Seili soi musikaalina Turussa

Eilen illalla näin Turun kaupunginteatterin uuden ison satsauksen Seilin, musikaalin hullusta rakkaudesta ja Seilin saareen teljetyistä naisista. Paikallinen teatterikerho oli buukannut mukaan ilmoittautuneille jäsenilleen lipun hyvältä paikalta. Muutakin yleisöä ilmaantui niin, etten havainnut ainoatakaan tyhjää tuolia.

Tästä syksystä teatteri on toiminut Logomoon perustetuissa väistötiloissa ja jatkaa siellä, kunnes jokirannan teatteripytinki on remontoitu ajanmukaiseksi. Rahaa palaa, aikaa kuluu. Lopulta edessä on paluu avariin, ehostettuihin tiloihin.

Ohjaaja Mikko Koukin mukaan Seili puhuu rakkaudesta, ikiaikaisesta aiheesta. Itse tarina jää mielestäni ohuenlaiseksi. Monet olennaiset käänteet ohitetaan pikakelauksena. Niitä ei ehdi kunnolla hahmottaa, eivätkä henkilötkään liian yksioikoisina sytytä. Miehet vallitsevat omistajan elkein naisia. Heistä jokaiselle on käynyt huonosti, jopa Seilissä työskentelevälle hoitajalle. Hän on sekä työnsä että rakkautensa vanki, jota lääkäri kohtelee kuin huoraa ja himoitsee tämän nähden kaunista potilasta, Sofiaa. Sofia synnyttää ja menettää lapsensa saman tien. Lääkäri sen vie ties minne. Pysyneekö lapsi edes hengissä?

Lajinsa mukaisesti esityksen paino on muhkeasti soivassa musiikissa, säpsähdyttävissä tehosteissa ja tällä kertaa myös suurenmoisissa tanssikohtauksissa. Niistä erityisen vaikuttavana koin lattian tasalla valkein liehuvin vaattein sumussa esitetyn pyörteilyn. Se loihti vaikuttavan kuvajaisen epätoivoisina hukuttautuneista naisista. Myös naisten raivo kävi vastustamattomasti ilmi hurjissa pöytien siirtelyissä, kun tanssijat heittäytyivät voltteja tehden yli ja ympäri rekvisiitan.

Lavastajat tuntuvat selättäneen väistötilojen hankaluudet ja kehittäneen ketterästi siirtyileviä korkeita  seinämiä moniin eri tarkoituksiin. Myös yksinkertaisin kalustein syntyi hujauksessa sekä vene että hoidokin ahdas koppero totisine kuvioineen. Aikoinaan Seilissä kuulemma uskottiin, että tuollaiset seinään maalatut ankean väriset neliöt rauhoittaisivat, kun niitä vain suostui tuijottamaan melkeinpä työkseen.

Lavastuksen keinoihin kuuluu nykyään digitaalisten kuvien heijastaminen osaksi näyttämöä. Eilen se tehtiin jännästi taustan puunrunkoja imitoiviin verhoihin avartamaan sekä hoidokkien mielenmaisemia että Seilin saarinäkymiä. Kuvien myötä katsojat johdateltiin aistimaan milloin kesää, milloin talvea tuiskuneen. Pysähdyttäviksi koin ne otokset, joissa hukuttautuvat naiset huljuivat hitaasti kohti meren pohjaa, samoin äidin askelluksen mereen lapsi sylissään. Äiti palasi, vesi vei lapsen. Ikiaikaista tuntuu olevan myös lapsenmurha.

Suna Vuori kirjoittaa Helsingin Sanomissa 5.10.2014 mittavan kritiikin Seilistä. Siinä hykerryttävät muun muassa kiitokset Kirsi Tarvaisen syvästä altosta. Ne laulut, joissa Almaa esittävän Tarvaisen altto soi, olivat minulle parhaita kaikista iskelminäkin tutuista biiseistä.