Uunia lukiessa

Antti Hyryn Uunia (2009) lukiessa tuntuu kuin kirjailija seuraisi toimiani sivusta katsellen. Epäilin pitkään kirjaan tarttumista, koska luulin, ettei minusta ole Hyryn lukijaksi. Toisin kävi. Teos otti minut valtaansa niin, että tuskin maltoin yöksi keskeyttää. Täydet 400 sivua kuitenkin ovat sellainen satsi, ettei niitä kerralla lue.

Mistä syntyy tämän kirjan lumo? Ennakkoon tiesin, että uunia muurataan. Kirja tosiaan on sitä, mitä otsikko lupaa. Ensi alkuun uunin mallia haetaan tutuista paikoista. Kirjan Pietarilla on vanha talo, siinä iso ja pieni pirtti. Isoon pirttiin Pietari kaavailee piisiuunia: ensin uuni, sitten lattia. Kirjan mittaan lukija tutustuu paitsi uunin muuraukseen myös Pietarin isoon sukuun ja perheeseen, kummatkin luotuja kirjan tarpeisiin, vaikka tuntuvat kovasti muistuttavan kirjailijan todellista elämänpiiriä. Romaanissa aikuistuneet lapset ovat hankkineet omat suurperheensä aikaa sitten. Vanha pariskunta jatkaa tyynesti monikymmenvuotista oloaan kesämaisemassaan pohjoisessa jossakin Oulun tienoilla. Kehkeytyy idyllinen kuva, johon vain pari kolme pikku haaveria ja vastahankaisuuden häivähdystä piirtävät vähäisen särön.

Teksti vie lukijankin merkitsemään uunin paikkaa, hankkimaan tarvikkeita, vetämään punapilkkuisia linjalankoja. Pikku hiljaa ollaan kiinni työvaiheissa, joista tarkka lukija voisi poimia ohjeet uunin tekoon. Eikä siinä kaikki, lukija liukuu myös Pietarin tuumailuihin, hänen toistuviin kävelyihinsä kartanolle, metsään, ojanpientareille, suolle, hänen havaitsemiinsa kasveihin, lintuihin, ääniin. Kuolema häilähtää ohi mennen mielessä.

Tekstikakappaleet ovat lyhyitä, otsikoimattomia. Rakenne toistaa työnteon ja lepohetkien rytmiä. Iso monta kymmentä sivua pitkä poikkeama kerrontaan tulee lähdettäessä bussikyydillä kirkkoja ja niiden urkuja katsastamaan Ruotsiin. Joukko tuttuja saapuu Pietarin ja Hannan pihaan. Nautitaan yhteinen ateria, saunotaan. Kaikille järjestyy yöpymispaikka. Aamulla varhain koko joukko kapuaa korkeaan bussiin. Se lähtee huojahdellen liikkeelle kohti kirkkoja, joiden uruista miehet tietävät yhtä ja toista. Niistä ja muustakin riittää puhetta. Pietarista irtoaa hupaisia kommentteja, Hanna toppuuttelee.

Romaanin tapahtumat kattavat toista vuotta keväästä seuraavaan kesään. Uunin tekoon ryhdytään  keväällä. Alkukesästä syksyn viileisiin päiviin marjat kypsyvät omaan tahtiinsa. Niitä Pietari käy aika ajoin katsastamassa ja poimimassa. Vanhastaan tutut hillapaikat ja mesimajojen piilot antavat satoa. Uunimuurauksen karttuminen kiinnittyy luonnon tapahtumiin, mikä rauhoittaa: lukija aavistaa, että muuri kyllä valmistuu niin kuin hillat mättäillä. Hyvää tekee osallistua pariskunnan seesteiseen kesäelämään. Se on kuin toisesta maailmasta verrattuna kaikkeen siihen kohinaan, mikä tulvii korviin ja silmiin tiedotusvälineistä, jos sellaisen sallii. Kirjan maailmassa kohisevat meri ja tuuli metsän puissa, eivät tiedotusvälineet. Hanna lukee moneen otteeseen sanomalehteä pöydän ääressä. Radiota saati televisiota ei edes mainita.

Esimerkkinä Hyryn kerronnasta siteeraan kohtaa, jossa Pietari miettii savun kulkua hormissa ja solahtaa hetkeksi ihan toisiin ajatuksiin, kunnes jatkaa työtään leikkaamalla peltiä:

   Miten liikkuu savu, vesi, aika, ääni, ihmisen mieli.
   Kun liekit roihuavat ja kynnyksen kohdalla aukko on kapea, savu kulkee joutuin, sitten yläpuolella hidastuu ja rauhoittuu. Savu nousee ilmaan, ja mihin siellä, kenen luo, pääskysten ja kotkain.
   Niin liikkuu vesi, joka koskessa kuohuu ja tulee suvantoon, aivan tyventyy. Tyyntyy hitaasti liikkuvaksi peiliksi, vaikka on samaa vettä kuin juuri on äsken koskessa.
   Tai niin kuin ovat päivät, on kiire, joka päivä nousee muuraus, tulee sunnuntai, aika rauhoittuu.
   Niin muuttuu ihmisen mieli, kun joku ihminen, joka vihapäissään lähtee pirtistä porstuaan, ja sitten kuistiin ja menee ulos, miettii ja rauhoittuu. Hän lähtee kävelemään metsään ja kun palaa, tuo kourassaan mesimarjoa.
   Tai kun koira haukkuu illalla, kaukana, sen ääni tulee ihmisen luo ja mieleen syntyy kipeä kaipaus johonkin. (s. 220)

Uunin teko jatkuu seuraavaan kesään. Väliin jää aika talvikodissa. Varhain keväällä muurari jo  havainnoi pohjoisen pihallaan viriävää elämää. Juhannuksen tienoilla lapsia ja iso joukko lapsenlapsia saapuu. Pietari saa pojistaan apumiehiä piipun tekoon katolle asti. Kun paikka taas hiljenee, Pietari katsastaa työmaansa, purkaa tukirakennelmat ja kutsuu vaimon pirtin avaruuteen. Kumpikin tietää, että on aika ryhtyä leivän tekoon. Vaimon osa on määritellä taikinan koko, hapattaa ja alustaa taikina, isäntä rupeaa hiljakseen lämmittämään uunia. Kolmantena päivänä siihen työnnetään ensimmäiset leivät paistumaan. Lukija osallistuu kypsymisen tarkkailuun niin kuin kaikkiin muihin leivän teon vaiheisiin. Ja huokaisee hartaana lukiessaan näitä kirjan viimeisiä rivejä:

  Menin seuraavana aamuna isoon pirttiin, uunin kylki oli lämmin, laudoilla vasta paistettuja ruisleipiä. Ilmassa oli tuoksu, kuin kesän, tai vasta alkavan elämän. (s. 400)

Tämän lukuelämyksen kaikuja toivon kuulevani pitkään. Ehkä jotakin hyvin merkityksellistä kirjasta jää pysyväksi osaksi minunkin maailmaani ja herkistää aisteja tajuamaan hetkittäisiä idyllejä.

Löysin Uunista yhden blogitekstin, jossa nimimerkki Ilselä saa sanoiksi paljon minunkin kirjasta tunnistamaani ja tuntemaani.