torstai 16. huhtikuuta 2015

Melkein Venäjällä

Tiistaina heti aamusta starttasimme yhden tyttärentyttären kanssa kohti Kaakkois-Suomea. Haminaan asti ehdittyämme kaupungin raatihuone löytyi helposti, samoin autolle parkkiruutu tunniksi. Koipia ojennellen oli hyvä lähteä etsimään jotain kahvilantapaista. Paria verkkaisesti kävelevää naista tohdimme lähestyä ja kysäistä, mistähän saisi kupposen kahvia. Auttamis- ja jutteluhalua ilmeni oitis jopa niin, että toinen nainen tarttui tuttavallisesti minua käsivarresta ja alkoi opastaa. Mukava tovi siinä vierähti. Auttajakin sai vastauksia kysymyksiinsä:"Mistä työ ootta, minne mennossa?" Aivan kulman takaa löytyi oikea unelmien Konditoria-kahvila Huovila, josta kuva yllä. Herkkuhetki tuorein kahvileivin venyi pitkähköksi, kun naapuripöydästä ruvettiin kävijöitä suorasukaisen vilkkaasti tenttaamaan.

Kyllä meistä juttukaverin sai, emmekä taaskaan ujostelleet kertoa, millä asioilla liikumme. Tyttärentyttäristä Heidi, matkakumppani, on se, joka antoi ratkaisevan sysäyksen sukututkimuksille. Kauan sitten jo oli puhetta, että joskus pitäisi reissata itärajan tutumaan minun äitini suvun maisemiin. Juuri nyt osui kohdalle harvinainen vapaa hetki, kun Heidi on vielä pari viikkoa toipilaana käsileikkauksesta. Toukokuun alusta hän on taas kiinni ensin kesätöissä, sitten elokuusta vakinaisena erityisluokanopettajana Kirkkonummen Masalan koulussa. Uusi työ, uudet kiireet muuttoineen kaikkineen vievät silloin ajan.

Heidi ei ole ennen käynytkään Haminassa asti, saati siitä idempänä muuten kuin laivalla Pietarissa. Länsi-Suomessa kasvaneen huomio kiinnittyi runsaisiin venäjänkielisiin kyltteihin. Talotkin tuntuivat erilaisilta kuin kotipuolessa. Monissa vanhoissa puurakennuksissa ulkoseinät on laudoitettu vaakasuoraan, kun taas lännessä suositaan pystylaudoitusta. Monet pihat näyttivät tursuavan sekalaisia kapistuksia, jotka ehkä häipyvät varastoihin kevään edistyessä. Pusikkoiset ojat huomasi ajat sitten äitinikin syntymäseudulla käydessään ja tiesi syyn: peltoja ei ollut salaojitettu. Nykyään on, mutta niillä seuduin, missä viljely on taantunut, pellot pusikoituvat.

Varsinainen jymypaukku venäläisestä Suomesta saatiin Ravijoella, jonne matkattiin kiemuraista Museotietä. Olin näet varannut meille yöpymisen Oravanpesä-nimisestä apartments-paikasta. Homma hoitui, vaikka hiukan oudostutti, kun sain maanantai-iltana varmistuksen venäjänkielisenä sähköpostina, jossa asia ilmaistiin hiukan ontuen myös suomeksi. Perillä meidän piti poimia avaimet tietystä lokerosta, johon pääsi koodilla. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, kun eräs nainen pöllähti rapussa vastaan ja opasti meidät muutamin sanoin englanniksi kokonaiseen huoneistoon. Sieltä löytyi valtaisa terassi, kaksi makuuhuonetta, yhdistetty olohuone ja keittiö, suuri suihkuhuone, jossa upouusi pesukone, silityslauta ja lattiaharja rikkalapioineen. Koko lukaali äskettäin täysin remontoitu, silti vessassa tuntui viemärin haju. Ja kaikki opasteet venäjäksi! Illalla huomasimme, että huushollin iso telkkarikin lähetti ohjelmaa ilmeisesti vain Venäjältä. Kakkostelkkaria emme edes kytkeneet sähköverkkoon.

Mielenkiintoista on sekin, että kun tein varauksen Booking.comin kautta, ikään kuin mainoksena luvattiin, ettei varaukseen tarvita luottokorttia. Varsinaiset asumisohjeet sisälsivät lopuksi tällaisen  tarkennuksen: "Lähtiessänne jättäisittekö rahan ja avaimet pöydälle sekä lukitsisitteko oven." Näin tehtiin - ilman kuittia! Mutta hyvin nukuttiin kumpikin omassa kamarissaan, niin ettei meillä mitään valittamista ole, ellei sitten verottajalla.

Matkan muu anti kerättiin kiertelemällä Virojokea, Pyterlahtea, Heponiemeä, Santaniemeä ja syrjäistä kirkonkylää, jonka hautausmaalla poikkesimme lähtöaamuna sukulaisten haudalla. Vieressä Virojoki virtaa vuolaana. Kuusivuotiaana kävin uimakoulun joen rannalla ja taisin joskus myöhempinä vuosina hankkia uimamaisterin taidot. Vietin näet monet kesät enoni luona, kun omat vanhemmat olivat Turussa kiinni töissään ja talon rakentamisessa.

Tiedoksi vain, että ensimmäistä lukuun ottamatta kuvat ovat Heidin puhelimellaan nappaamia.

Heponiemellä poikkesimme paikassa, jonne enoni joskus 1950-luvun lopulla hinautti pikku mökkinsä kaukaa Hoikastasaaresta lähemmäs asuin- ja työpaikkaansa Virojoen keskustaa. Mökkiä ei enää ole, mutta sen betonitolppien varaan nykyinen omistaja on teettänyt terassin. Olisi ollut hauska tavata omistaja, jonka tavoitin puhelimella ennen matkaa. Tapaaminen ei onnistunut, sillä mies hiihtelee vaimonsa kanssa Levin maastoissa tämän viikon loppuun.

Vastarannalla siintää Venäjä, jolle sotavuosien päätteeksi silpaistiin paljon muun lisäksi puolet Virolahden pitäjästä. Tämän lähemmäs Venäjää ei osuttu, sillä Vaalimaallekaan emme ajelleet, vaikka matkaa olisi ollut vain kymmenen kilometriä Virojoelta.

Santaniemessä äitini synnyintalossa pääsimme käymään ihan sisällä asti. Samoin tuli tehdyksi kesällä 1980, kun olin vastaavalla matkalla äitini kanssa. Silloin ostin mökin omistajalta hänen kutomansa komean Virolahti-raanun. Se riippuu yhä seinällä siinä talossa, jonka isäni ja äitini rakensivat rintamiestontille Turun Ispoisissa 1940-luvun lopulla. Talo remontoitiin täysin 1990-luvun alussa. Tytär miehensä kanssa -  heidän kolme tytärtään ovat jo lentäneet pesästä - asuu sittemmin vielä laajennetussa talossa. Heiltä ei tosiaan puutu nykyisin tilaa. Mutta on oikein hyvä, että raanukin on kaikissa myllerryksissä aina löytänyt paikkansa.

Viimeisessä kuvassa seison muistojen kiven äärellä. Alkujaan kivi jökötti mökin takana pihalla. Jokin mustikkapiirakan syönti nakuna kivellä liittyy minun pikkulapsiaikoihini. Kivi on kuulemma aina kelvannut lapsille leikkipaikaksi. Liukumäkeä laskettaessa kiven luiska kumminkin kulutti pöksyt puhki niin, että talon vuodesta 1960 omistaneet siirrättivät järkäleen syrjemmälle.

Niinpä mekin väistyimme hissuksiin omille teillemme. Tuntuu erityisen hyvältä, että reissu tuli tehdyksi. Matkakumppani on nyt nähnyt ja kuullut paljon sellaista, mikä on hyvä jakaa edelleen. Muistamisen tueksi lupasin jatkaa sukututkimuksia sen verran, että pääpiirteet äitini suvusta parin kolmen sukupolven taakse tulevat kirjatuiksi.

7 kommenttia:

tuulikki kirjoitti...

Lapsuudenmaisemiin on aina hauska palata. Itä-Suomesta kun olen kotoisin, maisemakuvauksesi tuntuivat niin tutuilta. Ystäväni Ravijoen vapaa-ajan paikassa käyn kerran vuodessa - museotietä aina silloin tällöin ajelen ihan vaan nostalgian vuoksikin - ja Kotkan tuntumassa useammankin kerran, vaikka kesäpaikkamme Langinkoskea vastapäätä on ollut jo vuosikymmeniä ison tiiliomakotitalon omistajan kotina. Vaan siellä se ISO KIVI, mihin kiipesimme ja missä leikimme, on yhä pihalla!

Lissu kirjoitti...

Oletko Ravijoella käydessäsi nähnyt tai kuullut venäläisistä yrittäjistä, joiden Oravanpesässä yövyimme?

tuulikki kirjoitti...

Asia ei ole tullut puheeksi. Pitääpä oikein kysyä, mitä tietävät näistä yrittäjistä.

vanski kirjoitti...

Mielenkiintoine reissu . Täytyy lukea uudelleen ja tutkailla kolutut paikat . Oravanpesässä olenkin käynyt ja Hamina ...muistoja täynnä .

Lissu kirjoitti...

Kerropa Oravanpesä-kokemuksistasi.

ketjukolaaja kirjoitti...

Haminassa olen kerran vain käväissyt ja Virolahdella oltiin samalla reissulla yötä. "Melkein Venäjällä" tuntuu sopivan hyvin matkakertomuksesi otsikoksi vaikka haminalaiset saattaisivat lukea sen pikku piikkinä? Te olette suunnitelleet retkenne hienosti ja pystyneet keskittymään seutukunnan jänniin nähtävyyksiin, joka keskustan seudut katsastamalla jäävät näkemättä.

Olettepa päässeet tunnelmalliseen kahvilaan! Nykyään tuollaisia vanhan ajan kahviloita ei oikein meinaa löytää, kahvilat muutenkin ovat vähenneet.

Lissu kirjoitti...

Kesäisin Virojoella taitaa toimia majatalo ihan joen partaalla. Kävelimme sen kauniin siniseksi maalatun rakennuksen ohi. Hiljaiselta näytti.