Film-o-holicin arvostelu kertoo olennaisia tietoja elokuvasta. En siis toista juonta tai muitakaan yksityiskohtia, vaan tyydyn muutamaan seikkaan, jotka erityisesti katsellessa kiehtoivat. Ensinnäkin Mumbain miljoonakaupungin ihmisvilinässä polkupyörillään puikkelehtivat lounasrasioiden kuljettajat olivat sellaista arkista eksotiikkaa, jonkalaista en ole ennen nähnyt. Aterioita viedään tarkkaan osoitteeseen joko työntekijän kotoa tai jostakin ravintolasta. Rasioiden pitkät suojapussit keikkuvat rypäleinä valkoasuisen kuljettajan tarakalla. Sama ruljanssi toistuu, kun rasiat kuskataan takaisin lähtöpaikkaan. Tosiasia lienee se, mistä arvostelukin mainitsee, että virheitä tai edes onnettomuuksia sattuu perin harvoin. Yksi virhe on riittänyt tarjoamaan oivan aiheen niin käsikrijoittajalle kuin ohjaajalle.
Ihmeeltä tuntuu, että leffa on Ritesh Batran -nimisen miehen esikoisohjaus. Se ei lipsu aiheestaan, näyttelijät ovat täysin luontevia, tapahtumat ja pikku sattumukset ovat uskottavia. Mumbai näyttäytyy kuhisevana paikkana, jossa kuitenkin voi toimia niinkin huikea järjestelmä kuin lounaiden pikakuljetus kuriirilähetyksinä ja kaksi yksinäistä ihmistä saa kosketuksen toisiinsa.
3 kommenttia:
Minusta tämä elokuva on sellainen ihan kiva. Vaimo tykkäsi enemmän, ehkä se sitten on enempi naisten elokuva? Elokuvaan oli valittu sellainen ei ihan loppuun asti kaikkea kertova tyyli ja moni asia vaikutti jäävänkin puolitiehen niinkuin elämässä yleensäkin.
Minulla on tämä tallennetuna. Olen nähnyt joskus dokumentin samasta aiheesta. Aikamoista logistiikkaa siinä tarvitaan, että rasiat saadaan oikeisiin osoitteisiin.
Mökillä meitä oli kaksi killittämässä tätä tiiviisti kerrottua, hiljaisen huumorin paikka paikoin sävyttämää elokuvatarinaa. Kummallekin kelpasi. Mies jopa innostui syvällisiin pohdintoihin leffan miespäähenkilön elpymisestä. Ehkä kenenkään ei tarvitse matkustaa Bhutaniin, jotta löytäisi onnen. Riittää, kun rohkaistuu olemaan avoinna mahdollisuuksille, joita kohdalle osuu.
Lähetä kommentti