åElokuva on nyt katsottu, puhuttu ja kummasteltu. Tarina alkaa Alexin holtittomalla juoksulla keskellä jotakin Pariisin katua. Hän heittäytyy kadulle, jää siihen makaamaan. Henkilöauto lähestyy kovaa vauhtia, ajaa Alexin yli, jatkaa töyssystä piittaamatta matkaansa. Ennen pitkää paikalle osuu bussi, josta nousee miehiä katsomaan maassa makaavaa ja tunnistaa hänet. Vastedes Alex nähdään kipsijalkaisena linkuttajana hipsimässä tutulle sillalle. Alexin taustoista ei kerrota, vaan näytetään hänen itsetuhoisuuttaan, unettomuutaan ja ahdistuneisuuttaan, joka ei hevin hellitä.
Pariisissa asuva Alex on koditon, joka elättää itsensä katuteatteriesityksillä. Yönsä hän viettää kaupungin vanhimman sillan, Pont-Neufin alla. Erään epäonnisen päivän jälkeen Alex palaa sillalle, ja löytää kauniin naisen, Michellen nukkumasta hänen paikaltaan. He tutustuvat toisiinsa ja käy ilmi, että Michelle on hyvästä kodista peräisin oleva taiteilija, joka kärsii vakavasta silmäsairaudesta.
Michelle on tieten tahtoen tullut asumaan kadulle voidakseen laajentaa taiteellista osaamistaan, ennen kuin sairaus tekee hänet lopullisesti sokeaksi…
Michellestä ja Alexista tulee hyvät ystävät ja lopulta rakastavaiset, joiden päivät Pariisin kaduilla ovat täynnä seikkailua ja selviytymistä – ja öiden romantiikalle suojan takaa Pont-Neuf.
Parituntisen elokuvan mittaan vanhahko mies Hans, joka asuu remontissa olevalla sillalla, yrittää häätää Michellen pois, muttei onnistu. Käy ilmi, että Alex on riippuvainen Hansilta saamistaan ruiskeista pystyäkseen nukkumaan. Katsojia viedään Michellen ja Alexin reissuille pitkin katuja ja kahviloita. Parille kertyy kepulikonstein rahoja, samoin ruokaa ja vaatteitakin. Kulkurien elämä tulee lähelle. He elävät tässä ja nyt, ilman tulevaisuutta. Siihen liittyy huimia öisiä tunnelmia joella, joissa kuvat tapahtumista soljuvat väliin hitaina, usein kiihkeinä ryöppyinä kuin valtaisana musiikkina. Kummalta tuntuu, etten niinkään huomannut, mikä musiikki milloinkin siivitti tapahtumia. Upeat elokuvaotokset jäivät mieleen. Monet iskivät tajuntaan kuin surrealistiset, kaoottiset unet.
Juonesta muistan, kuinka Michelle etsii rakastettuaan Julien'iä, jonka tietää soittavan selloa metroasemilla. Alex vaanii tyttöä, löytää etsityn miehen ja uhkaa rikkoa tämän soittimen, ellei mies häivy. Seuraa kumma kohtaus, jossa Michelle sittenkin tavoittaa miehen, joka ei enää halua tavata tyttöä. Seistään kerrostalon asunnon oven kahta puolen. Miehen silmä näkyy ovietsimestä, tyttö tähtää siihen pistoolilla, jota mies luulee tytön peukaloksi ja sanoo, että ota peukalo pois, niin näen silmäsi. Katsojan yllätykseksi vastauksena miehelle tyttö ampua räsäyttää tätä silmään! Asiasta ei nouse kohua. Vähäisenä lipsahduksena Michelle tulee kuitenkin kertoneeksi Julien'istä Alexille imperfektissä, mutta korjaa saman tien aikamuodon sopivaksi elävästä puhumiseen. Tytön hahmoon kiinnittyy epäilyttäviä varjoja.
Alkaa käydä ilmi, että yhdeltä osin elokuva pohtii pakkomielteistä ja omistushaluista tarrautumista kumppaniin. Sama aihelma toistuu Alexin toimissa, kun hän mustasukkaisena vaanii tyttöä ja pakottaa tämän pysymään sillalla. Vääjäämättä kuitenkin tapahtuu se, että Michell lähtee. Hänessä näet herää toivo, kun hän saa kuin saakin tietää, että häntä etsitään ja hänen silmäsairautensa voidaan parantaa. Sokeus ei olekaan väistämätön. Tytön kirkastunut olemus huokuu toiveikkuuttaa ja hän häipyy. Alex ampuu yhden sormensa irti tytön aseella ja vajoaa omaan toivottomaan apatiaansa. Mutta poliisit tulevat sillalle, herättävät hänet verisestä ryysykasasta ja vievät mennessään. Kun Michelle tuntuu selviävän murhasta seuraamuksitta, Alex joutuu tuomituksi, koska on kiihkoissaan tullut aiheuttaneeksi toimillaan miehen kuoleman lapsi silminnäkijänä. Vankilassa hän työskentelee siistinä ja hyvin syöneen näköisenä muiden vankien tavoin, vammautunut käsi huolellisesti suojattuna. Hänet näytetään nyt miehenä, jolla on musta, peikkomainen hiuspehko. Se peittää tyystin entisen kaljun. Eikä hän enää linkuta!
Pari vuotta kuluu, Michelle ilmaantuu vankilaan katsomaan Alexia. Kumpikin on suuresti muuttunut ainakin ulkonaisesti. Runollisessa tarinan päätöstä enteilevässä kohtauksessa hento lumisade lankeaa sillalle, jolla liikenne taas vyöryy. Onnellista loppua odottava katsoja yllättyy, kun huomaa, että taas tehdäänkin matkaa ja ollaan menossa kauas sillalta. Se loittonee kuin kaunis muisto. Loppujaksossa palataan paitsi matkantekoon myös monesti tarinassa vilahtaneisiin proomuihin ja mereen. Sen rannalla Alex ja Michelle jo kerran elokuvan mittaan ovat kokeneet euforista vapautta ja lopulta sulautuneet yhdeksi.
Elokuvasta riittää juteltavaa. Esimerkiksi sen tajuaminen, että elokuvan suurena teemana taitaa sittenkin olla toivo, vaati muutaman pohtimiskierroksen. Myös kulkurielämä eräänlaisena vapauden valtakuntana kävi ilmi. Pikku hiljaa alkoi kirkastua sekin, että suloisen, säälittävästi silmäsairaan Michellen hahmoon sisältyy kylmäverisyyttä ja viehätysvoimalla vehkeilemistä yhtä lailla kuin häneltä onnistui varastaminen, kaveriltakin. Nämä ominaisuudet lienevät edellytyksiä hengissä pysymiseen kadulla eläjien joukossa.
Kannattaa katsoa outo ja hieno leffa, jos kaipaa aiheita pitkiin, kiehtoviin keskusteluihin.
8 kommenttia:
Monipolvinen tarina - katsottavana ehkä liiankin "kaukaa hakeva". Minulle tosin täysi tuntematon elokuva.
Eipä näistä leffoista yleensä tiedä, ellei joku tuo tyrkylle. Onneksi Teemalla on tuntumaa elokuviin. Komeita ovat olleet tarjoilut muun muassa kanavan elokuvafestivaaleissa.
Kylläpä oli mulle liian taiteellinen. Mulle taitaa riittää oma elämäni.
Katselin tätä joskus aika pitkään, mutta elokuvan kesto osoittautui minun kestokykyäni pitemmäksi, joten se jäi minulta kesken. Saattaa olla, että kyse on taide-elokuvasta, jonka tajuamiseksi pitäisi olla perehtynyt ranskalaiseen elokuvaan ynnä muuhun perinpohjaisesti. Noista proomuista voisi vaikka tulla mieleen minua vanhempi elokuva L'Atalante, vuodelta 1934. Ja kuten tunnettua Pont Neuf tarkoittaa "uusi silta", joten se on tietenkin Pariisin vanhin silta, vuodelta 1607. Katselin netistä noita vuosilukuja.
Niin pitkä leffa on, että se katsottiin kahdessa pätkässä viikon välein. Mutta eipä jäänyt loppupuolisko näkemättä, kun piti yrittää selvittää, mistä jutussa on kyse. Siksi toiseksi kuvaus on paikka paikoin henkeä salpaavan upeaa.
Jännä tuo proomuviitauksesi. En näet tunne mainitsemaasi L'Atalante-leffaa.
Aika ajoin leffojen kanssa käy just noin.
Tuntematon leffa. Mutta -en lakkaa ihmettelemästä , kuinka VOIT muistaa elokuvan tarina noin tarkkaan ?? Enpä kyllä ole kokeillut omaa muistiani , mutta luulen ettei se tuohon yllä....Juliette Binoche on kyllä yksi suosikeistani .
Jaa-a, olen viisivuotiaasta harjoitellut leffojen katsomista. Tällä kertaa auttoi sekin, että leffasta tuli jutelluksi pitkään. Sain käyttööni toisen katsojan kokemukset omieni lisäksi.
Lähetä kommentti