Orhan Pamukin Istanbul

Ostin muutamalla eurolla e-version Orhan Pamukin kirjasta Istanbul Muistot ja kaupunki (2003). Tuula Kojon suomentamana teos ilmestyi 2010. Vaikka kirjassa kuuluu olevan kuvia, yhtään niistä ei näkynyt minun lukemassani e-präntissä. Kuvien sijaan toistuivat tietyt kirjoitusvirheet tyyppiä 'köysirataja siltanäkymät'. Harmikseni en taaskaan löytänyt sisällysluetteloa, vaikka sellainen tapaa tarjota havainnollisen tiivistelmän kirjasta kuin kirjasta. Niinpä naputtelen tai itse asiassa kopioin lukujen otsikot tähän:



SISÄLLYS

1     Toinen Orhan
2     Pimeän museokodin valokuvat
3     "Minä"
4     Raunioituvien paššanpalatsien suru: katujen löytäminen
5     Mustavalkoinen
6     Bosporin löytäminen
7     Mellingin Bosporin-maisemat
8     Äiti, isä ja katoamiset
9     Toinen koti: Cihangir
10     Suru – melankolia – tristesse
11     Neljä surullista ja yksinäistä kirjailijaa
12     Mummi
13     Koulunkäynnin ilot ja surut
14     Yttelleik yleksejlys nahaam
15     Ahmet Rasim ja muut kaupunkikirjurit
16     Älkää kulkeko kadulla suu auki
17     Piirtämisen ilot
18     Reşat Ekrem Koçun tietoja kuriositeettikokoelma: Istanbul-ensyklopedia
19     Valloitus vai hävitys: Konstantinopolin turkkilaistaminen
20     Uskonto
21     Rikkaat
22     Bosporin laivat, tulipalot, köyhyys, muutot ja muut katastrofit
23     Nerval Istanbulissa: kävelyllä Beyoğlussa
24     Gautierin melankolinen kävelyretki laitakortteleissa
25     Lännen katseen alla
26     Raunioiden suru: Tanpınar ja Yahya Kemal laitakortteleissa
27     Laitakorttelien pittoreski kauneus
28     Minun kuvani Istanbulista
29     Kuva ja perheonni
30     Laivansavut Bosporilla
31     Flaubert Istanbulissa: itä, länsi ja kuppa
32     Isoveli ja pikkuveli tappelevat
33     Muukalainen vieraassa koulussa
34     Murhe on sitä että vihaa kaupunkia ja itseään
35     Ensirakkaus
36     Kultaisen sarven laiva
37     Keskustelu äidin kanssa: kärsivällisyys, varovaisuus, taide

Viikon verran seikkailin Pamukin mukana Istanbulissa. Innostuin kuvittelemaan Bosporin salmen ja sen rantojen näkymiä. Pääsin lopulta laivaretkelle Kultaiselle sarvelle ja päädyin sen perukkaan asti. Siinä vaiheessa rupesin katsastamaan, mitä kuvia netistä löytyy.

Satelliittikuva tarjoaa laajan näkymän alueelle. Pamukin sukukunta on asunut isoisän rakennuttamassa Pamuk-talossa Euroopan puolella. Orhan on lapsesta asti viihtynyt pitkiä aikoja ikkunassa katselemalla Aasian puolelle ja laskemalla laivoja. Hurjia näkymiä tuntuu usein olleen tarjolla: puutalojen tulipaloja, tankkerien törmäyksiä ja räjähdyksiä, matkustajalaivojen haaksirikkoja. Poika imee itseensä kaupunkia, joka kasvaa kasvamistaan. Ja tekee kuvia näkemästään. Hänestä on kehkeytymässä kuvataiteilija.

Orhan Pamukin valtaisa lukeneisuus lähes nujertaa minunlaiseni lukijan, joka ei tunne turkkilaisia kirjailijoita. Niitä Pamuk esittelee rinnan länsimaisten kanssa. Hän pohtii osmannivallan rappiota ja kaiken entisen hävittämisvimmaa, johon tasavallan alusta asti kannustettiin. Pamuk kokee, että kaupungin yllä leijuu suru. Samaa hänelle viestii moni kirjailija, joista varsinkin yksi saa paljon tilaa:

Reşat Ekrem Koçu, kuten jokainen kaupungin haavoittama herkkä sankari, piti nimittäin omaa suruaan lähinnä syntymälahjana joka oli muokannut hänet. Hän ei kuvitellut, että kuoreen vetäytyminen ja tappion hyväksyminen jo kehdossa olisi siirtynyt häneen Istanbulista, vaan päinvastoin, että Istanbul, jos mikä, oli hänelle lohtu.     
On syytä tietää, että Reşat Ekrem Koçu syntyi (1905) Istanbulissa virkamies-opettaja-perheeseen, että hänen äitinsä oli paššan tytär, että hänen isänsä toimi melko pitkään lehtimiehenä ja että hän koki pitkälti samanlaisia asioita kuin muutkin kaltaisensa ja ikäisensä surulliset Istanbulkirjailijat. Hänen lapsuutensa oli täynnä sotia, tappioita ja siirtolaisuutta, jotka tekivät lopun osmanivaltiosta ja ajoivat Istanbulin köyhyyteen, josta se ei ole kaikkien näiden vuosien kuluessa pystynyt tokenemaan. Kokemukset päätyivät sittemmin aiheiksi hänen kirjoihinsa ja artikkeleihinsa, kuten myös Istanbulin viimeiset suuret tulipalot, palomiehet, katutappelut, korttelielämä ja kapakat, joita hän lapsensilmin näki. Muutamassa artikkelissaan hän kertoo viettäneensä osan lapsuuttaan Bosporin rantahuvilassa, joka sittemmin tuhoutui tulipalossa. Kun Reşat Ekrem oli 20-vuotias, hänen isänsä osti Göztepestä puuhuvilan, jossa Koçu nuorempi vietti suuren osan elämästään tutustuen omin silmin Istanbulin puuhuvilaperinteeseen ja monipäisten suurperheiden hajoamiseen. Kun talo köyhtymisen ja sukuriitojen johdosta myytiin, kuten tällaisille suvuille aina kävi, Koçu ei muuttanut muualle vaan jäi asumaan Göztepeen, tosin kerrostaloon. (148)

Kaiken kaikkiaan Istanbul on runsauden sarvi. Helpoimmin avautuvat ne luvut, joissa Pamuk puhuu perheestään ja suvustaan. Kaikki se, missä eri aikojen kirjailjoiden välittämät kuvat kaupungista ihmisineen risteileivät Pamukin omien näkemysten kanssa, vaatisi sellaista paneutumista, etten moiseen ryhdy tai pysty. 

Kivulloinen näyttää miehelle olleen oman tiensä löytäminen. Viimeinen luku, jossa parikymppinen Orhan keskustelee äitinsä kanssa, on väkevä osoitus siitä, kuinka oivallus itsestä kirjailijana on se, joka vääjämättä murtautuu esiin. Teoksen viimeiset sanat sinetöivät miehen tulevaisuuden:  ”Ei minusta taiteilijaa tule”, minä sanoin. ”Minusta tulee kirjailija." (s. 360)

Minulle Pamuk välittää sävykkäitä kuvia paitsi omista kasvuvuosistaan myös niihin limittyen Istanbulista surullisena iltaruskon kaupunkina. Kirja ohjaa aistimaan edes häivähdyksiä paikasta ja sen kulttuurista, vaikkei itse olisikaan edes turistimatkan vertaa nuuhkinut kuuluisan kaupungin ilmapiiriä.