Lounas niinipuun katveessa

Näillä näkymin viimeisen kesänlämpimän aamupäivän kruunasi eväsretki. Tavaksi on tullut edes kerran vuodessa kierrellä Katariinanlaakson polkuja Turun Ispoisissa, lapsuudesta asti tutuissa maisemissa. Se on jo ties kuinka pitkään ollut luonnonsuojelualuetta, josta ei saa poimia edes marjoja, ei sieniäkään. Enää ei kumminkaan joudu keinottelemaan rannan kivikoissa muinaisen Kilpisen huvilan tienoilla, sillä ulkoilijoille on rakennettu kunnon väylät.

Eväät repussa etsittiin sopivaa lounaspaikkaa. Iso, laakea kivi osui ensimmäiseksi ehdokkaaksi. Sen ensisijaisia käyttäjiä ovat kumminkin oravat, linnutkin, jos ehtivät apajille. Tarjolla oli jo hippusen verran siemeniä, muttei pähkinöitä, niin kuin myöhemmin syksyllä. Ohi askellettiin.

Valtavien puiden latvustoissa humisi tuuli siihen malliin, että kallionlaki ja merenranta jätettiin sovinnolla tuulten temmellyskentäksi. Metsän suojasta paikan piti löytyä. Ei edes hoksattu pelätä  oksankarahkoita, joita lähes myrskyksi äityvä tuuli voisi pudotella niskaan.

Pitkälle ei tarvinnut taapertaa, kun löytyi mahtipuun kanto, jolle oli hyvä istahtaa. Vieressä pötköttäää lahoava runko, aikoinaan komeana korkeuksia hiponut metsälehmus. Se on ollut aito niinipuu. Vieressä kohoaa täysissä voimin toinen lehmusjätti, taimiakin näkyvissä. Sen katveessa sopi kaivaa täytetyt patongit ja vesipullot repusta. Huimasti viuhuva tuuli säesti leivän mussutusta. Juttu alkoi luistaa vasta, kun päästiin jälkiruokaan. Se katettiin kaatuneen lehmuksen yhä kantavalle, sammaleiselle rungolle.

Vähin ponnistuksin syntyi tämmöinen lounas, oikea herkkuhetki. Mielihyvä poiki pikku avustuspuuhan. Tuli näet varjelluksi toukkaa, joka oli ylittämässä pyöräily- ja kävelytietä. Selvisi hengissä! Eipä näemmä kummoista puuhaa tarvita, kun pari ihmistä huomaa virkistyneensä.