Kuivuus koettelee

Lounais-Suomessa sataa harvoin. Kun säätiedotuksissa luvataan vettä, pilvet tuskin edes viistävät tätä Suomen kuivinta kolkkaa. Mökkitontillakin kärsimys näkyy. Kuvan tyrnit ovat menettämässä kunkkunsa, joka on rehevänä hallinnut daamejaan molemmilla kupeillaan. Kannukaupalla on tarjoiltu vettä, muttei näköjään tarpeeksi. Vasta eilen otettiin järeät konstit avuksi ja iskettiin kangella tyrnien juureen kastelukuoppia. Niihin upposi vettä lähes sata litraa, minkä luulisi helpottavan janoisten hengissä pysymistä. Hiukan vihreää näet erottui vielä eilen poikatyrnin kuivissa oksankärjissä. Ihmeeltä tuntui, että daamien oksanhangoissa näkyi runsaanlaisesti marjan alkuja, tosin melko kuivahtaneita.

Tänään jatkettiin pelastustoimia. Kolme uutta pallohortensiaa on sinnitellyt letkukastelun varassa miten kuten. Surkein taimi olisi vaatinut jatkuvaa juottamista, sillä neljän päivän tauko oli sille liikaa, niin kuin kuvasta näkyy.

Aikoinaan äitini pelasti omenapuitaan kuivumiselta kuoppakastelulla, jonka muistin vasta tosi hädän tullen. Jännä nähdä, toipuuko nuutuneen taimen ainoa vehreänä sinnittelevä verso. Se häämöttää kuvassa vasemmalla. On syytä pelätä, että pintajuuriset mahtikuuset imevät tässäkin kohtaa kaiken irtoavan itselleen. Ja kuusia mökillä riittää!

Lammessa vedenpinta on laskenut yhtä alas kuin tasan vuosi sitten. Silloin rantaan ilmestyi kuvan mittari, jonka alemmat kolme rinnakkaista kiveä osoittivat vedenpinnan tasoa 7.7.2017. Ylemmät kolme kiveä näyttävät, kuinka korkealla vesi oli lumien sulamisen aikoihin, jolloin lisäkivet asteltiin paikkaansa. Silloin myös piha lainehti.

Ihmeen hyvin pihlaja on tuottanut lehtiä yhä uudestaan. Kauriit ja hirvet näet käyvät syömässä tuoreet versot suihinsa. Naapurit ovat kertoneet, kuinka hirvilehmä suorastaan opastaa vasaa nauttimaan pihlajan antimia. Kelpaa niille myös lammen puolimmainen aroniapuska, jonka sivuitse ne ovat tottuneet kulkemaan naapurin tontin poikki oikeaan metsään. Muita aronioita sorkkajalkaiset eivät verota alvariinsa. Siksi niiden latvukset kohovat jo reippaasti yli kahden metrin korkeuksiin. 

Vehreänä pihasta on säilynyt aronioiden lisäksi se osa, joka näkyy heti perille tultaessa. Keväällä leikattujen puskien välit tarjoavat mojovia paikkoja myös ns. rikkakasveille. Kestotaistelua käyn suolaheinän kanssa ja yritän aika ajoin häätää jopa punasolmukkikasvustoja, huonolla menestyksellä.

Meikäläisen kestokuntoiluksi riittääkin kesäisin tonkiminen pihalla ja lammen kitkeminen uimasillaan. Lukemiset saati teatteri- tai muut reissut eivät ota mahtuakseen ohjelmaan paitsi aivan erityisistä syistä. Sellainen syy osui viime lauantaihin, kuten Akanvirralla vierailevat ovat jo nähneet.

Tämän lauantain kuvasadosta poimin vielä yhden otoksen. Siinä kuunliljan kukinto näyttää hyvältä ihan sellaisenaan. Edes ylettömän kirkas auringonpaiste ei liikaa haitannut Nikon D90:n toimintaa, vaikka valkotasapaino jäi säätämättä. Harmi, ettei mökillä vanhassa läppärissä enää ole kunnon ohjelmaa kuvien käsittelemiseksi. Niinpä vasta kotiin päästyä tein kuville temput ja vaihdoin koko satsin.

Puuhasta riemastuneena lisään loppuun vielä kuvan samettiruusuista ja perhosesta. Nippa nappa se erottuu.

Nyt sitä tuli

Sadetta olen odottanut ja odottanut. Sääennusteissa on lupailtu jo viikkojen ajan vettä, mutta näillä nurkin tulokset ovat jääneet muutamaan tippaan. Yöllä sitä alkoi lopulta tulla. Ropina kuulosti rauhoittavalta musiikilta. Suorastaan tunsin, miten kasvit ojentautuivat kohti oikeaa sadetta.

Aamun ensimmäinen puhelimella otettu kuva on lammelta, jossa lumpeet ovat pääsemässä kukinnan alkuun. Ne eivät ole joutuneet kärsimään kuivuudesta eivätkä myöskään kovasta talvesta, koska näyttävät voivan hyvin. Telkkäpesue viihtyy lumpeiden tuntumassa. Kuvatuksi niitä ei hevin saa, vaikka luulisi niiden oppineen, etten ole peto.

Komeasti kasvaa myös tyrni. Se mokoma tunkee runsaasti versoja juuristosta, mikä on ollut mainio yllätys. Pöheikkö toimii naapurin suuntaan niin kuin oli alun alkaen tarkoitus: tarjoaa kaunista näkösuojaa kumpaankin pihaan. Kaunokaisia on kasteltu kannukaupalla kangella tehtyihin reikiin, jotta juuristo tosiaan saisi vettä. Vaikka yöstä alkaen on satanut vain jokusen tunnin, kastella tuskin tarvitsee muutamaan päivään.

Kasvuston oman pihani puoleisella syrjällä yrittelin kasvattaa karhunvatukoita. Ei onnistu, ei millään. On liian kylmää seutua. Viime tammikuu ja vähälumisuus niistivät viimeisetkin rippeet vatukoista. Niinpä taimien jämät kaivettiin ylös ja vietiin sinne, minne muutkin kasvijätteet. Muutama versonpiippa yhä yrittelee esittää kasvamista. Sopii yrittää. Talvi tekee kumminkin taas kolkot temppunsa. Ei täällä taivasalla vatukoista ikinä kypsy marjoja.

Kuvassa killittelevät viisi pikku mätästä ovat kaikki, mitä on jäljellä komeista pallohortensioista. Isot oksat olivat kuivuneet pystyyn. Niinpä ei auttanut muu kuin leikata ne pois ja ruveta vaalimaan maasta ponnistavia hentoja versoja. Tuleekohan niistä ihan oikeita pallohortensioita? Hoivailen, seurailen, odotan... Kyllä nämäkin hengissä tähän asti selvinneet kiittävät lämpimästä sateesta.

Tässä kuvassa pitäisi olla kolme komeaa kuutamohortensiaa, vaan eipä ole kuin yksi muhkea, toinen vaisu ja kolmas niin henkitoreissa, että se tuskin erottuu maapohjasta. Eilen leikkasin jokaisesta kaikki kuivat risut. Heikoimpaan jäi vain kaksi piippaa muutamin lehdyköin. Näillekin talven ja kuivuuden kolhimille tehtiin jo aikoja sitten kastelukuopat, että tarjoiltu vesi jäisi juurten käyttöön valumatta pintaa pitkin pois.

Etualan kiven vierestä ovat tyytin hävinneet kotkansiipisaniaiset, jotka pari vuotta sitten kärräsin Teiskosta mökkipihan komistukseksi. Ei onnistunut siirto, ei alkuunkaan, vaikka kotoperäisiä saniaisia  leviää itsekseen. Täkäläinen maaperä poikkeaa mitä ilmeisimmin teiskolaisesta, koska alkuperäisissä paikoissa tuuheina rehottaneet saniaiset kutistuivat jo siirtokesänä niin, ettei niitä enää tunnistanut kotkansiiviksi.

Kunpa sade vielä jatkuisi! Maa on yhä niin kuivaa, ettei vähäinen sade yllä pintaa syvemmälle.

Olen myös vihdoin oppinut, ettei kannata hullaantua taimitarhojen tarjouksista. Moni ensi innostuksessa hankituista perennoista on enää haipuva muisto. Ihmeekseni myöskään sipulikasvit eivät ole turvassa mullan alla. Narsissien kukinta näet jäi vallan vaisuksi. Niinpä nostin kaikki sipulit ylös ja istutin ne uudestaan paikkoihin, joissa niillä on uusi mahdollisuus virkistyä. Olisi kai pitänyt jättää siirtoistutuskin syksyyn, mutten malttanut. Lisää sipuleita en enää hanki enkä myöskään muita kasveja. Aukkopaikkoihin siirtelen osia selviytyjistä. Lajivalikoima supistuu ja ehkä pikku hiljaa vankistuu, kun tyydyn sellaisiin kasveihin, joille hapan suomaasto passaa. Kouluahan tässä käyn - pihakasvit opastajina.