita. Samoin kävi muutamille opiskelijoille niillä kirjallisuuden anlyysikursseilla, joilla toimin opettajana. Samoin yksi tyttärentyttäristä halusi jo vuosia sitten lukea kummatkin ja ymmärsi kirjat erinomaisiksi. Lastuista ei ollut puhetta, vaikka aihetta olisi ollut. Juhasta puolestaan on riittänyt puhetta ja aineksia moniin tulkintoihin sekä näyttämöillä että elokuvina. Mutta koulussa en muista Juhaa luetun.

Monien hiljaisten vuosien jälkeen Ahon arvostus lienee taas nousussa. Ensimmäisenä suomalaisena ammattikirjailijana ja aktiivisena lehtimiehenä hän tarjoaa jälkipolville runsaasti aineistoja. Ja hänen yksityiselämänsä ratkaisut osoittivat sellaista ennakkoluulottomuutta, että elokuvaväkikin on niihin sittemmin hanakasti tarttunut.

Tuula Levo on kirjoittanut blogissaan Rajalan laajasta teoksesta tärkeitä seikkoja. Kannattaa tutkailla. Koko teksti löytyy tästä linkistä:
http://tuulankirjablogi.vuodatus.net/lue/2011/09/naisten-mies-ja-naistenmies

Lopuksi vielä pari kuvaa kirjailijasta. Ensimmäinen esittelee miehen nuorena, jälkimmäinen Rajalan sanoin "kansakunnan kalamiehenä", jollaisena Aho nähtiin hänelle rakkaalla Huopanankoskella.

Kirjattuja julkkissuhteita

Alakerran emäntä tarjosi pikalainaksi Panu Rajalan keväällä 2013 ilmestyneen kirjan Lavatähti ja kirjamies, jonka hän oli saanut aikansa jonotettuaan kirjastosta. Niinpä lukaisin opuksen saman tien, jotta voin kiikuttaa sen oitis takaisin muiden lainattavaksi.

Lukiessa silmissä väikkyi kuva Rajalasta Arto Nybergin haastataltavana keväisenä sunnuntai-iltana YLE TV-1:ssä. Nyberg tarkasteli jututettavaansa kiukkuisesti ja vaati selistystä, miksi tämä oli ryhtynyt retostelemaan kaiken kansan Katri Helenaa, joka itse oli aina varjellut itseään sopimattomalta julkisuudelta. Kirjoittaja selitteli ratkaisua tarpeella sanoa jotakin myös omasta puolestaan. Olihan vastikään nähty musikaali Katri Helenasta ja siinä yhtenä henkilönä joku kumma Proffa. Sittemmin mahdollisuuksia selityksiin on ollut tarjolla useita, kuten esimerkiksi tästä linkistä voi havaita: http://yle.fi/uutiset/panu_rajala_kirjani_ei_hapaise_katri_helenaa/6556328

No, minä en ole nähnyt musikaalia enkä lukenut lehtijuttuja kohuparista. Silti tiesin aiheesta yhtä ja toista, ties mistä uutisvirrasta korviin tai silmiin tarttuneita juttuja. Ihan omatoimisesti olen perillä siitä, mitä kaikkea Rajala on tuottanut tutkijana. Etenkin Sillanpää-sato ja monet kirjailijaelämäkerrat olen syynännyt visusti. Ahkera ja kulloiseenkin kohteeseensa tarkkaan paneutunut mies kirjoittaa sitä paitsi harvinaisen sävykästä suomea, mistä aina kannattaa olla hyvillään. Siksi toiseksi hän on pikkuisen tuttu Tampereen ajoiltani, jolloin äidyin suorittamaan jatkotutkintoja sikäläisessä yliopistossa. Ei siis ihme, että kartallani Rajala asettuu sellaisten kirjallisuutta monipuolisesti hallitsevien joukkoon, jonka työn tuloksia on aiheellista seurata.

Lavatähti ja kirjamies edustanee lähinnä dokumenttia. Paljon se kertoo - varmasti myös jättää kertomatta - muun muassa siitä julkisuudesta, jossa pariskunta eli. Sitä oli vaanittu ja siitä tuotettu ylen määrin juttuja aikakaus- ja iltalehtiin. He olivat kauppatavaraa. Tuttua, tuttua. Kirjan ansioksi luen sen, että kirjoittaja rakentelee parin yhteisestä taipaleesta selkeästi jaksottuvan kokonaisuuden. Kukin kappale on saanut otsikokseen tunnelmaa ennustavan vetäisyn iskelmätekstistä, ehkä hyvinkin Katri Helenan laulamasta. Tyylilajikin tyydyttää lukijaa, sillä kertoja ikään kuin pöyhii muistojaan, mutta välttelee minä-muotoa. Hän katselee usein loitolta tapahtumia ja puhuu eräästä miehestä menemisineen, tekemisineen, tunteineen. Tekstistä syntyy illuusio rehellisyydestä. Sen verran  runsaasti esillä on aineistoa, joka voi olla peräisin vain asianosaisilta.

En siis koe turhaan lukeneeni Rajalan tilitystä. Oivallista sekin, että eilen illalla televiso pysyi pimeänä, kun pistelin nopsalukuista tekstiä hiljaisessa huushollissa. Kuva Katri Helenasta tarkentui, samoin myös kirjoittajasta, jos sillä seikalla nyt sattuisi olemaan jotain yleistäkin merkitystä.

Hyvin kirjoitetun kirjan perään pahoittelen omasta puolestani sitä, että Murakami-tekstini alkuun oli jäänyt omituisia sotkuja. Ne on nyt korjattu, mutta ihmettelen yhä, miksen heti kirjoitusta tarkistaessani huomannut tekstin vikoja. Anteeksi...

Helmi elämäkerraksi

Aika ajoin olen viihtynyt Veikko Huovisen (1927 - 2009) tekstien parissa. Havukka-ahon ajattelijan (1952) toki olen lukenut, mutta vasta Hamsterit (1957) sai minut täysin valtaansa joskus 1970-luvun lopulla. Ikimuistoinen on kirjassa kuvattu lumimyrsky, sen kasvattamat muhkeat nietokset ja räystäiltä kurkottavat kielut. Hyvät talvivarastot keränneet ihmiset kellivät tupansa lämmössä kuin oravat pesässään ainakin minun muistikuvieni mukaan. Hamstraamisen tuloksellinen autuus hersytti nauramaan ääneen kirjaa lukiessa.

Nyt olen nauttinut Panu Rajalan sujuvasta kynänjäljestä, kun hänen kirjoittamansa Hirmuinen humoristi, Veikko Huovisen satiirit ja savotat (2012) löytyi kirjastosta. Käy ilmi, että Rajala on ollut kosketuksissa Huoviseen usean vuosikymmenen mittaan ja tuntee tarkkaan Huovisen tuotannon. Rajalan Huovis-kirja herättää luottamusta tekemällä oikeutta kohteelle - on siis kerrassan helmi lajissaan.

Paljon minulta on jäänyt lukematta Huovisen, tämän miehisen miehen, laajasta teosvalikoimasta. Kaksi lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä teosta olen onneksi löytänyt ajoissa hyppysiini. Toinen niistä on Puukansan tarina (1984). Sen olen lukenut silloin tällöin uudestaan ja luettanut muillakin. Viimeisin kohde on ollut pojanpoikani, jolle intoa puhkuen tarjoilin Huovisen vaikuttavaa teosta. Se käy malliksi siitäkin, mitä suomen kielellä voi saada aikaan. Esimerkiksi kuvaus metsän vongahtelusta myrskytuulessa on ylittämätön. Ilmankos pojanpoika on jättänyt palauttamatta kirjan, vaikka tämän opuksen olisin toivonut saavani takaisin. No, saa pitää, jos osaa arvostaa teosta ja malttaa lukea sen uudestaankin.

Toinen suorastaan mykistävä teos on Pojan kuolema (2007). Sen luin ja siitä kirjoitin blogitekstin viime syksynä (http://akanvirtaa.blogspot.fi/2012/09/isan-suru.html).

Muistuupa tässä mieleen, että tietämättömänä Huovisen haluttomuudesta osallistua seminaareihin tai muihinkaan väenkokouksiin, soitin hänelle 1980-luvun alkuvuosina ja yritin saada hänet mukaan Pentinkulman päivien opettajaseminaariin. Ystävällisesti hän jutteli tovin kanssani, myhäili ja - seisoi kantillaan: eipä lähtenyt Huovis-Veikko Urjalaan.

Aila Meriluoto säilyy lukulistalla

Parina viikkona ennen juhannusta nautiskelin hissukseen Panu Rajalan kynänjäljestä, kun luin hänen kirjoittamansa ja osuvasti otsikoimansa elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea
Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (2010).

Tyhjästä ei tarvinnut aloittaa. Joskus takavuosina näet luin runsaasti Aila  Meriluotoa, myös hänen nuortenkirjansa Ateljee Katariina (1965) ja Meidän linna (1968). Pommorommoon (1956) voisin tarttua vielä tänä kesänä. Lauri Viita - legenda jo eläessään (1974) löytyi luettavaksi tuoreeltaan, Peter-Peter (1971) ja Kotimaa kuin mies (1977) vasta 1980-luvulla, kun ahersin ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kimpussa. Runokokoelmista aion etsiä käsiini hyvät arvostelut saaneen Talvikaupungin (1980) ja  hiljattain ilmestyneen Tämä täyteys, tämä paino (2011) siitäkin syystä, että näkisin, miten kirjailijan iän karttuminen tuntuu tekstissä.

Painavimmin elämäkerran lukemisen taustalla humisivat Meriluodon päiväkirjat Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975 (1996) ja Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975–2004 (2010). Joku arvostelijoista ihmetteleekin kritiikissään, mitä enää voi lisätä Meriluoto-tietoihin, kun hän on itse kertonut jo "kaiken". Mitään järisyttävää uutta en huomaa löytäneeni Rajalan kirjasta, mutta nautin siitä, että sain Meriluoto-tietämykseeni järjestystä. Jäntevä jaksotus ja kautta linjan naseva lukujen otsikointi opastivat lukijaa Meriluoto-kartalla. Konstailematon, lyhytvirkkeinen ja täsmällinen kieli on mielestäni yksi kirjan suurista ansioista. Lisäksi elämäkerturin luonnikas suhtautuminen kuvattavaan hykerrytti minua. Kummankin viitseliäs paneutuminen yhteiseen asiaan tuotti tekstiä, jonka parissa jopa viivyttelin, etteivät sivut hupenisi turhan äkkiä. Kiitos kirkkaasta kirjasta!