Konstantinopolin loppu Waltarin kertomana

Hiljan luettu Orhan Pamukin Istanbul herätti kiinnostukseni kaupunkiin, joka aikoinaan tunnettiin Konstantinopolina. Se oli vuosina 330 - 1453 Itä-Rooman eli Bysantin pääkaupunki. Kun turkkilaiset valloittivat sen toukokuun lopussa 1453, nimeksi  palautettiin Istanbul. Sen nimisenä paikka oli ollut olemassa jo vuosina 667 eaa - n. 330 jaa.

Mika Waltarin Johannes Angelos (1952) oli oiva jatko Pamukin surumieliselle Istanbul-ylistykselle. Waltari on luonut ikään kuin nimihenkilön päiväkirjan Bysantin viimeisistä kuukausista. Silloin kaupungissa elettiin lopun aikoja, kunnes ylivoimaiset turkkilaiset sulttaaninsa johdolla rynnistivät kaupunkiin ja ottivat sen haltuunsa. Se oli sekä kristillisen läntisen ajan että Johanneksen loppu.

Omasta kirjahyllystä löytyi Johannes Angelos -painos vuodelta 1980.  Suuressa Suomalaisessa Kirjakerhossa ilmestyneessä kovakantisessa, 334-sivuisessa teoksessa ei ole muuta kansikuvaa kuin tyylitelty kynänkärki ja siitä lähtevä pitkä viiva. Nimiösivulla ilmoitetaan näin:

Johannes Angelos
Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä

 Eilen lopetin luku-urakkani. Tunsin suorastaan kylpeneeni Waltarin kiihkeässä, värikylläisessä, monisanaisessa kerronnassa. Tunnustan myös, että paikka paikoin harpoin tekstiä - samoin tein Pamukin kanssa ja samasta syystä. Kumpikin kirjailija tuntuu perehtyneen niin syvällisesti ja pikkutarkasti aiheeseensa, että minunlaiseni lukija mieluimmin hyppää välillä kyydistä. 

Waltarin elämäkerrasta muistan lukeneeni, kuinka innokkaasti hän oli paneutunut esimerkiksi tykkeihin ja muihin sotalaitteisiin paitsi museoita koluamalla myös kaiken mahdollisen aiheesta lukemalla. Niinpä Johannes Angeloksessa kirjailijan harrastuneisuus kukkii huimina, tarkkoina ja pitkinä taisteluiden kuvauksina. Minä en niihin paneutunut, vaan tyydyin silmäillen kelailemaan, millä lohkolla kulloinkin tapellaan ja kuinka eri tykkien ammukset singahtelevat. Pikku hiljaa niiden osumatarkkuus parani, ja Konstantinopolin ikuisiksi uskotut muurit alkoivat murentua nopeammin kuin paikkaajat ehtivät niitä korjata.

Päiväkirjan merkintöjä sekä sulttaanista että keisarista, samoin Konstantinopolin kirkollisista ja maallisista vallankäyttäjistä, luin melko tarkkaan. Waltarin näkemykset toisensa tunteneiden sulttaanin ja keisarin erilaisuudesta näyttäytyy kulttuuritaustan erilaisuutena. Kumpikin vakoilee toistaan. Sotureilla on omat korvansa ja silmänsä kaikkialla. Kauppaa käydään kirjavin konstein. Yksi ja toinen keisarin alamainen varmistelee tulevaisuuttaan ja pyrkii sovittautumaan myös sulttaanin palveluun sopivaksi. Moni myös hankkiutuu omaisuuksineen pois kaupungista, kun venetsialaiset laivat loppuvaiheessa lähtevät satamasta. Väistämättä Marmaran meren yli purjehtiminen rinnastui mielessäni siihen pakolaisliikehdintään, joka näinä aikoina velloo Turkin ja Kreikan vesillä.

Lopun aikojen lomassa teoksen tapahtumia lävistää rakkaus. Se puhkeaa heti alkusivuilla, kun Johannes joulukuun 12. päivänä 1452 näkee Sofian kirkon edessä valkohipiäisen naisen. Tämän loistavat ruskeat silmät eivät väistä Johanneksen katsetta: Hän katsoi minuun ja aika pysähtyi kulussaan, aurinko lakkasi kiertämästä maata, menneisyys suli tulevaisuuteen eikä ollut muuta kuin kuluva hetki, elämän ainoa hetki, jota ahnas aika ei voinut temmata mukaansa. (s. 8)

Romanttiseen kuvioon kuuluu, että pitkään nimettömänä pysyvä ilmestys on kaikkein ylhäisintä sukua. Kiihkeää kamppailua käydään siitä, voiko neito uhmata ylhäisen isänsä tahtoa ja liittyä mieheen, jota tulisesti rakastaa. Monia vaiheita tämäkin juonne tarjoilee. Oudostelin kuitenkin niitä kohtauksia, joissa kuoleman uhatessa kumpikin puhkeaa pitkin vuorosanoin puhumaan toiselle. Aivan viime hetkillä vasta sanatulva hellittää ja pelkkä kosketus, käden hipaisu riittää.

Alun alkaen lukijalle on selvää, että hän on mukana tragediassa. Romaaniin kirjatun kaupungin keskeisistä henkilöistä vain Johanneksen palvelija, Manuel (vrt. Kaptah Sinuhessa), selviää hengissä turkkilaisen valtakauden alusta. Loppulause paljastaa, että juuri Manuel kirjoitti herransa vaikeaselkoisten päiväkirjamerkintöjen pohjalta Konstantinopolin viimeisten kuukausien tapahtumat muistiin ja tiedoksi jälkipolville. Manuel myös näkee, kuinka sulttaani myöntää lähes loppuun asti salassa pidetyn tiedon Johanneksen keisarillisesta alkuperästä. Hän oli siis Konstantinopolin oikea basileus, joka ei kyennyt ottamaan paikkaansa. Sen hän kuitenkin pystyi ylpeästi tekemään, ettei kumartunut alamaisena  hyvin tuntemansa sulttaanin edessä. Johannes sai, mitä halusi: kuolemantuomion. Huimassa loppunäytöksessä miehet vielä mittelevät mahtipontisin repliikein, kunnes Johannes valuu kuiviin verisissä purppurasaappaissaan. Tämä kohtaushan muistuttaa jylisevää oopperaa!

Myrskyisän tunnekuohun tauottua jäin pohtimaan, missä määrin Waltarin tarjomaan kuvaan Konstantinopolin viime hetkistä voi luottaa kuin tutkittuun tietoon. Ilmeisesti on perattava romaaniaineksen seasta se, mitä Waltari kirjaa kaupungin sijainnista, kirkoista, toreista, Hippodromista, palatseista, kaduista, muureista, satamasta, vastarannan Pera-nimisestä paikasta ja sulttaanin seraljista Bosporin Aasian puoleisella rannalla. Minut vakuutti myös kaikki se, mitä kirja tarjoaa kirkon ja hallinnon kuvioista erikoislaaatuisine virkanimityksineen. Samoin tarkat selvitykset sekä turkkilaisten että venetsialaisten ja genovalaisten laivastoista. Sen sijaan läntisen ja itäisen uskonelämän kiistakysymyksiin en osaa paneutua. Luultavasti äärimmäisen tietoviisas ja teostensa taustatöihin uppoutunut Waltari on niistäkin kyennyt hahmottelemaan koko lailla pitävän kuvan, samoin kuvaamiensa miesten vallanhalusta. 

Väistämättä minun päässäni käsitys Konstantinopolin viime hetkistä on nyt enimmältään juuri se, jonka vastaikään luin Waltarin romaanista. Vanhastaan en näistä tapahtumista paljoa tiennyt tai ainakaan muistanut, vaikka tosissani olen opiskellut muun muassa yleistä historiaa. - Niinpä kiitän ja kumarran Waltaria muhkeista oppitunneista, joita myös kohtalokas rakkaus sävytti.

Orhan Pamukin Istanbul

Ostin muutamalla eurolla e-version Orhan Pamukin kirjasta Istanbul Muistot ja kaupunki (2003). Tuula Kojon suomentamana teos ilmestyi 2010. Vaikka kirjassa kuuluu olevan kuvia, yhtään niistä ei näkynyt minun lukemassani e-präntissä. Kuvien sijaan toistuivat tietyt kirjoitusvirheet tyyppiä 'köysirataja siltanäkymät'. Harmikseni en taaskaan löytänyt sisällysluetteloa, vaikka sellainen tapaa tarjota havainnollisen tiivistelmän kirjasta kuin kirjasta. Niinpä naputtelen tai itse asiassa kopioin lukujen otsikot tähän:



SISÄLLYS

1     Toinen Orhan
2     Pimeän museokodin valokuvat
3     "Minä"
4     Raunioituvien paššanpalatsien suru: katujen löytäminen
5     Mustavalkoinen
6     Bosporin löytäminen
7     Mellingin Bosporin-maisemat
8     Äiti, isä ja katoamiset
9     Toinen koti: Cihangir
10     Suru – melankolia – tristesse
11     Neljä surullista ja yksinäistä kirjailijaa
12     Mummi
13     Koulunkäynnin ilot ja surut
14     Yttelleik yleksejlys nahaam
15     Ahmet Rasim ja muut kaupunkikirjurit
16     Älkää kulkeko kadulla suu auki
17     Piirtämisen ilot
18     Reşat Ekrem Koçun tietoja kuriositeettikokoelma: Istanbul-ensyklopedia
19     Valloitus vai hävitys: Konstantinopolin turkkilaistaminen
20     Uskonto
21     Rikkaat
22     Bosporin laivat, tulipalot, köyhyys, muutot ja muut katastrofit
23     Nerval Istanbulissa: kävelyllä Beyoğlussa
24     Gautierin melankolinen kävelyretki laitakortteleissa
25     Lännen katseen alla
26     Raunioiden suru: Tanpınar ja Yahya Kemal laitakortteleissa
27     Laitakorttelien pittoreski kauneus
28     Minun kuvani Istanbulista
29     Kuva ja perheonni
30     Laivansavut Bosporilla
31     Flaubert Istanbulissa: itä, länsi ja kuppa
32     Isoveli ja pikkuveli tappelevat
33     Muukalainen vieraassa koulussa
34     Murhe on sitä että vihaa kaupunkia ja itseään
35     Ensirakkaus
36     Kultaisen sarven laiva
37     Keskustelu äidin kanssa: kärsivällisyys, varovaisuus, taide

Viikon verran seikkailin Pamukin mukana Istanbulissa. Innostuin kuvittelemaan Bosporin salmen ja sen rantojen näkymiä. Pääsin lopulta laivaretkelle Kultaiselle sarvelle ja päädyin sen perukkaan asti. Siinä vaiheessa rupesin katsastamaan, mitä kuvia netistä löytyy.

Satelliittikuva tarjoaa laajan näkymän alueelle. Pamukin sukukunta on asunut isoisän rakennuttamassa Pamuk-talossa Euroopan puolella. Orhan on lapsesta asti viihtynyt pitkiä aikoja ikkunassa katselemalla Aasian puolelle ja laskemalla laivoja. Hurjia näkymiä tuntuu usein olleen tarjolla: puutalojen tulipaloja, tankkerien törmäyksiä ja räjähdyksiä, matkustajalaivojen haaksirikkoja. Poika imee itseensä kaupunkia, joka kasvaa kasvamistaan. Ja tekee kuvia näkemästään. Hänestä on kehkeytymässä kuvataiteilija.

Orhan Pamukin valtaisa lukeneisuus lähes nujertaa minunlaiseni lukijan, joka ei tunne turkkilaisia kirjailijoita. Niitä Pamuk esittelee rinnan länsimaisten kanssa. Hän pohtii osmannivallan rappiota ja kaiken entisen hävittämisvimmaa, johon tasavallan alusta asti kannustettiin. Pamuk kokee, että kaupungin yllä leijuu suru. Samaa hänelle viestii moni kirjailija, joista varsinkin yksi saa paljon tilaa:

Reşat Ekrem Koçu, kuten jokainen kaupungin haavoittama herkkä sankari, piti nimittäin omaa suruaan lähinnä syntymälahjana joka oli muokannut hänet. Hän ei kuvitellut, että kuoreen vetäytyminen ja tappion hyväksyminen jo kehdossa olisi siirtynyt häneen Istanbulista, vaan päinvastoin, että Istanbul, jos mikä, oli hänelle lohtu.     
On syytä tietää, että Reşat Ekrem Koçu syntyi (1905) Istanbulissa virkamies-opettaja-perheeseen, että hänen äitinsä oli paššan tytär, että hänen isänsä toimi melko pitkään lehtimiehenä ja että hän koki pitkälti samanlaisia asioita kuin muutkin kaltaisensa ja ikäisensä surulliset Istanbulkirjailijat. Hänen lapsuutensa oli täynnä sotia, tappioita ja siirtolaisuutta, jotka tekivät lopun osmanivaltiosta ja ajoivat Istanbulin köyhyyteen, josta se ei ole kaikkien näiden vuosien kuluessa pystynyt tokenemaan. Kokemukset päätyivät sittemmin aiheiksi hänen kirjoihinsa ja artikkeleihinsa, kuten myös Istanbulin viimeiset suuret tulipalot, palomiehet, katutappelut, korttelielämä ja kapakat, joita hän lapsensilmin näki. Muutamassa artikkelissaan hän kertoo viettäneensä osan lapsuuttaan Bosporin rantahuvilassa, joka sittemmin tuhoutui tulipalossa. Kun Reşat Ekrem oli 20-vuotias, hänen isänsä osti Göztepestä puuhuvilan, jossa Koçu nuorempi vietti suuren osan elämästään tutustuen omin silmin Istanbulin puuhuvilaperinteeseen ja monipäisten suurperheiden hajoamiseen. Kun talo köyhtymisen ja sukuriitojen johdosta myytiin, kuten tällaisille suvuille aina kävi, Koçu ei muuttanut muualle vaan jäi asumaan Göztepeen, tosin kerrostaloon. (148)

Kaiken kaikkiaan Istanbul on runsauden sarvi. Helpoimmin avautuvat ne luvut, joissa Pamuk puhuu perheestään ja suvustaan. Kaikki se, missä eri aikojen kirjailjoiden välittämät kuvat kaupungista ihmisineen risteileivät Pamukin omien näkemysten kanssa, vaatisi sellaista paneutumista, etten moiseen ryhdy tai pysty. 

Kivulloinen näyttää miehelle olleen oman tiensä löytäminen. Viimeinen luku, jossa parikymppinen Orhan keskustelee äitinsä kanssa, on väkevä osoitus siitä, kuinka oivallus itsestä kirjailijana on se, joka vääjämättä murtautuu esiin. Teoksen viimeiset sanat sinetöivät miehen tulevaisuuden:  ”Ei minusta taiteilijaa tule”, minä sanoin. ”Minusta tulee kirjailija." (s. 360)

Minulle Pamuk välittää sävykkäitä kuvia paitsi omista kasvuvuosistaan myös niihin limittyen Istanbulista surullisena iltaruskon kaupunkina. Kirja ohjaa aistimaan edes häivähdyksiä paikasta ja sen kulttuurista, vaikkei itse olisikaan edes turistimatkan vertaa nuuhkinut kuuluisan kaupungin ilmapiiriä.

Viiden kirjan haaste

Aamulla muiden blogeja lukiessani löysin haasteen, johon mielelläni vastaan. Minulle ja samalla monelle muulle haasteen heitti Ketjukolaaja, joka kirjoittaa Tahaton lueskelja -blogia. Sieltä löysin  kysymykset, Vastaukset kirjasin heti ksysymyksen perään.

1. Kirja, jota parhaillaan luen, oikeastaan olen vasta aloittamassa, on Orhan Pamukin Istanbul.  Se on tovin jo odottanut e-kirjana lukulaitteessa. Sen aika koitti nyt, kun olen lähdössä Heinolaan tapaamaan ystävääni. Taannoin hän kävi kaupungissa ja kehui kovasti sekä reissuaan että Pamukin kirjaa. On hauska kertailla hänen matka- ja lukukokemuksiaan, kun minullakin on jokunen sivu luettuna Istanbulista.

2. Kirja, josta pidin lapsena, oli Laura Soinnen Satuja. Se päihitti jännittävyydessä kaikki hauskat Tonttulan Pipet ja muut sellaiset lupsakat tarinat. Varsinkin Hukkasaaren salaisuus nostattaa yhä tukan pystyyn, kun muistelen sumuiselle saarelle kaapatun pojan kohtaloa.
Perin kirjan serkultani. Sittemmin se hävisi tavaroistani. Kun kerran huomasin kirjakaupan ikkunassa tutun punakantisen, vieläpä tuliterän Satuja-kirjan, ostin sen. Enää sitäkään ei löydy hyllystäni.

Ilmeisesti moni muu on syttynyt kirjan saduista, koska netistä löytyi jopa kirjan sisällys kuvana, kas tässä:






 

3. Kirja, joka jäi kesken, on Leon Urisin Exodus. Kauan sitten yritin tosissani lukea kirjan, mutta silloisen painoksen suomennos oli mielestäni tökerö. Niinpä jätin homman sikseen.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen, on aikoinaan ollut Gabriel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys. Viikko vierähti lukiessa tuoretta suomennosta. Huushollihommia jäi tekemättä sillä viikolla. Töissä kävin, sillä koulusta en sentään opettajana pinnannut.

Olen lukijana syttyvää sorttia, joten tämä romaani ei ole suinkaan ainoa, joka on tehnyt minuun vaikutuksen.

5. Kirja, johon palaan uudestaan, voisi olla Alice Munron Viha ystävyys rakkaus. Kerran jopa tulin ostaneeksi kirjan uudestaan ja huomasin vasta viimeistä novellia lukiessani tarinan tutuksi. Tuskin sentään enää luen tätä Munron kokoelmaa. Muutenkaan en juuri palaa aiemmin lukemiini teoksiin. Työvuosina oli toisin. Olen aikoinaan omaksi ilokseni lähes vuosittain lukenut Seitsemää veljestä. Toki Kiven tuotanto oli myös iso osa äidinkielen opettajan työtäni, samoin Kalevala, vaikka enimmäkseen peruskouluaisten omia kirjavalintoja suosittiinkin.




Terveiset Ketjukolaajalle, jonka tavoin haastan kenet hyvänsä jatkamaan ketjua. Ainakin suurlukija- Vanskin uskoisin innostuvan asiasta. Jään odottamaan, mitä tuleman pitää.