Mökillä on pantu merkille, kuinka kasvien talvenkestävyys vaihtelee lajista toiseen. Kuvan havuyksilö edustaa sellaista sorttia, ettei kestä: kuollut, mikä kuollut. Kaksi muuta saman katajalajin sinnittelijää on vielä joten kuten hengissä, kuivat osat saksittuina.
Maanpeittokasvina laajalle levittäytyvä pikkutalviokin otti pahasti nokkiinsa vähästä lumesta, joka ei tarjonnut riittävää suojaa tammikuun paukkupakkasilla. Kyllä tästä yrittäjästä vielä hyvä tulee, ellei peräti liian hyvä. Moni näet kokee kasvin sinnikkääksi kuin rikkaruoho.
Kolmen rhodon äärellä olen häärinyt pelastustoimissa. Olen kastellut ja lannoittanut rhodoravinteella, olen kärrännyt katteeksi haketta estämään kosteuden haihtumista juuristosta, olen valinnut komistuksille varjoisan kasvupaikan.
Talvikylmiä vastaan peittelin kasvit kuusenhavuin, mikä ehkä selittää komeimman yksilön selviämisen vaurioitta. Se ilmestyi muutama vuosi sitten tuliaislahjana, samoin etualan alakuloisesti lehtiään riiputtava sinnittelijä. Kolmas on itse hankittu, virkeän oloinen miniversio. Surkealta näyttävä kasvi on viime vuodelta. Olisiko niin, että se yhä harkitsee, kelpaanko hoitajaksi? Elossa se on, muutama nuppu jopa lupaa kukkimista. Siispä jatkan vaalimista. Ehkä ensi vuonna kaikki kolme näyttävät täyden elinvoimansa.
Iki-ihana kivikilkka saapui mökille pari vuotta sitten Uudestakaupungista. Rehevänä mättäänä se tuntui kotiutuneen kivisen portaan kahta puolen. Eilisessä tarkastuksessa nähtiin lähes pelkkää kurjuutta - paikalla juhlivat muurahaiset sankkana joukkona. Liekö niillä pesä kasvin jäänteissä? Muutama vihreä kohta sentään oirehtii elämää. Taidanpa putsata porraspielet ja tarjota uuden alun versoille.
Pelkkää kurjuutta en sentään ole joutunut katselemaan työmaallani. Esimerkiksi äitini puutarhasta mökille siirretty klooni ei ole ollut aiemmistakaan talvista moksiskaan. Se on taas lykännyt ensimmäisten joukossa rehevää kasvustoa. Kukintoja ei enää näy, sillä katkoin jokikisen samalla, kun varsia tuli leikatuksi keittiön tarpeiksi.
Toinenkin luotettava silmänilo on peräisin äitini puutarhasta, tyttären ja vävyn nykyisestä pihapiiristä. Särkynyt sydän rehottaa lähes raparperin veroisesti. Hyvässä vauhdissa ovat myös iirikset, nekin lapsuudenkodin pihasta. Näiden selviytyjien tuntumassa mongolianvaahtera ei oikein jaksa kehittää lehtiä kaikkiin oksiinsa. Olisi kurja joutua typistämään puuta. Muotopuoleksi se näet muuttuisi.
Tämmöistä luonnonvalintaa tapahtuu hallanaralla pohjavesialueella Nousiaisissa. Pikku hiljaa mökkipihan istutuskasvien valikoima kutistuu kutistumistaan. Jäljelle jäävät ne, jotka sopeutuvat tarjolla oleviin olosuhteisiin. Minä puolestani lakkaan yrittämästä mahdottomia ja sopeudun itsekin siihen, mitä mökkiluonto suo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti