"Väärä juna voi viedä oikealle asemalle"

 Aprillipäivän iltana Yle Teema lähetti iltayhdeksältä intialaisen elokuvan nimeltä Lounasrasia. Päivän lehti onneksi kirjoitti siitä hyvin supeasti. Niinpä leffa tuli katsotuksi ja nautituksi mökin pienestä telkkarista, mikä itse asiassa sopi hyvin elokuvan tunnelmiin.

Film-o-holicin arvostelu kertoo olennaisia tietoja elokuvasta. En siis toista juonta tai muitakaan yksityiskohtia, vaan tyydyn muutamaan seikkaan, jotka erityisesti katsellessa kiehtoivat. Ensinnäkin Mumbain miljoonakaupungin ihmisvilinässä polkupyörillään puikkelehtivat lounasrasioiden kuljettajat olivat sellaista arkista eksotiikkaa, jonkalaista en ole ennen nähnyt. Aterioita viedään tarkkaan osoitteeseen joko työntekijän kotoa tai jostakin ravintolasta. Rasioiden pitkät suojapussit keikkuvat rypäleinä valkoasuisen kuljettajan tarakalla. Sama ruljanssi toistuu, kun rasiat kuskataan takaisin lähtöpaikkaan. Tosiasia lienee se, mistä arvostelukin mainitsee, että virheitä tai edes onnettomuuksia sattuu perin harvoin. Yksi virhe on riittänyt tarjoamaan oivan aiheen niin käsikrijoittajalle kuin ohjaajalle.

Ihmeeltä tuntuu, että leffa on  Ritesh Batran -nimisen miehen esikoisohjaus. Se ei lipsu aiheestaan, näyttelijät ovat täysin luontevia, tapahtumat ja pikku sattumukset ovat uskottavia. Mumbai näyttäytyy kuhisevana paikkana, jossa kuitenkin voi toimia niinkin huikea järjestelmä kuin lounaiden pikakuljetus kuriirilähetyksinä ja kaksi yksinäistä ihmistä saa kosketuksen toisiinsa.

Elokuvassa toistuu pariin kolmeen kertaan lausahdus "väärä juna voi viedä oikealle asemalle".  Siihen vedoten päättelen, että lounaiden valmistaja ja aviomiehensä kylmäkiskoisesti kohtelema, viehättävä  kotirouva sekä pian eläkkeelle jättäytyvä vanhahko mies lopulta tapaavat toisensa.  Olisiko se kummallekin onneksi?

Arundhati Roy, Joutavuuksien jumala

Kummallisia, heti ensi sanoista valtaansa ottavia kirjoja löytyy yhä, vaikka jo luulin, etten enää mistään lukemastani järin suuresti syty. Ihme kuitenkin  tapahtui: sanoista rakennettu maailma veti puoleensa kuin outo pyörre. Teoksen rakenne tosiaan etenee pyörteinä, joissa palataan samoihin tapahtumiin, yhä syvemmälle niihin porautuen.

On kyse intialaisen perheen tarinasta. Teos ilmestyi alunperin englanninkielisenä 1997. Samana vuonna sen suomensi Hanna Tarkka ja Otava kustansi. Kirjan liepeestä luin, että tämä vähän yli kolmikymppisen naisen, Arundhati Royn,  esikoisteos Joutavuuksien jumala sytytti jo käsikirjoituksena kustanjat eri puolilla maailmaa. Time-lehti jopa nimesi romaanin vuoden kirjalliseksi sensaatioksi. Palkintoja sateli, samoin myös vastalauseita. Ja nyt vasta minä sain romaanin hyppysiini! Onneksi alakerran emäntä, kolmesti Intiassa käynyt, oli ostanut opuksen tuoreeltaan ja kaivoi sen hyllystään, kun sattumoisin valittelin lukemisen puutetta.

Koska olen vielä pää turvoksissa lukemastani, päästän itseni helpolla ja lainaan pätkän Kiiltomato-sivuston kritiikkiä teoksesta:

Joutavuuksien jumala sijoittuu Intiaan, Keralan maakunnassa sijaitsevaan pieneen Ayemenemin kaupunkiin. Tarinan päähenkilöitä ovat seitsemänvuotiaat kaksoset Rahel ja Estha. Tarina alkaa aikuisen Rahelin kotiinpaluusta. Heti käy ilmi, että kotiin ja lapsuuteen liittyy jotain traagista, pelottavaa ja salailtavaa. Menneisyyden tapahtumat alkavat paljastua takaumien ja muistojen kautta, mutta tragedia selviää kokonaisuudessaan vasta kirjan lopussa.

Joutavuuksien jumala tuo esille erilaisia intialaisen kulttuurin piirteitä kuten englantilaisuuden ihailun sekä kastijärjestelmän ja uskonnon asettamat rajat. Yksi kirjan keskeisistä teemoista on ihmisen arvoaseman määrittely suvun ja menneisyyden perusteella. Joutavuuksien jumala kertoo tarinaa osuvasti ja aidon tuntuisesti lasten silmin nähtynä. Rahel ja Estha ovat osallisina tapahtumissa, joiden merkityksen he ymmärtävät vasta aikuisina. Kirjassa lapset ovat ymmärtämättään pelinappuloita aikuisten välisissä konflikteissa ja joutuvat loppujen lopuksi kärsimään eniten.

Mikä minua yhä ällistyttää, on tarkkuus, jolla kirjailija katselee milloin kenenkin hahmonsa silmin tilanteita, joihin he joutuvat. Erityisen vaikuttavaa on kaksosiin eläytyminen. Jotenkin tuntuu, etten saa sanoiksi niitä vaikutelmia, joihin kirja minut lukiessa kiinnitti. Se nimittäin pääsi kaikissa kohtauksissa sellaiseen äkkiä vaihtuvien tunteiden, tunnelmien ja ihmisten välisten valta-asemien ilmentämiseen, etten kykene muuta kuin huokaamaan. Lisäksi teos uhkuu värejä, hajuja, kosteutta, sammioittain säilykemassaa, eritteitä, musiikkia, hyönteisiä - kaikkea sitä, mitä ihmisistä irtoaa tai mitä kukin murskaa. Siksi suosittelen vilkaisemaan kunnon kritiikkiä vaikkapa Kiiltomadosta ja myös lukemaan tämän hämmentävän romaanin, jos sen nerokas runsaus yhtään kiinnostaa.