Ida, unohtumaton elokuva

Paweł Pawlikowskin ohjaama puolalais-tanskalainen draamaelokuva, mustavalkoinen Ida (2103) sai vuoden 2014 parhaan elokuvan palkinnon Euroopan elokuva-akatemialta. Yhdysvaltain elokuva-akatemia puolestaan arvioi 2015 teoksen  parhaaksi ulkomaiseksi leffaksi. Heti tuoreeltaan Idan nähtyään ainakin yksi tuttuni hehkutti elokuva-elämystä unohtumattomaksi ja viestitti asiasta FB:n kautta. Olen pitänyt arvion mielessä.

Että tämmöinen tapaus! Ja minä näin sen vasta eilen yhdessä vakituisen katsojakaverini kanssa. Halusin näet käyttää yhden viidestä lahjalipusta Elisa Viihteen elokuvien vuokraamoon ja löysin toiveleffan oitis. Valinta osui kohdalleen, sillä herkästi uinahtava kumppani pysyi hereillä. Illan mittaan juttuakin irtosi ilman, että olisi otettu vauhtia arvosteluja kirjoittaneiden kannanotoista. Niihin tartuin vasta, kun itse aloin pohtia blogijuttuani.

Iltalehdessä 13.2.2015 Tuomas Riskala otsikoi  ylistävän arvostelunsa sanoin Leffa virheetön kuin helmi. Lainaan jutusta elokuvan tapahtumien tiiviin kuvauksen:

Nuori Anna on menettänyt vanhempansa toisessa maailmansodassa hämärissä olosuhteissa. Nyt Anna valmistautuu elämäänsä nunnana maalaisluostarissa 1960-luvun Puolassa. Ennen nunnavalan vannomista, abbedissa vaatii Annaa ottamaan yhteyttä ainoaan elossaolevaan sukulaiseensa ja maistamaan samalla maallista elämää. Niin Anna tutustuu tätiinsä Wandaan, vapaamieliseen tuomariin, joka tukahduttaa omia muistojaan seksillä ja viinalla.

Wanda paljastaa Annalle, että tämän oikea nimi on Ida Lebenstein ja että tämän juutalaiset vanhemmat ja veli murhattiin sodan aikana. Perheen tarkkaa hautapaikkaa ei tiedetä. Sen selvittämiseksi Ida ja Wanda ajavat sukunsa kotiseudulle kohtaamaan yhteisen menneisyyden. Samalla Wanda joutuu käsittelemään vuosikymmenten takaisia valintojaan.

Jussi Toivolan mukaan (Filmgoer 27.8.2015) identieettikysymykset toistuvat elokuvassa ja välittyvät Annan ja Wandan suhteesta. Jatkan Toivolan sanoin:

Täydelliset vastakohdat ruumillistavat toisen maailmansodan jälkeistä kansaa, joka on radikaalien muutosten seurauksena jakautunut ja menettänyt osan kansallisesta identiteetistään.
Anna on katolisen maan vanhoja ja tärkeitä arvoja kunnioittava pyhimys kun taas “punaisen Wandan” – Stalinin hallinnon aikainen valtionsyyttäjä ja tuomari – turmiolliset elämäntavat peilaavat Puolan traumaattista, sosialismin murjomaa nykytilaa. Matka menneisyyteen on tasapuolisesti niin Annan kuin Wandan, jossa identiteetin löytäminen voi merkitä henkilöhahmon taustoista riippuen yhteenkuuluvuuden tunnetta, tai pahimmassa tapauksessa korjaamatonta 
syyllisyyttä.

Film-o-holicin arvion lopusta löytyy myös mahdollisuus katsoa leffan trailer.

Elokuvan kameratyötä on paikoin hyvin erikoista, sillä heti alkuun nunnakokelas Annasta näkyy vain puoli päätä kuva-alan vasemmassa alareunassa. Kestää tovin, ennen kuin katsoja pääsee jyvälle Annan veistävän naishahmoa, Pyhää Annaa. Patsaalle on paikka ulkona kivin suljetun ympyän keskellä. Kuva syöpyy mieleen ja vertautuu Annan rajattuun elämään. Hän on kaikesta syrjässä. Edes kuvaan hän ei monesti yllä kuin vähäiseltä osin. Mutta loppujaksossa Idaksi ja syntyjään juutalaiseksi itsensä tietävä näkyy kuvassa pitkään kokonaisena. Siinä nuori nainen kävelee määrätietoisesti kohti luostaria eikä hätkähdä vinhasti vastaan tulevia autoja. Hän tietää, mitä tekee. Maailma ei vedä puoleensa, sillä hän ehti pikakelauksena maistella, mitä olisi ollut tarjolla.

Monet elokuvan otokset ovat sanomattoman kauniita, vaikka kuvien kohteet näyttäytyvät kurjina rakennuksina ja ympäristön surkeutena. Kuvissa ihmiset nähdään arkisissa töissään, mutta heitä ei katsota karsaasti eikä heistä tehdä syyllisiä, vaikka sota-aikana on tehty kauheita tekoja. Tyynelle nunnakokelaalle tämän perheen tappanut ja tytön itsensä pelastanut mies rohkaistuu kertomaan, mitä metsässä tapahtui kauan sitten. Mies kyhjöttää haudan pohjalla, Ida sen partaalla - tuomitsematta. Kameratyön tuloksena mustavalkoiset kuvat välittävät hartaan tunnelman, kun Ida ja hänen tätinsä saavat omaistensa jäännökset ja kietovat ne vaatteisiin.

Haudalle mentäessä mahtavista puunrungoista syntyy pyhättö. Hartaasti kuvattujen mäntyjen majesteettisuus muistui tänään mieleen, kun tuli piipahdetuksi taidegraafikko Juha Joron vastikään avatussa näyttelyssä Galleria Joellassa. Joron kuvista välittyy mielestäni samantapaista voimaa ja herkkyyttä kuin Idan unohtumattomissa metsäkohtauksissa.