Oi Imogene, mitä kuvia otitkaan!

Maailmankuulut valokuvat vetivät Turun taidemuseoon, jossa on meneillään harvinainen Imogene Cunningham -näyttely. Alastomuus kiehtoi Imogenea uran alkuvuosina. Iän karttuessa aiheet vaihtuivat ja vaihtelivat. Vanhana ottamissaan omakuvissa katsoja kokee ällistyksen, jota Imogene näyttää tunteneen muutoksestaan.

Kasvi- ja alastonkuvien herkkyys ja tarkkuus pysäyttivät tutkimaan mustavalkoisia otoksia hyvin läheltä. Ei ollut kuvien ottamisen aikoihin vielä kameratekniikka yhtä helppoa kuin nykyisin, mutta hyvin pienellä aukolla (F64) syvätarkkuus onnistui.
 

Kun kesken mökkipuuhien tuli lähdetyksi taidemuseoon, katsottiin valokuvien lisäksi, mitä muuta oli tuotettu esille. Neljä elementtiä -teema tarjoaa teoksia museon omista kokoelmista.

Neljä elementtiä tarjoaa tilaisuuden tarkastella, miten taiteilijat ovat nähneet ihmisen suhteen elementteihin ja fyysiseen todellisuuteen eri aikoina. Maan, ilman, veden ja tulen voi löytää niin teosten aiheista kuin materiaaleista. Näyttelyn nimi viittaa antiikin Kreikassa muotoiltuun oppiin, jonka mukaan fyysinen maailma jakautuu neljään alkuaineeseen: maahan, ilmaan, veteen ja tuleen. Vaikka atomiteoria on sittemmin syrjäyttänyt elementtiopin, ovat maa, ilma, tuli ja vesi edelleen tärkeitä arkisen ymmärryksen jäsentäjiä. Niiden ominaisuuksia kuvaavat vastakohtaparit, kylmä ja kuuma sekä kuiva ja kostea, vastaavat välitöntä, kehollista kokemustamme maailmasta.

Miika Maaskolan kookas maalaus on sijoitettu siten, että se vangitsee portaita nousevan tulijan katseen. Muutama vuosi sitten Maaskolan teoksia oli esillä omana näyttelynään. Silloin ymmärsin, kuinka voimakas yksi maalaus voi olla. Kirjoitin silloin tämän blogijutun. Nyt tarjoan myös tuoreen kuvan Maaskolan maalauksesta meneillään olevassa näyttelyssä.

Kaiken silmiä hivelevän lisäksi museo puolestaan tarjoaa lyhyen videohaastattelun kymmeneltä taiteilijalta. Ne löytyvät museon sivuilta. Yksi juttu on tehty Maaskolan kanssa. Valitsin sen siksi, että tämä taiteilija on kummallisella tavalla herättänyt minut.

Pimiössä istahdettiin pehmustetulle penkille ja katsottiin muutama tauotta pyörivä video. Niistä hassuimmassa rento nukke laskettelee vauhdikkaasti lumisessa metsässä eikä kaadu, vaikka katsoja kuinka odottaisi.

Kun kahtena peräkkäisenä tiistaina on nähty sekä arkkitehtuurin että kuvataiteen merkkiteoksia, niin en voi olla miettimättä, mihin seuraavaksi. Pitäisikö singahtaa Helsinkiin asti vai löytyisikö Salon taidemuseosta taas uutta kiinnostavaa?

Miika Vaskolan maalausten äärellä

Keskiviikoksi 6.4. suunniteltu helsinkiläisen naisporukan käynti Turun taidemuseossa peruuntui erinäisistä syistä. Niinpä piti paikata hanke kahden kaarinalais-lietolaisen naisen voimin. Sateisena torstaina olimme jo 11:ltä museossa. Näytteillä oli ja on edelleen Miika Vaskolan maalauksia. Timo Valjakka arvioi Helsingin Sanomissa 10.11.2015 hänen viime syksyn näyttelynsä Remembering Forwards. Se oli esillä Helsinki Contemporaryssa (Bulevardi 10). Samoja teoksia on näytteillä Turussa. Otsikko tiivistyy näihin sanoihin:

Miikka Vaskolan teokset muistuttavat isoäidinaikaisista valokuvista

Uudet maalaukset ovat entistä runsaampia ja mehevämpiä.

Netistä löytyy runsaasti kuvia Vaskolasta ja hänen töistään. Mies tarjoaa lyhyessä videoklipissä olennaisia seikkoja työskentelytavastaan. Klikkaa yllä taiteilijan nimeä.

Erityisen puhutteleviksi koin joistakin maalauksista katsojaa tuijottavat silmät. Ne on piirretty äärimmäisen tarkasti ja taitavasti. Toisissa maalauksissa taas silmät peittyvät taulun jakavaan viivaan kuten  Horisontti-nimisessä.

Horjuvia tulkintoja tuottivat useat maalaukset. Parissa kolmessa vanhahtavassa, tietyin osin valokuvantarkassa kuvassa mieshahmon kasvojen suusta ja leuasta näkyy toisinto kasvoista. Mitä, Miksi?

Katsojaa kutkuttava ratkaisu on tämäkin, nimeltään Naisprofiili. Mihin kuvan hahmo katsoo? Mitä kuvan ulkopuolelle rajautuu? Miksi? Mikä on minun osani tässä tapahtumassa?

Pitkään tuli seisotuksi myös Tärähtänyt-nimisen naishahmon edessä. Siinäkin silmät vetosivat vahvimmin ainakin minuun. Jostain syystä nettigalleriasta kopioidun otoksen mukana tuli toinenkin kuva. Se esittää itsenäistä maalausta. Nimeä en tiedä. Ehkä se on Nimetön, niin kuin tämä puhelimen kameran otos:

Jos kuvataidetta harrastavien naisten joukko olisi päässyt tulemaan Helsingistä Turkuun, niin kuin oli kaavailtu, olisi porukalle kustannettu museosta opastus. Sillä tavoin töistä olisi tosiaan saanut irti sellaista, johon omat hoksottimet eivät riitä.

Terveisinä naispoppoolle kerron vielä, että kävimme kahteen naiseen myös lounaalla. Meillä vanhoilla tutuilla on näet tapana treffata kerran kuussa ja käydä silloin aina uudessa lounaspaikassa. Hetken päähänpistosta solahdimme tällä kertaa Turun taidemuseon lähinaapuriin, Suomalaiseen Pohjaan. Sinne herrojen klubiin ei suinkaan päässyt oikopäätä, mutta ovikelloa soittamalla uksi aukesi. Ja kas, meidät naiset toivotettiin isoon, typötyhjään ruokasaliin tervetulleiksi ja ohjattiin parhaaseen ikkunapöytään. Erinomaista ruokaakin tarjottiin hintaan, jonka hyvin jaksoi maksaa. Olisi ollut kosolti tilaa ja juttelurauhaa vaikka koko salilliselle lounastajia. Niitä ei kuitenkaan ilmaantunut lisää. Jotakin ryhmää tarjoilija kertoi odotettavan iltapäivällä kello kolmeksi. Myös illat kuuluvat olevan vilkkaita. Mepä siis nautimme harvinaisesta, suorastaan ylellisestä lounashetkestä ihan kahdestaan.

Hyvä reissu kaikin puolin!