Pappilan puutarhassa

Mökkipihan kevättöitä viivästytti kylmä sää. Niinpä rupesin nauttimaan paratiisimaisista puutarhoista lukemalla niistä. Taannoin näet sain tuliaisina kauniin kirjan nimeltä Pappilan puutarhassa Kasveja ja kulttuurihistoriaa (2007). Sen kirjoittajiksi mainitaan Tiina Koskimies ja Maarit Knuuttila. Kansi, graafinen suunnittelu ja taitto ovat Iiris Kallungin työnä.

Kirja lienee jo harvinaisuus, sillä pikahaku netistä vei antikvariaatteihin ja tuotti tulokseksi LOPPUUN MYYTY. Esittelytekstin sekä useita kuvia kannesta ja joistakin aukeamista sentään löysin:

Kirja lähtee liikkeelle maailman ensimmäisestä puutarhasta - paratiisista. Tämän jälkeen tarkastellaan luostaripuutarhoja pappilapuutarhojen esikuvana. Eli: miten ja miksi puutarhat aikanaan tulivat osaksi suomalaisia pappiloita ja pappilakulttuuria, joiden kukoistuskausi oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla?

Kirjassa kuvaillaan pappilarakennuksen ja puutarhan yhteyttä sekä puutarhan elementtejä. Kirjan pääosassa ovat kuitenkin kasvit. Tiettyjen kasvien "jälkiä" seurataan niin kauas kuin mahdollista asiakirjalähteitten, säilyneitten kirjeenvaihtojen ja haastattelujen avulla. Kaikkien kirjassa esiteltävien kasvien historian lisäksi teoksessa esitellään 2-3 ruokaohjetta, joissa kyseistä kasvia on käytetty tai yhä käytetään. Kirjassa kuvataan puutarhakasvien käyttöä pappilan ruokataloudessa sekä kukkien käyttöä koristelussa, samalla kun luodaan katsaus siihen, mikä on pappiloiden puutarhojen merkitys osana kulttuuriperintöämme.

 

 Iltaisin sängyssä on ollut mukava lueskella kaunista teosta, jossa on runsaasti tekstikatkelmia kulloisestakin aihepiiristä. Paljon on lainauksia Juhani Aholta, Jaakko Haaviolta, Ilmari Kiannolta ja muilta pappilassa varttuneilta. Nora ja Maiju Pöyhönen pappilan tyttärinä ovat puolestaan kirjoittaneet Kodin Kasvitarha -nimisen kirjan (1927) oppaaksi kotiviljelijöille. Teos on ollut oiva apu myös Pappilan puutarhassa -kirjan tekijöille. He ovat koonneet kunkin pääluvun perään listan käyttämistään lähteistä. Niistä taas moni muu löytää polkuja retkilleen puutarhatietämyksensä kartuttamiseksi.

Kiitokset ja terveiset rakkaalle naapurille, jonka ansiosta kirja löytyi mökiltä. Oikea hetki lukemiselle osui tähän kesäkuun alkuun, jolloin olen aika ajoin raatanut itseni uuvuksiin pihatöissä ja lammen perkaamisessa liikakasvustoista. Olen nauttinut iltalukemisistani. Muutama oiva ruokaohjekin on jäänyt mieleen. Niistä voisi valita jokusen juhannusaterioille ja sillä tavoin jakaa kirjan tuottamaa hyvää mieltä.

Talvikauden avaus

Tervetuloa luminen talvi!
On sitä odotettu. Pitkästä aikaa mökillä käydessä oli aihetta juhlatunnelmiin, sillä vesijohtokaan ei ollut jäässä. Helpotuksen huokaisulla kuitattiin tällä kertaa uhka, johon on totuttu varautumaan tammikuun pakkasissa. Huojennuksen ja kauniin maiseman kunniaksi valaistiin hämärtyvää pihaa roihuin, joita ei enää ollut syytä säästellä.  Muutaman tunnin tätä iloa piisasi. Sähkötuikut saivat jatkaa joulun tunnelmaa aamuun asti, ennen kuin ne käärittiin talteen odottamaan loppuvuotta.

Runsaan parin viikon tauko mökkikäynneissä oli lennättänyt pihalinnut muualle tutkimaan ruoka-astioita. Tässä pihassa iso astia ammotti tyhjänä, kunnes kipontäyttäjä kiiruhti hommiinsa. Alkuun oli perin hiljaista. Mutta jo tänään aamupäivällä viesti uusista syötävistä oli kiirinyt, ja kävijöitä saapui. Niitä riitti tepastelemaan niin oksilla kuin maassa.

Siivekkäitä singahteli lähistöllä silloinkin, kun vaanin oksien suojassa kuvaustarkoituksissa. Eivät antautuneet vaaraan. Olikohan punainen takkini linnuille perimmäisen vaaran merkki? Joskus tosin on tuntunut, että ne melkeinpä tuntevat ruokkijansa. Silti yksikään tipu ei rohjennut napata siemenen siementä, vaikka seisoin aivan hiljaa aloillani. Kun häivyin, vilske alkoi taas.

Jos isosta ruokinta-astiasta loppuu herkkuseos, täydennysta sopii nokkia talipalloista. Niistä pari umpijäistä oli yhä tallella, kun aloin täyttää kehikkoa sisätiloissa, jotta jäisetkin pallukat ehtivät sulaa.

Mainio havainto oli tehtävissä tyrnipusikosta. Sieltä olivat marjat melko tyystin hävinneet. Terkkuja sille lintutietäjälle, joka taannoin lohdutti, että kyllä linnut syövät tyrnimarjoja, kunhan osuvat löytämään ne. Lisäisin vielä sen, että parempien marjojen puutteessa. Loppukesästä näet ties mikä parvi putsasi suit sait mökkipihan aroniapuskat. Itse en ehtinyt lainkaan kerätä satoa. Onneksi pääsin poimimaan sukulaisten aronioita ja keräsin riittävästi tätäkin marjasorttia. Osaan sitä myös käyttää, vaikka moni oudostelee aronian makua.

Oiva visiitti talvisessa maastossa komeiden pihakuusten katveessa herätti ihmeekseni jo ajatuksia keväästä ja ulkoaskareista. Ykskaks oivalsin, että nämä tutut kuuset taitavat olla juuri sitä Picea abies -lajia, johon viikko sitten tutustuin Skellefteåssa hääjuhlareissulla. Näitä samaisia puita Gustaf on käynyt katsastamassa ja kaatamassakin pari kolme vuotta sitten. Silloin tämä isänsä tavoin metsät hyvin tunteva ruotsalainen ohjasi minutkin ymmärtämään, ettei pihapiirin puustoa sovi tarkastella samoin kuin talousmetsää. Lajikirjoa on syytä suosia, sillä tällaiselta plätiltä ei mitään tukkipuita korjata. Nyt tietty lohko on pyhitetty Gustafin koivikoksi, jonka vointia hän muistaa kysyä ja käydä joskus jopa katsastamassa. Lisäksi lehtipuista löytyy ainakin haapoja, leppiä ja pajuja. Yhden lehtikuusenkin olen istuttanut, mutta se ei ainakaan viime kesänä voinut kovin hyvin.

Kunpa lumiaika saisi jatkua pitkälle maaliskuuta. Mitenkähän pihan kasvit selviävät tästä talvesta? Viime talvi näet rusikoi pahan kerran arkoja istutuskasveja ja arimmat kuolivat, koska puuttui lumipeite paukkupakkasten iskiessä. Sama tilanne toistui taannoin pakkasen hipoessa pariakymmentä miinusastetta. Kylmää tosin kesti vain tovin, joten kai on toivoa kasvien säilymisestä ainakin toistaiseksi. Onneksi metsän puut sentään kestävät vaihteleviakin olosuhteita. Taas kerran huomaan, että komeat kuuset totta tosiaan sopivat tämän mökkipihan nimikkopuiksi.

Talven kurittamat

Mökillä on pantu merkille, kuinka kasvien talvenkestävyys vaihtelee lajista toiseen. Kuvan havuyksilö edustaa sellaista sorttia, ettei kestä: kuollut, mikä kuollut. Kaksi muuta saman katajalajin sinnittelijää on vielä joten kuten hengissä, kuivat osat saksittuina.

Maanpeittokasvina laajalle levittäytyvä pikkutalviokin otti pahasti nokkiinsa vähästä lumesta, joka ei tarjonnut riittävää suojaa tammikuun paukkupakkasilla. Kyllä tästä yrittäjästä vielä hyvä tulee, ellei peräti liian hyvä. Moni näet kokee kasvin sinnikkääksi kuin rikkaruoho.

Kolmen rhodon äärellä olen häärinyt pelastustoimissa. Olen kastellut ja lannoittanut rhodoravinteella, olen kärrännyt katteeksi haketta estämään kosteuden haihtumista juuristosta, olen valinnut komistuksille varjoisan kasvupaikan.
Talvikylmiä vastaan peittelin kasvit kuusenhavuin, mikä ehkä selittää komeimman yksilön selviämisen vaurioitta. Se ilmestyi muutama vuosi sitten tuliaislahjana, samoin etualan alakuloisesti lehtiään riiputtava sinnittelijä. Kolmas on itse hankittu, virkeän oloinen miniversio. Surkealta näyttävä kasvi on viime vuodelta. Olisiko niin, että se yhä harkitsee, kelpaanko hoitajaksi? Elossa se on, muutama nuppu jopa lupaa kukkimista. Siispä jatkan vaalimista. Ehkä ensi vuonna kaikki kolme näyttävät täyden elinvoimansa.

Iki-ihana kivikilkka saapui mökille pari vuotta sitten Uudestakaupungista. Rehevänä mättäänä se tuntui kotiutuneen kivisen portaan kahta puolen. Eilisessä tarkastuksessa nähtiin lähes pelkkää kurjuutta - paikalla juhlivat muurahaiset sankkana joukkona. Liekö niillä pesä kasvin jäänteissä? Muutama vihreä kohta sentään oirehtii elämää. Taidanpa putsata porraspielet ja tarjota uuden alun versoille.

Pelkkää kurjuutta en sentään ole joutunut katselemaan työmaallani. Esimerkiksi äitini puutarhasta mökille siirretty klooni ei ole ollut aiemmistakaan talvista moksiskaan. Se on taas lykännyt ensimmäisten joukossa rehevää kasvustoa. Kukintoja ei enää näy, sillä katkoin jokikisen samalla, kun varsia tuli leikatuksi keittiön tarpeiksi.

Toinenkin luotettava silmänilo on peräisin äitini puutarhasta, tyttären ja vävyn nykyisestä pihapiiristä. Särkynyt sydän rehottaa lähes raparperin veroisesti. Hyvässä vauhdissa ovat myös iirikset, nekin lapsuudenkodin pihasta. Näiden selviytyjien tuntumassa mongolianvaahtera ei oikein jaksa kehittää lehtiä kaikkiin oksiinsa. Olisi kurja joutua typistämään puuta. Muotopuoleksi se näet muuttuisi.

Tämmöistä luonnonvalintaa tapahtuu hallanaralla pohjavesialueella Nousiaisissa. Pikku hiljaa mökkipihan istutuskasvien valikoima kutistuu kutistumistaan. Jäljelle jäävät ne, jotka sopeutuvat tarjolla oleviin olosuhteisiin. Minä puolestani lakkaan yrittämästä mahdottomia ja sopeudun itsekin siihen, mitä mökkiluonto suo.

Rhodot löysivät paikkansa

Kiitos ystävien, mökille on ilmestynyt kaksi rhodoa. Itse hankin pari vuotta sitten yhden kääpiöversion. Oivallisimman paikan haku on vienyt aikaa tähän aamuun. Lopulta istutustiimi keksi ratkaisun, kun sen työpanosta taas tarvittiin.  Pari päivää sitten näet Siuntiosta saapui antelias lähetystö mukanaan purkkitaimi. Varteen kiinnitetyssä lapussa sanotaan hoivaa odottavan nimeksi kelloalppiruusu (Rhododrendron yakushimanum 'Schneekrone'). Googlen kautta löysin tästä kasvista muhkeita kuvia. Niistä näkyy, että keväällä kukat ovat vaaleanpunaisia, kunnes muuttuvat pikku hiljaa puhtaan valkoisiksi. Aiemmin saman lähetystön tuoma rhodokin on valkoinen, joten odotettavissa on silmiä hivelevä kukkaloisto tummia kuusia vasten. Oma pikku hankintani sopii valkoisena kukkivien isojen kasvien kupeelle, sillä se tarjoilee karmiininpunaisia kukintojaan yhtaikaa isojen kanssa alkukesästä. 

Rhodoille haettiin tovi parasta mahdollista paikkaa. Se löytyi kuistin edustalta. Samalla sinne siirtyi pallohortensioiden katveesta jo kolmisen vuotta näillä nurkin viihtynyt yksilö kuten myös oma pikkuiseni. Lahjoittajien opastuksen mukaisesti kaikille kaivettiin kunnon kuopat eikä jatkettu millään kohopenkkilinjalla. Suokasvien tapaisina rhodot viihtyvät kosteikossa. Kuoppa varmistaa, ettei kasvi kuivu. 

Kuusille tehtiin semmoinen temppu, että kuopat vuorattiin eristyskankaalla. Eivät enää ihan helposti pääse pintajuuriset puut ryöväämään yhtä lailla pintajuurisille rhodoille tarkoitettuja ravinteita. Sitten kuoppaan kauhottiin rhodoille ja pensasmustikoille soveliasta hapanta multaa, kaadettiin iso loraus lammesta noudettua melko lämpöistä vettä ja aseteltiin kukin kasvi kauniisti paikoilleen. Kuistilta käytiin välillä tarkistamassa, että asetelmasta tuli passeli. Ja siitähän tuli!

Tuvasta saakka uutta ryhmää voi ihailla. Tätä kirjoittaessani vilkuilen tämän tästä ulos ja nyökkäilen tyytyväisenä. Vastedes tarjoilen rhodoille myös niille sopivaa lannoitetta, mitä en kovin usein tähän asti ole tehnyt. Tässä olkoon kelpo puutarhurin lupaus ja samalla vielä iso kiitos komeista kasveista.

Kameran kautta katsottuja

Lämpöisenä lauantaiaamuna, kun taivas tarjoili pehmoista utupilvien suodattamaa valoa, otin pitkästä aikaa ison Nikonin esille ja lähdin katsastamaan, mitä kuvattavaa heinäkuinen mökipiha tarjoaa. Tarkoitus oli kerrata niitä kameran asetuksia, joilla kasvin tausta jää epätarkaksi. Ensimmäisessä otoksessa purppuraheisiangervon oksa kukkanuppuineen panee arvailemaan, mihin tarkensin. Ei ihan onnistunut tämä otos.

Ilmasipulin kukinto oli tässä se, johon tähtäsin. Pahaksi onneksi kuvasta uupuu metsälude, jonka suotta hätistin nauttimasta siitepölyateriaa. Aika mukavasti tulos silti vastaa pyrkimyksiä.

Tätäkin heilimöivän heinän kuvaa katselen mielikseni. Tiukasti raajaamalla kuvasta tuli sopivan pieni blogitarkoituksiin.

Uljaita päivänliljoja pihassa kukkii monella lohkolla. Käpristyneet terälehdet näkyvät tähtäyksessäni selvästi vasta nyt, kun niitä pystyy katsomaan muusta ympäristöstä eristettyinä. Tuleepa kukoistuksen hetkellisyys samalla havaittavaksi.

Särkynytsydän uupuu sekin pian kukkimisestaan. Parissa viikossa se kellastuu ja nuutuu niin, että tarhuri ottaa ja leikkaa sen. Ei hätää, lähellä kohoilee jo myöhäisen kesän kukkija, joka vähin erin valtaa paikan ja kerää katseet.

Pari päivää sitten avautui ensimmäinen lumpeen kukka. Aamu oli jo pitkällä, kun kamerani kanssa ihailin yhtä kukkayksilöä. Tällaiselta se näytti koko komeudessaan. Pari kolme muutakin lummetta availi umppujaan aamuhämärän hälvettyä. Lisää hehkeitä kukintoja ilmaantuu, kun nuppuja yltää pintaan. Niitä kehittyy lähes syksyyn asti, jos oikein muistan viime kesältä. Kaunista kesää piisaa vielä...

Puutarhamietteitä

Tänään päivän puutarhaurakkaa aloittaessani äkkäsin yhden kallionauhuksen juurella vaaleita möykkyjä. Taitavat olla jonkin sortin sieniä. Penskana niitä muistaakseni sanottiin kuukusen muniksi. Näkymä vaati tulla kuvatuksi. Niinpä se on nyt tallessa, sienetkin yhä paikassaan.








Samalla tuli pikaisesti vilkaistuksi, mitä muuta pientä ja mukavaa lähistöllä näkyisi. Suloiset metsätähdet kurkottivat kohti katsojaa sen näköisinä kuin pyytäisivät tulla kuvatuksi. Pyyntö kuultiin, kun kamerakin oli yhä valmiina. Vieressä kelpo tulos.




Sisällä tietokoneen ääressä vilkaisin tapani mukaisesti ennen oman tekstin tuottamista, mitä muut ovat kirjoittaneet. Seuraan vakituisesti muun muassa Otso Kantokorven Alaston kriitikko -blogia. Kuinka ollakaan, Kantokorven uusimman tekstin otsikko Puutarhat ympärillämme osui omiin tuumailuihini. Jutussa hän arvioi Arkkitehtuurimuseon näyttelyä Porraskiveltä puiden siimekseen.

Innostavalta kuulostaa, kuinka Alvar Aalto mielsi puutarhan yhdeksi kodin huoneista.”Askel ryytimaasta huoneisiin olkoon paljon pienempi vastakohta kuin kadulta tai maantieltä puutarhaan.” Kantokorpi jatkaa:"Kotien puutarhoissa on kukkinut sekä hyöty että kauneus – usein rinnakkain.
Puutarhojen suunnittelu on historiansa myötä kasvanut omaksi taiteenlajikseen. Silläkin on omat isminsä kuten kuvataiteella. On maisema- ja muotopuutarhaa ja niillä erilaisia alalajeja. On japanilaista puutarhaa ja myyttisiä esikuvia kuten Babylonin riippuvat puutarhat, yksi maailman seitsemästä ihmeestä.
Arkkitehtuurimuseo esittelee näyttelyssään seitsemäntoista suomalaista puutarhakohdetta 1700-luvulta aina 2000-luvulle asti – yksittäisistä puutarha- ja maisemakohteista kokonaisten kaupunginosien viherympäristöjen suunnitteluun. Näyttely on teemoitettu viiteen osaan: aika, koti ja piha, liikkuminen, mittakaava ja ympäristö."

Kantokorven blogitekstin innoittamana päätin elokuun loppuun mennessä käydä Helsingissä kokemassa itse, mitä näyttely tarjoaa. Ensi hätään nostin kirjapinosta esille taannoisen joululahjani, jonka kannesta otin tähän kuvan. Kuva kertokoon, että kirja on vahvistanut intoa luoda japanilaistyylinen nurkkaus mökkipihalle. Omalla tavallani tavoittelen ympäriinsä mökkipihalla sekä kauneutta että hyötyä ihan kotipuutarhojen perinteiden mukaisesti. Miksi siis ihmetellä puutarhoissaan uurastavia, kun voi hyvin perustein myöntää, että puutarha voi tekijälleen olla kuin taideteos! 

Tipuvirityksiä

Maailmalta kuuluu kuohuttavia uutisia, joilta mökkiläinenkään ei voi eikä halua suojautua. Lehtien lukemiseen ja kohuasioiden pohtimiseen kuluu päivittäin yhä enemmän aikaa. Tänäkin aamuna muutama tunti. Siinä minun osallistumiseni isojen mittojen huoliin. Pienissä asioissa vaikutan suoraan ja hyvinkin vahvasti. Käynti mökillä tuotti näet taas muutamia ihan uusia virityksiä houkutukseksi linnuille.

Ensimmäisessä kuvassa valkoinen nöyhtä seinän ja katon rajassa on tarjolla pesänrakennuspuuhiin ryhtyville. Ainesta lisäillään samaan ja toiseenkiin paikkaan, jos mökkipihan lintupopulaatio kelpuuttaa tarjolle tuodun pesän pehmikkeen. Se on peräisin tyynyistä, jotka piti vihdoin viimein panna vaihtoon.

Toisessa kuvassa näkyvä viritelmä syntyi syvällisen pohdiskelyn ja yhteistyön tuloksena. Tyynyn sisällystä tungettiin muovipussiin, joka kääräistiin verkkoon, pisteltiin reikiä sinne tänne ja kiinnitettiin koko komeus puuvajan räystään alle. Paras osa viritelmää on kaiketi seinänraosta esiin työntyvä lauta, jolle pesänrakentaja voi istahtaa valitsemaan sisustusmateriaalia kotiinsa. Hienosti naruin ja nauloin tuli kiinnitetyksi sekin osa, joka jää piiloon. Oli siinä meillä kahdella eläkeläisellä virittelemistä! No, minä enimmäkseen katselin vierestä...

Vanha tuttu juttu on se, että ruokaa tarjoillaan. Tuskin kahta viikkoa kuluu, ennen kuin tusinan verran talipalloja on taas nokittu tosi tarpeeseen. Kiekossa hyöriviä lintuja on hauska seurata tuvan ikkunoista. Niillä on kiihkeä ruoka-aika aamupäivisin siinä kymmenen yhdentoista aikoihin. Uusi rynnistys osuu iltapäivän loppuun. Mutta yritäpä lähestyä talitarjoilua, niin kaikki pölähtävät oitis tiehensä. Ei osu ainakaan puhelimen kameraan linnun lintua. Jospa saisin ennen pitkää toimeksi tähtäillä jalustalle kiinnitetyllä Nikonillani pihapiirin vakituisia liihottelijoita! Esittelen tuloksia, jos niitä ilmaantuu.

Alla vielä näyte pikku astiasta, josta on helppo huomata, kuinka nopeasti siemet häviävät. Kun tulopäivänä täytin astian, seuraavana aamupäivänä iso osa oli jo syöty. Suurin, monen litran syöttöautomaatti täytyy avata, ennen kuin näkee, pitääkö täydentää. Sekin heilahtelee kuusenoksalla sopivalla hollilla tuvan ikkunoista. Parasta ohjelmaa on katsella monen sortin yrittäjiä ruokakipoilla. Närhet pysyttelevät maassa, jonne näköjään tipahtelee nokittavaa. Eilen näkösällä koikkelehti myös orava. Toistaiseksi en kumminkaan ole nähnyt oravaa rosvoamassa lintujen talipalloja. Niin että tervetuloa vaan!

Kuolleiksi luultuja

Viime syksynä kasvimyymälästä ostin komean puskan, jonka myyjä lupasi kukkivan keltaisenaan kevään tullen. Ei kukkinut. Kaiken talvea pupuilta varjellut oksat sojottivat kuivina ja lehdettöminä, kunnes sain tarpeekseni ja pätkin ne. Mutta jätin torson paikoilleen, onneksi. Nyt se vihertää. Mitä ehtineekään saada aikaan, ennen syyskylmiä?

Ihan toisella laidalla mökkipihaa ojenteli viime kesänä yhä pidempiä versojaan muutama karhunvatukka. Jokunen marjakin ilmaantui reheviin varsiin. Talveksi ne saivat peitteekseen kuusenhavuja, mutta eivät sen enempää, kun lumi jäi satamatta. Keväällä surkean näköisiä oksanroikkoja on katsomasta päästyä katsottu, näkyisikö viherrystä. Lopulta kyllästyin ja leikkasin nämäkin onnettomat yrittäjät. Ja kuinka kävikään - juuresta alkoi tunkea uutta kasvua! Sitä ei kunnolla erota herukkapuskan varjosta, mutta siellä ne versot luuraavat.

Tämä onneton kurpitsanalku jäi suojaamatta hallayöksi. Ehkä sekin vielä selviää, kun sai tynnyrin päälleen uuden kylmän yön tullen. Aamulla poistin paleltuneet osat. Niiden alla lymysi eläviä pikku lehdyköitä. Jos nekin ovat sittemmin paleltuneet, on yritettävä uuden taimen kanssa, kun häivyin mökiltä muutamaksi päiväksi kotioloihin.

Sammalleimut, samoin muutamat muut perennat maistuvat pupuille. Kolmella sammalleimun taimella aloitin viime syksynä. Yksi on syöty kokonaan, kuvan mukaisesti toinen vielä sinnittelee, kolmas sentään jaksaa kohtalaisesti.

Eivät pelkästään puput ahmi istutuskasveja. Upeasti pari kesää kukoistaneet kallionauhukset näet kutistuvat sitä mukaa, kun viereinen kuusi lihoo. Sen pintajuurista muodostuu vastustamaton verkosto, joka imee nauhuksille tarjoillut ravinteet. Niinpä lähinnä kuusta yrittelevä nauhus on kuin varjo viimevuotisesta. Mitä tehdä?

Mutta rehottaa pihassa ainakin yksi semmoinen, jolle ei hevin löydy vertaa. Oman äitini aikoinaan kasvattamista raparpereista sain pari kesää sitten kolme alkua. Jokainen niistä voi hyvin, kuten kuvasta näkyy. Harvensin niitä eilen, etteivät syysleimut jää täysin paitsioon. Tarjoilen auliisti komeita varsia, kun joku poikkeaa mökillä. Raparperitorttua tai -kiisseliä saa talvellakin, sillä karsitut varret siirtyvät huomiseen mennessä kotipakastimeen. 

Vesiletkun kaverina

Kuvittelin eilen, että kastelu-urakka olisi tältä kesältä hoidettu loppuun. Mutta, mutta - sääprofeetat lupailevat sadetta vasta sunnuntaiksi koko maahan. Ei auttane muu kuin tarttua taas huomenna vesiletkuun. Viimeksi parin kolmen kuivan päivän jälkeen kasvit katselivat meikäläistä niin nuopeina, etten sanoisi moittivina, että pakko on uudestaan taipua mittavaan vesitarjoiluun.

Tämän illan nautiskelen hiljaiselosta talvikodossani. Aamulla ajelen mökille ottamaan vastaan tulijoita Tampereelta. Poutasää kelpaa visiitin ajaksi, mutta jos siis sateista ei ole tietoa vielä illan tullen, järjestän omat suihkut, mikä menköön tiedoksi tuoreille istutuksille.

Unelmana sammalpiha

Kesän mittaan raivattu mökkipiha odottaa kevättä ja sen myötä uudistumista. Pikku hiljaa mielessä on yhdistynyt sammaleisia vaikutelmia sieltä täältä. Vahvimmat virikkeet tarttuivat minuun muutaman vuoden takaiselta Japanin-matkalta, kun vihdoin pääsin käymään Kiotossa ja siellä sekä bambutemppelissä että sammalpuutarhassa. Viikolla vielä eräs silloinen matkakumppani kyseli, voisiko minulta saada digikuvia matkalta, kun hänen omansa olivat kadonneet tietokoneen hajottua. Tottahan toki sai. Tulinpa taas itsekin katsoneeksi kuvia ja reissulta tekemäni DVD-leffat. Mikä onnenpotku - nappasin kiinni vanhaan unelmaani sammaleista!

Bambutemppelissä osallistuin ensi kertaa buddhalaiseen meditointiin. Meitä istui lattialla vain kolme: isäntäpariskunta ja minä. Katselimme vaiti näkymää silmiemme edessä. Unohtumaton elämys.

Varsinaisen sammalpuutarhan näkymiä tallensin enemmän video- kuin stillkuvien kameralla. Vieressä yksi stillkuva, joka näyttää vaatimattomalta verrattuna muistikuviini. Ihmeekseni näen sammalikossa kuivia lehtiä. Niitä näet rapsuteltiin varovasti kaiken aikaa pois. Tunnelmallisia kuvia löytyy esim. tästä
klikkaamalla.

Kävisikö päinsä yritellä sammaleista kauneutta tietylle mökkipihan alueelle? Paikka on niin soinen, ettei ainakaan kuivuudesta olisi suurta vaaraa. Märkä, hapan maaperä tarjoaa luonnostaan sammaleille kasvualustan. Loppukesästä lahjaksi saatu rodo tuntuu sekin viihtyvän hyvin. Näille seuduin sammalikkoa voisi lisätä ja perustaa myös polkuja, että arka kasvusto säästyisi tallomiselta.

Siellä täällä sammal kaipaa vain paikkuuta kuten tässä puun juurella. Eräältä keskustelupalstalta löytyi oitis opastusta sammalkasvuston lisäämiseen: 

Olen "tehnyt" sammalta seuraavasti: kerätään sammalta. Leikellään se pieniksi. Lisätään piimää (olen ostanut kaupasta halvalla vanhentuneella päivämäärällä olevaa piimää). Vatkataan tehosekoittimella. Lisätään kananmunanvalkuaista kiinnikkeeksi. Sivellään esim. kiven tai turveblokin pinnalle. Olen joskus myös siirtänyt sammalta suoraan happamalle kasvualustalle, josta se on lähtenyt kasvamaan. Olen joskus vielä lisännyt tätä seosta siihen päälle.(http://puutarha.net/keskustelut/messages/33/3587.html?979860217)

Annan sammaleiden viihtyä ja versota talven yli mielikuvina pääni sisällä. Ehkä kuvitelmista tulee ennen pitkää totta...