Näytetään tekstit, joissa on tunniste Virolahti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Virolahti. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Katse kaakkoon


 Pikainen käynti J. L. Runebergin kotimuseossa Porvoossa tuotti muutaman erityisen hauskan elämyksen. 

 

 Yksi niistä pilkistää pariskunnan makuutilan sängyn alta. Kikatusta kuuli vain museossa vieraillut ja korviaan höristänyt. Oli kyse Porvoon triennaalin levittäytymisestä ympäri kaupunkia. Paljaat jalat ja nauru ovat osa Anne Meskanen-Barman sekä ​Linda Granforsin ja Aura Hakurin Runebergin kotimuseoon sekä puutarhaan sijoittamista teoksista.

Runoilijan halvaannuttua hän nukkui erillään Fredrikasta. Vaimoa ja palveluskuntaa on tarvittu paitsi hoitotoimiin myös pyörätuoliin siirtämisessä. Se kuuluu olleen veljen kehittelemä.

Herrainhuoneessa metsästäjä itse saattoi ihailla jälkiä saaliista, kun ei enää päässyt metsälle.

Suurperheen lasten vartuttua aikuisiksi enin osa taloa vuokrattiin tutulle perheelle. Fredrikalle ja kaiketi keittiöapulaiselle jäi kuvan pieni keittiö, jonka vieressä on esillä näyttävä valikoima astioita tilavassa kaapissa.

 Komeaa salonkiakaan tuskin oli ikävä enää loppuvuosina.

 Porvooseen veti museokäyntiä enemmän lapsuudenystävän ja hänen miehensä tapaaminen. Pariskunnan tilanne muistuttaa Runebergien viimeisiä vuosia, tosin ystäväni potee muistisairautta. Aviomies hoitaa vaimoaan ja myös huushollia ilman ulkopuolista apua. 

 

Vuosi sitten Kotkasta, josta tuoreeltaan kirjoitin blogijutun, oli määrä jatkaa Haminaan, mutta into loppui kesken. Niinpä nyt oli ladattu akkuja kestämään Haminasta edemmäs vielä Virolahdelle asti.

Jättilippu ottaa lännestä saapuvat tulijat vastaan. On siinä ihmettelemistä. Niin kuuluu olleen myös kaupungin päättäjillä, jotka ovat saaneet niskaansa ryöpytyksiä budjetin ylityksistä monen kaupunkilaisen turhuutena pitämään hankkeeseen. Mutta matkailijoita lippu vetää Haminaan. Yle  kertoo havainnollisesti koko tarinan lippuhankkeesta eri vaiheineen ja lopulta uuden innostuksen viriämisineen.

Muutakin nähtävää Haminasta löytyy. Varsinkin Tervasaari osoittatui kelpo paikaksi. Se on Kotkan puistojen veroinen kukkula kivi- ja vesiputousrakennelmineen. Osattiin uumoilla, että  Kotkan kuuluisa kaupunginpuutarhuri, Heikki Laaksonen, on ollut  asialla myös Haminassa. Muutamassa vuodessa paikka vehreytyy, sillä lannoituksista huolehtii parvi hanhia. Voi tosin olla linnut näykkivät myös äskettäin istutettuja kasveja...



Samaa Tervasaarta on seuraavan kuvan alue, jolla sattuu ja tapahtuu kaikkea muuta kuin entisaikojen virallisia tulli- tai passitoimituksia. Koko talo on täynnä vintage-tavaraa. Jopa miinanraivaajana palvellut alus on myytävänä joko kokonaisena tai osina. Puretuista miinoista on tehty ainakin yksi muistomerkki.

Laivan kohdalta portti aukesi Port of Hölmölään. Saman tien isäntä Patu Patanen rupesi selostamaan, kuinka hän oli pelastanut nallensa turvaan karhua jahtaavilta metsästäjiltä, siinä sivussa myös sateelta. Karhun metsästyskausi kuulemma alkoi juuri viime viikonloppuna.

Pate avasi meille kahdelle daamille oven komeaan satamarakennukseen ja sen tavarapaljouteen. Sisällä puikkelehditaan kapeita väyliä. Tavaroita on järjestelty jonkin systeemin mukaisesti, mutta turha sellaisesta oli kysellä, kun Pate luovi Jukeboxille. Hän valitsi meille kaksi kappaletta, toisen Veikko Lavilta, toisen Pelle Miljoonalta, Haminan omalta pojalta. Komeasti soi!

Yläkertaan on viriteltynä omaperäisiä installaatioita.

Kaupungin toisella laidalla valmistauduttiin lauantaina iltapäivästä tärkeään pesäpallo-otteluun. Väkeä valui katsomoon, mutta me hiippailimme kentän ohi tutkailemaan Haminan bastionin näyttäviä katoksia. Oli meneillään Agapetuksen Syntipukki-esityksen väliaika, joten pääsimme kaartamaan teatterialueen laitaa takaisin kaupungin kaduille.

Viehättäviä katunäkymiä oli kuvaamassa pari nuortakin naista. Heitä kiinnostivat myös eläimet. Minulle riitti tämä yksi näkymä  ulko-ovesta, joka johtaa suoraan asuntoon.

Reserviupseerikoulun läheltä löytyy tärkeä hahmo patsaana. Se esittää kuuluisaa Varvaraa, pullanmyyjää. Viereiset penkit testattiin ja hyviksi havaittiin, vaikka kahvipaikasta ei ollut tietoa. Oli lopulta tyytyminen huoltoasemaan, joka sentään oli auki, kun paikkakunnan paras kahvila, Konditoria Huovila, sulki ovensa lauantaina kahdelta.

 Jo perjantaina suoraan Porvoosta ajelimme museotietä Virolahdelle, jossa matkailijoille on avattu Venäjän vallan aikaisia kivilouhoksia. Ellei olisi ruvennut satamaan, olisimme kai yrittäneet painua Pyterlahden lomkalle, jossa kauan sitten kävin äitini kanssa ja melko äskettäin samoissa maisemissa yhden tyttärentyttären kanssa. Äiti oli syntyisin Pyterlahden Santaniemestä ja puhui louhoksesta lomkana. Nyt sinne tosiaan mennään Lomkantietä, ei enää kinttupolkua.

Porhalsimme muutaman kilometrin Virojoelta Vaalimaan suuntaan hotellista saadut kahvilippuset mukana. Niillä houkuteltiin kävijöitä Zsar Out Letiin, josta huhuja oli kuultu Turkuun asti. Jo on paikka! Linkki näyttää mahtavan julkisivun, omat kuvani elokuun loppupuolen perjantain hiljaisuuden. Ihmisiä tuskin nimeksi ostoksilla, paljon myymälätiloja tyhjinä. Me kaksi ostoshalutonta käytimme kahvilippumme ja ostimme vielä omaan piikkiin kelpo leivonnaiset. Ja sitten vain taivastelimme kulissimaisia rakennuksia.



Loppuun säästin kuvan Virojoelta, koska paikka on minulle perin tuttu lapsuudesta asti. Vietin näet siellä monia kesiä kelloseppä-enoni lapsettomassa perheessä. Eno jopa toivoi minusta työnsä jatkaa, mutta toisin kävi. Kuvan keskellä näkyy saunarantaa, jossa kuusivuotiaana kävin uimakoulun.

 


torstai 16. huhtikuuta 2015

Melkein Venäjällä

Tiistaina heti aamusta starttasimme yhden tyttärentyttären kanssa kohti Kaakkois-Suomea. Haminaan asti ehdittyämme kaupungin raatihuone löytyi helposti, samoin autolle parkkiruutu tunniksi. Koipia ojennellen oli hyvä lähteä etsimään jotain kahvilantapaista. Paria verkkaisesti kävelevää naista tohdimme lähestyä ja kysäistä, mistähän saisi kupposen kahvia. Auttamis- ja jutteluhalua ilmeni oitis jopa niin, että toinen nainen tarttui tuttavallisesti minua käsivarresta ja alkoi opastaa. Mukava tovi siinä vierähti. Auttajakin sai vastauksia kysymyksiinsä:"Mistä työ ootta, minne mennossa?" Aivan kulman takaa löytyi oikea unelmien Konditoria-kahvila Huovila, josta kuva yllä. Herkkuhetki tuorein kahvileivin venyi pitkähköksi, kun naapuripöydästä ruvettiin kävijöitä suorasukaisen vilkkaasti tenttaamaan.

Kyllä meistä juttukaverin sai, emmekä taaskaan ujostelleet kertoa, millä asioilla liikumme. Tyttärentyttäristä Heidi, matkakumppani, on se, joka antoi ratkaisevan sysäyksen sukututkimuksille. Kauan sitten jo oli puhetta, että joskus pitäisi reissata itärajan tutumaan minun äitini suvun maisemiin. Juuri nyt osui kohdalle harvinainen vapaa hetki, kun Heidi on vielä pari viikkoa toipilaana käsileikkauksesta. Toukokuun alusta hän on taas kiinni ensin kesätöissä, sitten elokuusta vakinaisena erityisluokanopettajana Kirkkonummen Masalan koulussa. Uusi työ, uudet kiireet muuttoineen kaikkineen vievät silloin ajan.

Heidi ei ole ennen käynytkään Haminassa asti, saati siitä idempänä muuten kuin laivalla Pietarissa. Länsi-Suomessa kasvaneen huomio kiinnittyi runsaisiin venäjänkielisiin kyltteihin. Talotkin tuntuivat erilaisilta kuin kotipuolessa. Monissa vanhoissa puurakennuksissa ulkoseinät on laudoitettu vaakasuoraan, kun taas lännessä suositaan pystylaudoitusta. Monet pihat näyttivät tursuavan sekalaisia kapistuksia, jotka ehkä häipyvät varastoihin kevään edistyessä. Pusikkoiset ojat huomasi ajat sitten äitinikin syntymäseudulla käydessään ja tiesi syyn: peltoja ei ollut salaojitettu. Nykyään on, mutta niillä seuduin, missä viljely on taantunut, pellot pusikoituvat.

Varsinainen jymypaukku venäläisestä Suomesta saatiin Ravijoella, jonne matkattiin kiemuraista Museotietä. Olin näet varannut meille yöpymisen Oravanpesä-nimisestä apartments-paikasta. Homma hoitui, vaikka hiukan oudostutti, kun sain maanantai-iltana varmistuksen venäjänkielisenä sähköpostina, jossa asia ilmaistiin hiukan ontuen myös suomeksi. Perillä meidän piti poimia avaimet tietystä lokerosta, johon pääsi koodilla. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, kun eräs nainen pöllähti rapussa vastaan ja opasti meidät muutamin sanoin englanniksi kokonaiseen huoneistoon. Sieltä löytyi valtaisa terassi, kaksi makuuhuonetta, yhdistetty olohuone ja keittiö, suuri suihkuhuone, jossa upouusi pesukone, silityslauta ja lattiaharja rikkalapioineen. Koko lukaali äskettäin täysin remontoitu, silti vessassa tuntui viemärin haju. Ja kaikki opasteet venäjäksi! Illalla huomasimme, että huushollin iso telkkarikin lähetti ohjelmaa ilmeisesti vain Venäjältä. Kakkostelkkaria emme edes kytkeneet sähköverkkoon.

Mielenkiintoista on sekin, että kun tein varauksen Booking.comin kautta, ikään kuin mainoksena luvattiin, ettei varaukseen tarvita luottokorttia. Varsinaiset asumisohjeet sisälsivät lopuksi tällaisen  tarkennuksen: "Lähtiessänne jättäisittekö rahan ja avaimet pöydälle sekä lukitsisitteko oven." Näin tehtiin - ilman kuittia! Mutta hyvin nukuttiin kumpikin omassa kamarissaan, niin ettei meillä mitään valittamista ole, ellei sitten verottajalla.

Matkan muu anti kerättiin kiertelemällä Virojokea, Pyterlahtea, Heponiemeä, Santaniemeä ja syrjäistä kirkonkylää, jonka hautausmaalla poikkesimme lähtöaamuna sukulaisten haudalla. Vieressä Virojoki virtaa vuolaana. Kuusivuotiaana kävin uimakoulun joen rannalla ja taisin joskus myöhempinä vuosina hankkia uimamaisterin taidot. Vietin näet monet kesät enoni luona, kun omat vanhemmat olivat Turussa kiinni töissään ja talon rakentamisessa.

Tiedoksi vain, että ensimmäistä lukuun ottamatta kuvat ovat Heidin puhelimellaan nappaamia.

Heponiemellä poikkesimme paikassa, jonne enoni joskus 1950-luvun lopulla hinautti pikku mökkinsä kaukaa Hoikastasaaresta lähemmäs asuin- ja työpaikkaansa Virojoen keskustaa. Mökkiä ei enää ole, mutta sen betonitolppien varaan nykyinen omistaja on teettänyt terassin. Olisi ollut hauska tavata omistaja, jonka tavoitin puhelimella ennen matkaa. Tapaaminen ei onnistunut, sillä mies hiihtelee vaimonsa kanssa Levin maastoissa tämän viikon loppuun.

Vastarannalla siintää Venäjä, jolle sotavuosien päätteeksi silpaistiin paljon muun lisäksi puolet Virolahden pitäjästä. Tämän lähemmäs Venäjää ei osuttu, sillä Vaalimaallekaan emme ajelleet, vaikka matkaa olisi ollut vain kymmenen kilometriä Virojoelta.

Santaniemessä äitini synnyintalossa pääsimme käymään ihan sisällä asti. Samoin tuli tehdyksi kesällä 1980, kun olin vastaavalla matkalla äitini kanssa. Silloin ostin mökin omistajalta hänen kutomansa komean Virolahti-raanun. Se riippuu yhä seinällä siinä talossa, jonka isäni ja äitini rakensivat rintamiestontille Turun Ispoisissa 1940-luvun lopulla. Talo remontoitiin täysin 1990-luvun alussa. Tytär miehensä kanssa -  heidän kolme tytärtään ovat jo lentäneet pesästä - asuu sittemmin vielä laajennetussa talossa. Heiltä ei tosiaan puutu nykyisin tilaa. Mutta on oikein hyvä, että raanukin on kaikissa myllerryksissä aina löytänyt paikkansa.

Viimeisessä kuvassa seison muistojen kiven äärellä. Alkujaan kivi jökötti mökin takana pihalla. Jokin mustikkapiirakan syönti nakuna kivellä liittyy minun pikkulapsiaikoihini. Kivi on kuulemma aina kelvannut lapsille leikkipaikaksi. Liukumäkeä laskettaessa kiven luiska kumminkin kulutti pöksyt puhki niin, että talon vuodesta 1960 omistaneet siirrättivät järkäleen syrjemmälle.

Niinpä mekin väistyimme hissuksiin omille teillemme. Tuntuu erityisen hyvältä, että reissu tuli tehdyksi. Matkakumppani on nyt nähnyt ja kuullut paljon sellaista, mikä on hyvä jakaa edelleen. Muistamisen tueksi lupasin jatkaa sukututkimuksia sen verran, että pääpiirteet äitini suvusta parin kolmen sukupolven taakse tulevat kirjatuiksi.