Melenderiä romaanina

Tommi Melender julkaisi WSOYn kustantamana 2009 romaanin Ranskalainen ystävä ja päätyi ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Silloin palkittiin Antti Hyry romaanilla Uuni, josta linkin mukaisesti minäkin olen sanani sanonut. Teosten maailmat  ovat tyystin erilaiset, mutta niitä yhdistää kielen kirkkaus, täsmällisyys, taituruus. Kumpikaan kirjoittaja ei tunnu hevin päästäneen julkaistavaksi löysää tekstiä, virkettä tai edes sanaa.

Melenderin vuosien takaisen romaanin e-versio oli helppo napata Elisa Kirjan lähettämästä sähköpostitarjouksesta. Tunnen kirjoittajan, sillä olen jo pitkään seurannut Melenderin Antiaikalainen-blogikirjoituksia. Niitä ilmestyy harvakseen, koska arikkeleina tai esseinä ne lienevät kohtalaisen isotöisiä. Lukemani perusteella tiesin, että saan laatutavaraa. Sitä lupaa myös Elisa Kirjan teosesittely:

Romaani ihmisten vihaamisen vaikeudesta
Joel Raento on suomalainen näytelmäkirjailija ja julkkisluennoitsija, joka tienaa hyvät rahat eliitin härnäämisestä. Identiteettikriisin jälkeen hän vetäytyy ranskalaiseen pikkukaupunkiin omistautuakseen Gustave Flaubertin teosten lukemiselle.
Siellä hän tapaa Marcel Daigneault’n, tragedian kokeneen entisen lehtorin ja nykyisen kuljetusyrittäjän, joka joutuu ajamaan pimeitä keikkoja rikollisliigalle. Heitä yhdistävät tyylin ja arvokkuuden kaipuu sekä ikävä 1800-luvulle. Nykyaika on CNN:n uutisvirtaa kulttuurien yhteentörmäyksestä; terrorismia, taloutta ja ihmiskauppaa.
Väistämättömien tapahtumien keriytyessä auki Joel ja Marcel oppivat jotain tärkeää itsestään, toisistaan, ystävyydestä ja ihmisen kyvystä tehdä hyvää armottomissakin olosuhteissa. Ranskalainen ystävä on tyylikäs kunnianosoitus eurooppalaiselle laatukirjallisuudelle.

Aamun kirjassa 1.12.2009 Seppo Puttonen ja Nadja Novak haastattelivat Melenderiä Ranskalaisesta ystävästä. En muista nähneeni ohjelmaa, mutta katsoin sen Ylen Elävästä arkistosta, kun olin lukenut kirjan.

Eri yhteyksissä on mainittu, kuinka ranskalainen kirjallisuus ja elokuvat ovat vaikuttaneet Melenderiin. Joitakin tunnistamisen hetkiä itsekin koin, vaikken jahdannut intertekstuaalisia jälkiä. Elokuvista muistuttaa heti alkajaisiksi jakso Le Havren satamassa. Se on kuin suoraan toimintaleffasta, jossa rikolliset puuhaavat ihmiskauppaajina sekä alistavat ja kiristävät yhteistyökumppaneitaan. Kammottava tilanne luettuna ei kuitenkaan tyrmää niin tyystin kuin ehkä elävästä kuvasta katsottuna. Puistattavan tapauksen yksi toimija tulee sittemmin tutuksi päähenkilön ranskalaisena ystävänä.

Tarina etenee rivakasti. Lukiessa huomasin miettiväni, miten tekstiin on syntynyt tai synnytetty se imu, joka herpaantumatta kuljettaa myös lukijan kohtauksesta toiseen. Sekä päähenkilö Joel että Marcel ranskalaisena ystävänä elävät syrjässä, silti tai siksi hyvin tietoisina itsestään. Kumpikin edustaa lukeneisuutta. Marcelin kotijumalana on Baudelaire, Joelin Flaubert. Törkeästi uhattuna Marcel kirkastaa näkemykseksi sen, ettei alistu maksamaan mielivaltaisesti hänelle määrättyä velkaa. Tapahtukoon, mitä hyvänsä.

 Mitä oikein haudot? kysyin.   
 En tiedä. Enkä kertoisi, vaikka tietäisin.    
Meillä on kolme päivää aikaa. Anna minun järjestää ne rahat.    
Olet liikuttava, Joel. Uskotko vakavissasi, että minulle koittaa vapaus kun Falloux saa rahansa? Luet täällä yksiksesi Flaubertia ja puristat vihoissasi kättä nyrkkiin, mutta et pysty kuvittelemaan ihmisistä pahinta mahdollista. Et suostu hyväksymään, että ihmiset ennen kaikkea pettävät ja tappavat. Haluat auttaa minua, haluat tehdä rahoillasi hyvää. Arvostan hentomielistä humanismiasi, usko pois, mutta pidän sitä järjettömänä. Et voi auttaa minua, enkä siedä apuasi. Paina se kalloosi.    
Marcel aikoi sanoa vielä jotain muutakin, mutta jätti sikseen. Hän jäi tuijottamaan tyhjää lasin pohjaa kuin olisi turhaan etsinyt sieltä Narkissoksen kuvajaista.    
Tiedätkö, miten Ludmilan kävi? kysyin istuttuamme pitkän tovin puhumattomina.    
Ei aavistustakaan. Tuskin hän päätyi huoraksi Amerikkaan. Ei ainakaan siinä kontissa. Mutta ne yksitoista muuta päätyivät, koska minä kuljetin heidät Le Havren satamaan. Olisin voinut päästää heidätkin vapaaksi, mutta en tietenkään päästänyt. Falloux’n miehet olisivat raahanneet minut pimeään kellariin, kiskoneet irti sormenkynteni ja hampaani, murskanneet kivekseni, katkoneet penikseni, puhkoneet silmäni ja leikanneet kurkkuni auki. Mikä minä sinun mielestäsi olen? Suuri sankari, joka auttaa henkensä kaupalla ihmiskaupan uhrin pakenemaan? Vai suuri typerys, joka hellämielisyyttään päästää yhden vapaaksi, mutta kyyditsee muut orjuuteen? Kuinka paljon yksi laupeuden teko painaa kaiken synnin ja saastan keskellä? Oliko minulla ylipäänsä syytä auttaa Ludmila pakoon? Mistä tiedän, vaikka hän olisi niin paha ihminen, että olisi sietänyt päätyä siinä kontissa Amerikkaan. Hän voi olla lastensurmaaja, kotienrikkoja ja tuhopolttaja. Mistä tiedän, vaikka häntä etsittäisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenties jossain Itä-Euroopan kolkassa on pelto täynnä ruumiita hänen jäljiltään. Mitä oikein kuvittelin? Että voin pelastaa toisen ihmisen? Että voin Ludmilan avulla kostaa Falloux’lle ja Simonen murhaajille ja niille kaikille, jotka tekevät sairaimpia ja kammottavimpia rikoksia? (s. 175 - 176.)

Sattuma puuttuu tapahtumiin: rikollispomo Falloux kuukahtaa kotonaan sydänkohtaukseen. Niin raukeaa velka. Joel päätyy päästelemään puppua CNN:n haastattelijalle, Marcel kaikkoaa näkyvistä tutun baaritarjoilijan kanssa. Romaani päättyy lakonisesti:

En enää nähnyt heitä. Kun aamulla lähdin Aronvillestä, seuranani oli vain Flaubert. (s. 192 - 192.)

Mitä minuun tarttui kirjasta? Sain mielihyvää puhuttelevasta sanataiteesta. Huomaan arvostavani suuresti tekoja, joiden tuloksena on ollut luotavissa tämän ajan ilmiöitä valaiseva tarina. Sen ydin kiertyy ihmisen mahdollisuuksiin tehdä hyvää. Siltäkin perustalta sietää jatkaa moraalikysymysten pohdiskelua.

Patriarkkojen valta säröilee

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) johdatteli minut sellaisiin maisemiin ja elämisen tapoihin, etten niitä omikseni tunnista. En näet ole kasvanut lestadiolaisessa tai muullakaan tavalla uskonnollisessa ympäristössä. Joitakin artikkeleita ja muita lehtijuttuja lestadiolaisuudesta olen toki lukenut, samoin ainakin yhden merkittävän romaanin, Antti Hyryn Uunin. Siitä kirjoitin tämän blogitekstin. Samoin kuin Hyry Uunissaan Rauhalan esikoisteos johdattelee lukijansa suoraan vanhoillislestadiolaiseen ympäristöön. Näkökulmat ovat kuitenkin kaukana toisistaan. Hyryn romaanissa vanha mies, isoisä, katselee ja pohtii sopuisasti maailmaa. Hän on yhä toimen mies, joka toteuttaa arkisessa aherruksessa uskovaisen ihmisen perushyveitä. Samoja hyveitä Rauhalankin ihmiset tavoittelevat, mutta etenkin naiset ovat sortua taakkansa takia. On nimittäin kyse siitä, että lestadiolaisessa elämänmenossa naisen osa on paitsi vaieta seurakunnassa myös synnyttää synnyttämästä päästyään. Edes täydestä sydämestään rakastava, avulias aviomies ei pysty auttamaan, ennen kuin hän tajuaa, että on murtauduttava ulos tuhoisasta lestadiolaisperinteestä, joka kieltää ehkäisyn.

Prologissa Rauhala kirjoittaa ristiriidan näkyväksi:

"Aleksi pysähtyi ikkunaan katsomaan, kuinka aurinko kehysti naisen. Oljenväriset hiukset syttyivät kultaiseksi valoksi. Tuuli hyväili häpeilemättä hiuksia, nuuhki ja pöyhi niiden omenantuoksua. Hänkin olisi tahtonut."
 --
"Aleksi mietti, mikä oli se hetki, jolloin hänestä alkoi tuntua, että hänen rakkautensa aiheutti kärsimystä. Että nainen oli uskollisena ja työteliäänä hänen vieressään, heidän kodissaan, mutta samalla hiljaa jähmettyi ja katosi."

Prologin alun ja lopun väliin sijoittuu huimaavan kaunis kuvaus nuoresta äidistä keinumassa muutama lapsi lähellään.  Varsinaisen romaanin tapahtumien mittaan lapsia syntyy tiheään tahtiin lisää. Kun tarinan äiti, Vilja, neljän taaperon perään kuulee odottavansa kaksosia, hän murtuu.

Suvi Aholan haastattelussa (HS 10.5.2014) Rauhala mainitsee velvollisuudekseen kirjoittaa naisen asemasta laestadiolaistessa elämänmenossa. Tämän velvollisuuden hän täyttää siten, että lukija valaistuu ja myös valistuu. Hannu Mäkelä puolestaan (HS 13.9.2013) tiivistää, että itse asiassa Rauhalan kirja on romaanin muotoon puettu pamfletti. Mistä vanhoillislestadiolaisuudessa olisi irrottauduttava, minkä soisi säilyvän? "Pauliina Rauhalan romaani näyttää suunnan ja keinot."

Luin kirjaa mielihyvin, sillä sekä Aleksin ja Viljan rakkaustarina että lasten puuhien tarkkailu ja uskonyhteisön toimien kuvaus puhuttelevat. Teoksen kieli on äärimmäisen kaunista  -  paikoin täyttä proosarunoa, paikoin taas rujoa, kun on puhe ihmisen suuresta hädästä. Jotkut käsitteet tulevat kaksoisvalotetuiksi. Paras esimerkki lienee 'hoitokokous'. Psykiatrisessa hoidossa se tarkoittaa potilaan parhaaksi järjestettävää moniammatillista tiimi-istuntoa, jossa potilas ja usein myös joku omaisista on läsnä. Samainen 'hoitokokous' merkitsee lestadiolaisten keskuudessa (vanhojen) miesten johtaman raadin ja seurakuntalaisten edessä "syntien" tunnustamista, kun joku seurakuntalaisista on taas yhden onnettoman paljastanut. Synniksi riittävät punaisiksi lakatut varpaankynnet. Lieventäviä asianhaaroja ei tunneta, vaikka kyseessä olisi imeväisikäisen monilapsinen äiti. Vauva sylissään itkevää äitiä on voitu piinata illasta aamuyön tunteihin. Kuinkahan moni on paennut musertavan kokemuksen jälkeen psykoosiin?

Romaanissa Vilja toipuu, vaikka jälkisanoissa vielä kaivetaan kuoppaa, kunnes sekin työ on saatu tehdyksi.

Kuvassa Pauliina Rauhala.  

Uunia lukiessa

Antti Hyryn Uunia (2009) lukiessa tuntuu kuin kirjailija seuraisi toimiani sivusta katsellen. Epäilin pitkään kirjaan tarttumista, koska luulin, ettei minusta ole Hyryn lukijaksi. Toisin kävi. Teos otti minut valtaansa niin, että tuskin maltoin yöksi keskeyttää. Täydet 400 sivua kuitenkin ovat sellainen satsi, ettei niitä kerralla lue.

Mistä syntyy tämän kirjan lumo? Ennakkoon tiesin, että uunia muurataan. Kirja tosiaan on sitä, mitä otsikko lupaa. Ensi alkuun uunin mallia haetaan tutuista paikoista. Kirjan Pietarilla on vanha talo, siinä iso ja pieni pirtti. Isoon pirttiin Pietari kaavailee piisiuunia: ensin uuni, sitten lattia. Kirjan mittaan lukija tutustuu paitsi uunin muuraukseen myös Pietarin isoon sukuun ja perheeseen, kummatkin luotuja kirjan tarpeisiin, vaikka tuntuvat kovasti muistuttavan kirjailijan todellista elämänpiiriä. Romaanissa aikuistuneet lapset ovat hankkineet omat suurperheensä aikaa sitten. Vanha pariskunta jatkaa tyynesti monikymmenvuotista oloaan kesämaisemassaan pohjoisessa jossakin Oulun tienoilla. Kehkeytyy idyllinen kuva, johon vain pari kolme pikku haaveria ja vastahankaisuuden häivähdystä piirtävät vähäisen särön.

Teksti vie lukijankin merkitsemään uunin paikkaa, hankkimaan tarvikkeita, vetämään punapilkkuisia linjalankoja. Pikku hiljaa ollaan kiinni työvaiheissa, joista tarkka lukija voisi poimia ohjeet uunin tekoon. Eikä siinä kaikki, lukija liukuu myös Pietarin tuumailuihin, hänen toistuviin kävelyihinsä kartanolle, metsään, ojanpientareille, suolle, hänen havaitsemiinsa kasveihin, lintuihin, ääniin. Kuolema häilähtää ohi mennen mielessä.

Tekstikakappaleet ovat lyhyitä, otsikoimattomia. Rakenne toistaa työnteon ja lepohetkien rytmiä. Iso monta kymmentä sivua pitkä poikkeama kerrontaan tulee lähdettäessä bussikyydillä kirkkoja ja niiden urkuja katsastamaan Ruotsiin. Joukko tuttuja saapuu Pietarin ja Hannan pihaan. Nautitaan yhteinen ateria, saunotaan. Kaikille järjestyy yöpymispaikka. Aamulla varhain koko joukko kapuaa korkeaan bussiin. Se lähtee huojahdellen liikkeelle kohti kirkkoja, joiden uruista miehet tietävät yhtä ja toista. Niistä ja muustakin riittää puhetta. Pietarista irtoaa hupaisia kommentteja, Hanna toppuuttelee.

Romaanin tapahtumat kattavat toista vuotta keväästä seuraavaan kesään. Uunin tekoon ryhdytään  keväällä. Alkukesästä syksyn viileisiin päiviin marjat kypsyvät omaan tahtiinsa. Niitä Pietari käy aika ajoin katsastamassa ja poimimassa. Vanhastaan tutut hillapaikat ja mesimajojen piilot antavat satoa. Uunimuurauksen karttuminen kiinnittyy luonnon tapahtumiin, mikä rauhoittaa: lukija aavistaa, että muuri kyllä valmistuu niin kuin hillat mättäillä. Hyvää tekee osallistua pariskunnan seesteiseen kesäelämään. Se on kuin toisesta maailmasta verrattuna kaikkeen siihen kohinaan, mikä tulvii korviin ja silmiin tiedotusvälineistä, jos sellaisen sallii. Kirjan maailmassa kohisevat meri ja tuuli metsän puissa, eivät tiedotusvälineet. Hanna lukee moneen otteeseen sanomalehteä pöydän ääressä. Radiota saati televisiota ei edes mainita.

Esimerkkinä Hyryn kerronnasta siteeraan kohtaa, jossa Pietari miettii savun kulkua hormissa ja solahtaa hetkeksi ihan toisiin ajatuksiin, kunnes jatkaa työtään leikkaamalla peltiä:

   Miten liikkuu savu, vesi, aika, ääni, ihmisen mieli.
   Kun liekit roihuavat ja kynnyksen kohdalla aukko on kapea, savu kulkee joutuin, sitten yläpuolella hidastuu ja rauhoittuu. Savu nousee ilmaan, ja mihin siellä, kenen luo, pääskysten ja kotkain.
   Niin liikkuu vesi, joka koskessa kuohuu ja tulee suvantoon, aivan tyventyy. Tyyntyy hitaasti liikkuvaksi peiliksi, vaikka on samaa vettä kuin juuri on äsken koskessa.
   Tai niin kuin ovat päivät, on kiire, joka päivä nousee muuraus, tulee sunnuntai, aika rauhoittuu.
   Niin muuttuu ihmisen mieli, kun joku ihminen, joka vihapäissään lähtee pirtistä porstuaan, ja sitten kuistiin ja menee ulos, miettii ja rauhoittuu. Hän lähtee kävelemään metsään ja kun palaa, tuo kourassaan mesimarjoa.
   Tai kun koira haukkuu illalla, kaukana, sen ääni tulee ihmisen luo ja mieleen syntyy kipeä kaipaus johonkin. (s. 220)

Uunin teko jatkuu seuraavaan kesään. Väliin jää aika talvikodissa. Varhain keväällä muurari jo  havainnoi pohjoisen pihallaan viriävää elämää. Juhannuksen tienoilla lapsia ja iso joukko lapsenlapsia saapuu. Pietari saa pojistaan apumiehiä piipun tekoon katolle asti. Kun paikka taas hiljenee, Pietari katsastaa työmaansa, purkaa tukirakennelmat ja kutsuu vaimon pirtin avaruuteen. Kumpikin tietää, että on aika ryhtyä leivän tekoon. Vaimon osa on määritellä taikinan koko, hapattaa ja alustaa taikina, isäntä rupeaa hiljakseen lämmittämään uunia. Kolmantena päivänä siihen työnnetään ensimmäiset leivät paistumaan. Lukija osallistuu kypsymisen tarkkailuun niin kuin kaikkiin muihin leivän teon vaiheisiin. Ja huokaisee hartaana lukiessaan näitä kirjan viimeisiä rivejä:

  Menin seuraavana aamuna isoon pirttiin, uunin kylki oli lämmin, laudoilla vasta paistettuja ruisleipiä. Ilmassa oli tuoksu, kuin kesän, tai vasta alkavan elämän. (s. 400)

Tämän lukuelämyksen kaikuja toivon kuulevani pitkään. Ehkä jotakin hyvin merkityksellistä kirjasta jää pysyväksi osaksi minunkin maailmaani ja herkistää aisteja tajuamaan hetkittäisiä idyllejä.

Löysin Uunista yhden blogitekstin, jossa nimimerkki Ilselä saa sanoiksi paljon minunkin kirjasta tunnistamaani ja tuntemaani.