Nyt sitä tuli

Sadetta olen odottanut ja odottanut. Sääennusteissa on lupailtu jo viikkojen ajan vettä, mutta näillä nurkin tulokset ovat jääneet muutamaan tippaan. Yöllä sitä alkoi lopulta tulla. Ropina kuulosti rauhoittavalta musiikilta. Suorastaan tunsin, miten kasvit ojentautuivat kohti oikeaa sadetta.

Aamun ensimmäinen puhelimella otettu kuva on lammelta, jossa lumpeet ovat pääsemässä kukinnan alkuun. Ne eivät ole joutuneet kärsimään kuivuudesta eivätkä myöskään kovasta talvesta, koska näyttävät voivan hyvin. Telkkäpesue viihtyy lumpeiden tuntumassa. Kuvatuksi niitä ei hevin saa, vaikka luulisi niiden oppineen, etten ole peto.

Komeasti kasvaa myös tyrni. Se mokoma tunkee runsaasti versoja juuristosta, mikä on ollut mainio yllätys. Pöheikkö toimii naapurin suuntaan niin kuin oli alun alkaen tarkoitus: tarjoaa kaunista näkösuojaa kumpaankin pihaan. Kaunokaisia on kasteltu kannukaupalla kangella tehtyihin reikiin, jotta juuristo tosiaan saisi vettä. Vaikka yöstä alkaen on satanut vain jokusen tunnin, kastella tuskin tarvitsee muutamaan päivään.

Kasvuston oman pihani puoleisella syrjällä yrittelin kasvattaa karhunvatukoita. Ei onnistu, ei millään. On liian kylmää seutua. Viime tammikuu ja vähälumisuus niistivät viimeisetkin rippeet vatukoista. Niinpä taimien jämät kaivettiin ylös ja vietiin sinne, minne muutkin kasvijätteet. Muutama versonpiippa yhä yrittelee esittää kasvamista. Sopii yrittää. Talvi tekee kumminkin taas kolkot temppunsa. Ei täällä taivasalla vatukoista ikinä kypsy marjoja.

Kuvassa killittelevät viisi pikku mätästä ovat kaikki, mitä on jäljellä komeista pallohortensioista. Isot oksat olivat kuivuneet pystyyn. Niinpä ei auttanut muu kuin leikata ne pois ja ruveta vaalimaan maasta ponnistavia hentoja versoja. Tuleekohan niistä ihan oikeita pallohortensioita? Hoivailen, seurailen, odotan... Kyllä nämäkin hengissä tähän asti selvinneet kiittävät lämpimästä sateesta.

Tässä kuvassa pitäisi olla kolme komeaa kuutamohortensiaa, vaan eipä ole kuin yksi muhkea, toinen vaisu ja kolmas niin henkitoreissa, että se tuskin erottuu maapohjasta. Eilen leikkasin jokaisesta kaikki kuivat risut. Heikoimpaan jäi vain kaksi piippaa muutamin lehdyköin. Näillekin talven ja kuivuuden kolhimille tehtiin jo aikoja sitten kastelukuopat, että tarjoiltu vesi jäisi juurten käyttöön valumatta pintaa pitkin pois.

Etualan kiven vierestä ovat tyytin hävinneet kotkansiipisaniaiset, jotka pari vuotta sitten kärräsin Teiskosta mökkipihan komistukseksi. Ei onnistunut siirto, ei alkuunkaan, vaikka kotoperäisiä saniaisia  leviää itsekseen. Täkäläinen maaperä poikkeaa mitä ilmeisimmin teiskolaisesta, koska alkuperäisissä paikoissa tuuheina rehottaneet saniaiset kutistuivat jo siirtokesänä niin, ettei niitä enää tunnistanut kotkansiiviksi.

Kunpa sade vielä jatkuisi! Maa on yhä niin kuivaa, ettei vähäinen sade yllä pintaa syvemmälle.

Olen myös vihdoin oppinut, ettei kannata hullaantua taimitarhojen tarjouksista. Moni ensi innostuksessa hankituista perennoista on enää haipuva muisto. Ihmeekseni myöskään sipulikasvit eivät ole turvassa mullan alla. Narsissien kukinta näet jäi vallan vaisuksi. Niinpä nostin kaikki sipulit ylös ja istutin ne uudestaan paikkoihin, joissa niillä on uusi mahdollisuus virkistyä. Olisi kai pitänyt jättää siirtoistutuskin syksyyn, mutten malttanut. Lisää sipuleita en enää hanki enkä myöskään muita kasveja. Aukkopaikkoihin siirtelen osia selviytyjistä. Lajivalikoima supistuu ja ehkä pikku hiljaa vankistuu, kun tyydyn sellaisiin kasveihin, joille hapan suomaasto passaa. Kouluahan tässä käyn - pihakasvit opastajina.