Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galleria Joella. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galleria Joella. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Kuvataidetta kotinurkilta

Kuvataidetta ilmaantui kotiin asti joulun aikoihin, kun sain lahjaksi Sisko Kanervan maalauksen Jäljet jäävät. Pari päivää sitten kehystäjä ilmoitti, että työn voi hakea. Sille oli paikka varattuna punaisesta TV-nurkkauksesta, josta se hehkuu olkkariin asti.

Joulun välipäivinä Helsingissä jonotin monien muiden tavoin Amos Rexiin pääsemättä sisälle ihmeitä katsomaan. Se näyttely jää historiaan jo pelkästään yleisöryntäyksen vuoksi. Toista oli Turussa ennen joulua, kun kierreltiin Turun taidemuseon levollisissa saleissa. Syyskuussa esille oli ripustettu teoksia museon omista kokoelmista esittelemään taiteilijakolmikon Axel Haartman (1877–1969), Ali Munsterhjelm (1873–1944) ja Santeri Salokivi (1886–1940) terävintä tuotantoa erityisesti 1910-luvulta. Näyttely päättyy sunnuntaina 20.1.2019. Museon sivuilta kopioin tämän selostuksen:
Moderneimmat ja tyylillisesti rohkeimmat teoksensa kolmikko maalasi juuri Turun-kaudellaan, joka osui yksiin Suomessa 1900-luvun alussa tapahtuneen yhteiskunnallisen murroksen ja orastavan kaupungistumisen kanssa. Taiteellinen siirtymä ei liittynyt ainoastaan väriin, muotoon ja maalaustapaan, vaan se koski myös sisältöä. Pariisissa omaksumaansa nojautuen taiteilijat taltioivat ympäröivää todellisuutta, oman aikansa nykyhetkeä. Mukaan tulivat urbaanit aiheet, kaupunkinäkymät ja puistokuvat; kotimaassa Turku tuomiokirkkoineen ja Aurajokineen tarjosi vastineen Pariisille ja Seinen rantojen näkymille. Munsterhjelm oli erikoistunut kaupunkiaiheisiin ja kulttuurimaisemiin, Haartman asetelmiin, henkilökuviin ja maisemiin, Salokivi taas henkilö- ja muotokuviin sekä kaupunkinäkymiin. Maantieteellisesti näyttelyssä liikutaan Ranskassa, Espanjassa, Italiassa ja Turussa. Esillä on lisäksi esimerkkejä taiteilijoiden tuotannosta ennen heidän kääntymystään uudenaikaisen maalaustavan kannattajiksi.
 Otin mieluisista tauluista kuvia tarjoiltavaksi blogijutun lukijoille. Ellet satu tietämään, sopii päätellä, kenen maalauksesta kulloinkin kyse.
Maalaus esittää Puolalanmäkeä. Siellä käytiin laskemassa liukua, kun kävin läheistä Turun suomalaista yhteiskoulua 1950-luvulla. Ainakin kerran laskiaisena reissasin linja-autolla Ispoista keskustaan vain liukumishuvin vuoksi.
Aurajoen läntinen ja itäinen ranta olivat menettäneet halkokauppansa ja muut rohjuiset rakennelmat lähellä satamaa ja telakkaa niinä vuosikymmeninä, jolloin asuin poissa Turusta. Auransillan tuntumassa oli jo 50-luvulla viihtyisiä paikkoja. Erik Bryggmanin suunnittelema kerrostalo Läntisellä rantakadulla tarjosi suojaa toisiaan halaileville ja pussaileville nuorille. Siellä syntyi unelma asumisesta jokirannassa "sitten joskus". Kauan kesti, ennen kuin oltiin niin pitkällä, että muutto Turkuun häämötti. Kun ostimme lopen sairaan mieheni kanssa lukaalin jokseenkin tuolta maalauksessa näkyvältä vastarannalta, emme ymmärtäneet, ettei hän eläisi muuttoon asti.

Unelmasta ei tullut totta, sillä jouduin muuttamaan yksin. Yksin myös lähdin jokirannasta kuuden vuoden asumisen jälkeen naapurikuntaan Lietoon. Sitäkin toki halkoo Aurajoki.

Tämä maalaus esittää Hamburger Börsin sisäpihaa. Sellaista ei ole ollut enää aikoihin. Kaikki muukin hotellista ravintoloineen muuttuu, kun uusin remontti pääsee vauhtiin.


Leppeän museokäynnin kruunasi kevyt lounas. Tilat pöydille on napattu tuloaulan nurkkauksesta, jonne ne hyvin mahtuvat. Palvelu pöytiin tarjoiluineen korostaa sekin rauhallista tunnelmaa. Väkeä liikkui, mutta ahdasta saati jonoja ei ollut. Voin kuvitella, kuinka pyörryksissä Amos Rexin henkilökunta on yhä, vaikka avajaisnäyttely sulki sunnuntaina ovensa. Pitkä letka ihmisiä odotti viime hetkiin, mahtuisiko sittenkin sisälle. Lehtitietojen mukaan turhaksi jäi sekin toive.

Museolounaan virkistäminä me kaksi, jotka aika ajoin käymme taidenäyttelyissä, suunnistimme vielä Aurajokirannassa toimivaan Turun taidegraafikoiden Joella-galleriaan. Runsaaksi kuukaudeksi marraskuun lopulta alkaen seinille oli ripustettuna Esa Riipan grafiikkaa. Taiteilijan itsensä mukaan  asetelmat, maisemat ja niiden sekoitelmat sekä visuaaliset päähänpistot toistuvat eri muunnelmina.

Hienosti työt pääsivät kaikkine sävyineen esille uuden kehystystavan ansiosta. Valtaosa vedoksista on näet liimattu levylle  ja kevyesti vernissattu, joten lasia ei tarvita. Siten vältytään heijastushaitoilta.

Hienoja töitä nähtiin sekä taidemuseossa että galleriassa. Wäinö Aaltosen museossakin voisi käydä näin talvisydännä, samoin Vanhan suurtorin laidalle avautuvissa uusissa näyttelytiloissa.

Kevään mittaan suunnistan uudestaan taas Helsinkiin. Jos onni on myötä, pääsen sisään Amos Rexiin. Jos yhä tekee tiukkaa, käyn muissa museoissa ja uudestaan Oodissa. Siellä voi rentoutua vaikka vain katselemalla avaran upeaa tilaa ja ihmisiä lukupuuhissaan.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Ida, unohtumaton elokuva

Paweł Pawlikowskin ohjaama puolalais-tanskalainen draamaelokuva, mustavalkoinen Ida (2103) sai vuoden 2014 parhaan elokuvan palkinnon Euroopan elokuva-akatemialta. Yhdysvaltain elokuva-akatemia puolestaan arvioi 2015 teoksen  parhaaksi ulkomaiseksi leffaksi. Heti tuoreeltaan Idan nähtyään ainakin yksi tuttuni hehkutti elokuva-elämystä unohtumattomaksi ja viestitti asiasta FB:n kautta. Olen pitänyt arvion mielessä.

Että tämmöinen tapaus! Ja minä näin sen vasta eilen yhdessä vakituisen katsojakaverini kanssa. Halusin näet käyttää yhden viidestä lahjalipusta Elisa Viihteen elokuvien vuokraamoon ja löysin toiveleffan oitis. Valinta osui kohdalleen, sillä herkästi uinahtava kumppani pysyi hereillä. Illan mittaan juttuakin irtosi ilman, että olisi otettu vauhtia arvosteluja kirjoittaneiden kannanotoista. Niihin tartuin vasta, kun itse aloin pohtia blogijuttuani.

Iltalehdessä 13.2.2015 Tuomas Riskala otsikoi  ylistävän arvostelunsa sanoin Leffa virheetön kuin helmi. Lainaan jutusta elokuvan tapahtumien tiiviin kuvauksen:

Nuori Anna on menettänyt vanhempansa toisessa maailmansodassa hämärissä olosuhteissa. Nyt Anna valmistautuu elämäänsä nunnana maalaisluostarissa 1960-luvun Puolassa. Ennen nunnavalan vannomista, abbedissa vaatii Annaa ottamaan yhteyttä ainoaan elossaolevaan sukulaiseensa ja maistamaan samalla maallista elämää. Niin Anna tutustuu tätiinsä Wandaan, vapaamieliseen tuomariin, joka tukahduttaa omia muistojaan seksillä ja viinalla.

Wanda paljastaa Annalle, että tämän oikea nimi on Ida Lebenstein ja että tämän juutalaiset vanhemmat ja veli murhattiin sodan aikana. Perheen tarkkaa hautapaikkaa ei tiedetä. Sen selvittämiseksi Ida ja Wanda ajavat sukunsa kotiseudulle kohtaamaan yhteisen menneisyyden. Samalla Wanda joutuu käsittelemään vuosikymmenten takaisia valintojaan.


Jussi Toivolan mukaan (Filmgoer 27.8.2015) identieettikysymykset toistuvat elokuvassa ja välittyvät Annan ja Wandan suhteesta. Jatkan Toivolan sanoin:

Täydelliset vastakohdat ruumillistavat toisen maailmansodan jälkeistä kansaa, joka on radikaalien muutosten seurauksena jakautunut ja menettänyt osan kansallisesta identiteetistään.
Anna on katolisen maan vanhoja ja tärkeitä arvoja kunnioittava pyhimys kun taas “punaisen Wandan” – Stalinin hallinnon aikainen valtionsyyttäjä ja tuomari – turmiolliset elämäntavat peilaavat Puolan traumaattista, sosialismin murjomaa nykytilaa. Matka menneisyyteen on tasapuolisesti niin Annan kuin Wandan, jossa identiteetin löytäminen voi merkitä henkilöhahmon taustoista riippuen yhteenkuuluvuuden tunnetta, tai pahimmassa tapauksessa korjaamatonta 
syyllisyyttä.

Film-o-holicin arvion lopusta löytyy myös mahdollisuus katsoa leffan trailer.

Elokuvan kameratyötä on paikoin hyvin erikoista, sillä heti alkuun nunnakokelas Annasta näkyy vain puoli päätä kuva-alan vasemmassa alareunassa. Kestää tovin, ennen kuin katsoja pääsee jyvälle Annan veistävän naishahmoa, Pyhää Annaa. Patsaalle on paikka ulkona kivin suljetun ympyän keskellä. Kuva syöpyy mieleen ja vertautuu Annan rajattuun elämään. Hän on kaikesta syrjässä. Edes kuvaan hän ei monesti yllä kuin vähäiseltä osin. Mutta loppujaksossa Idaksi ja syntyjään juutalaiseksi itsensä tietävä näkyy kuvassa pitkään kokonaisena. Siinä nuori nainen kävelee määrätietoisesti kohti luostaria eikä hätkähdä vinhasti vastaan tulevia autoja. Hän tietää, mitä tekee. Maailma ei vedä puoleensa, sillä hän ehti pikakelauksena maistella, mitä olisi ollut tarjolla.

Monet elokuvan otokset ovat sanomattoman kauniita, vaikka kuvien kohteet näyttäytyvät kurjina rakennuksina ja ympäristön surkeutena. Kuvissa ihmiset nähdään arkisissa töissään, mutta heitä ei katsota karsaasti eikä heistä tehdä syyllisiä, vaikka sota-aikana on tehty kauheita tekoja. Tyynelle nunnakokelaalle tämän perheen tappanut ja tytön itsensä pelastanut mies rohkaistuu kertomaan, mitä metsässä tapahtui kauan sitten. Mies kyhjöttää haudan pohjalla, Ida sen partaalla - tuomitsematta. Kameratyön tuloksena mustavalkoiset kuvat välittävät hartaan tunnelman, kun Ida ja hänen tätinsä saavat omaistensa jäännökset ja kietovat ne vaatteisiin.

Haudalle mentäessä mahtavista puunrungoista syntyy pyhättö. Hartaasti kuvattujen mäntyjen majesteettisuus muistui tänään mieleen, kun tuli piipahdetuksi taidegraafikko Juha Joron vastikään avatussa näyttelyssä Galleria Joellassa. Joron kuvista välittyy mielestäni samantapaista voimaa ja herkkyyttä kuin Idan unohtumattomissa metsäkohtauksissa.