Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elisa Viihde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elisa Viihde. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Kärsimys ja kunnia - vihdoin nähty


Jostain syystä minulle teki tiukkaa löytää Pedro Almodóvarin viimeisin elokuva Kärsimys ja kunnia Elisa Viihteen vuokraamosta. Eilen illalla Oscar-huumassa tarjolle oli ilmestynyt useita menestysleffoja, yksi niistä kaivattu Almodóvarin teos. Se oli teatterilevityksessä viime syksynä, mutta ohi meni. Niinpä nyt maksoin kakistelematta pyydetyt lähes 15 euroa ja ostin leffan "omakseni". Vuokrausmahdollisuutta ei edes tarjottu. Elokuva säilyy kuulemma vähintään viisi vuotta merkittynä minulle.

Hievahtamatta meitä istui kaksi tapittamassa alakuloista tarinaa erikoislaatuisin kuvin. Moni niistä liimautui silmänpohjiin kuin vangitseva, pysähtynyt taideteos. Ensi alkuun hätkähdyttää muista ohjaajan elokuvista tuttu kohtaus miehestä seisomassa uima-altaassa pää veden alla. Näkymä häipyy,  värejä aaltoilee ja kuvapintoja rikkoutuu tai muotoutuu uudenlaisiksi. En enää muista tarkkaan, mutta onneksi voin katsoa omistamani kopion toistamiseen. Vaihtelevista mielentiloista, tunnelmista ja etsimisestä lienee kyse sekä siitä, että tarinan kertoja muistuttaa erehdyttävästi ohjaajaa itseään.

Pikku hiljaa saimme kiinni noin kuusikymppisen, kivulloisen Salvadorin ajasta toiseen heilahtelevista muistikuvista, joihin pullahtaa hänen lapsuuden kokemuksiaan: äiti, koti luolassa, lukutaidoton nuori mies remontoimassa kotia palkkioksi pikku pojan lukemisopetuksesta, mies piirtämässä tuolilla lukevaa poikaa ja sitten alastomana pesupuuhissa. Kaikki olennaiset kohtaukset tallentuivat aikoinaan lapsen mieleen. Äidistään poika irtaantuu vasta, kun kuolema siihen pakottaa. Jäljelle jää suru ja syyllisyys.



Vanhemmiten Salvador sairastelee, etsii ja saa hoitoja. Työkyky katoaa vuosiksi, alakulo yltyy, äidin kuolemasta ei tohdi puhua. Yllättäen helpotus löytyy, kun entisen luottonäyttelijän luona myös Salvador imaisee satsin heroiinia ja yllättäen muistikuvat tulvivat mieleen entistä selkeämpinä. Kotioloissakin matkat heroiinihuuruihin tuottavat lisää vahvoja muistamisia. Lääkärin luona asiasta puhutaan. Lopulta löytyy hoitomahdollisuuksia fyysisiin vaivoihin. Heroiini ei enää houkuttele, kun lupaus tervehtymisestä palauttaa työhalut ja muistikuvista alkaa hahmottua uusi käsikirjoitus. Tarinalla on siis maltillinen loppu, melkeinpä onnellinen. On lohdullista, että vanheneva ihminen tohtii tarkastella itseään ja elämäänsä vailla katkeruutta.

 
Elokuvan totisuus on minusta jotenkin kaunista alakuloa. Salvador ei ole yksin. Hänellä on sekä kodinhoitaja että sihteeri. Elokuvaihmisetkään eivät ole unohtaneet. Koti on upea, taideteoksiin ja sisustuksen yksityiskohtiin kiinnittyy myös katsojan silmä, ainakin pikaisesti. Tällä tavoin asuva mies arvostaa itseään, vaikkei vaimoa tai lapsia ole ollut eikä ole. Sytyttävät rakastajatkaan eivät ole unohtuneet saati hävinneet tietymättömiin. 

Ensimmäisenä eroottisena muistona kuva kauniista nuoresta miehestä pesytymässä kotiluolan keittiössä työrupeaman päätteeksi hohtaa timanttina. Pikku poikana Salvador hurmaantui näkemästään niin, että lehahti kuumeeseen. Äärimmäisen herkästi kohtaus toistuu elokuvassa. Vuosikymmeniä myöhemmin Salvador saa sattumalta nuorukaisen laatiman piirroksen, jonka tämä pikaisesti hahmotteli säkistä repäistylle paperille, kun hänessä heräsi halu tallentaa lukeva ja  lukemista piirtämistaitoiselle kaverille opettava Salvador. Sittemmin mies ja poika eivät enää tavanneet.


Niille ystävilleni, jotka ihmettelivät jo kuukausia sitten, miksen ole käynyt katsomassa
Almodóvarin uutuutta, todistan tällä jutullani, että nähty on ja myös arvostettu niin kuin mestarisohjaajan muitakin teoksia. Tämän uusimman katson toistamiseen, jotta voin nautiskellen tutkia kuvakerrontaa pysäyttelemällä tarpeellisin kohdin.

Tässä vielä linkki Leena Virtasen kritiikkiin Hesarissa 29.8.2019. Hän antaa elokuvalle viisi tähteä ja julistaa otsikossa:

Pedro Almodóvar pani pitkästä aikaa koko sielunsa peliin, ja tuloksena on yksi ohjaajan parhaista elokuvista

Olen samalla kannalla.




lauantai 13. toukokuuta 2017

Tallenteet häipyvät

Äskettäin sähköpostiin tupsahti viesti, jossa Elisa Viihde ilmoitti yli kaden vuoden ikäisten tallenteiden poistamisesta kolmen kuukauden kuluttua. Olen toipumassa ällistyksestä. Nyt jo myönnän, että esimerkiksi suurin osa elokuvatallenteistani on sellaisia, joita tuskin enää katson uudestaan tai joita en ole lainkaan katsonut. Mutta, mutta: ehtiikö ja viitsiikö mökkiläinen kesällä kököttää kotona tuijottamassa isohkon telkkarin ruutua, jotta näkisi edes ne kaikkein parhaimmat ja poistumislistalle siirtyneet elokuvat?  Ylle kopioin näkymän tuoreista tallennuksista. Niiden kanssa ei mitään hätää, ne ehtii katsoa vaikkapa syksyn mittaan. Kesäisin ollaan mökillä ja tehdään  ulkohommia. Silloin en jaksa tuijottaa läppärin ruudulta kuin välttämättömimmät viestit. Telkkarikin on, muttei siitä pääse Elisa Viihteeseen.

Isoin pulma on aikoinaan kokoamani valikoima Jumppa-ohjelmista. TV-2 lähetti monta vuotta näitä Anne Soinin ja Katja Laaksosen (kumpikin Jyväskylästä valmistuneita liikunnan ammattilaisia) suunnittelemia ja toteuttamia puolituntisia. Ohjelmia näki sekä perjantaina iltapäivällä että sunnuntaina ennen puoltapäivää. Aviomiehen kuoltua olin vastikään muuttanut yksin Turkuun. Uuden elämän alkuun pääsyssä auttoi sekin, että totuin voimistelemaan Annen ja Katjan opastamina.

TVn lähetysaikojen orjuudesta vapautti tallentava digiboxi. Pian sekin korvautui Elisa Viihteen pilvellä ja kuvitelmalla, että tallenteet olisivat katsottavissa iät ja ajat. Tällainen rutinoitunut aamujumppaaja on nyt ihmeissään: voisinko saada omiin jemmoihini tärkeät jumppatallenteeni? Tutkin asiaa. Aikoinaan YLE myi Katjan ja Annen ohjelmista koottuja DVD-levyllisiä. Onnekseni ostin niitä kolme erilaista kokoelmaa. Niinpä minulla on kaikkaan ollut käytössäni kolmisenkymmentä erilaista ohjelmaa joko pilvivalikoimasta tai DVD-levyiltä. Maanantaiaamut alkavat joogalla. Pahaksi onneksi tämä kaikkein käytetyin puolituntinen on vaurioitunut loppuosasta, kun DVD-levy kerran lipsahti hyppysistä. Eikä vahinkoa pysty korjaamaan, sillä YLE ei enää myy Jumppa-tallenteita!

Palaan leffatallenteisiin. Eilen illalla tutkittiin silmä tarkkana listaa ja päädyttiin katsomaan syyskuussa 2011 tallennettu Taivaan sydän (Himlens hjärta 2008). Kummallinen nimi jäi arvoitukseksi. Löysin elokuvasta pari arvostelua. Niistä aukeaa tämä, mutta Hesarin juttuun olisin tarvinnut voimassa olevan lukuoikeuden.




Ohjaaja Simon Staho kuulemma tunnetaan tiivistunnelmaisista kamarinäytelmistä. Taivaan sydämessä kaksi avioparia ottaa kerran illanistujaisissa puheeksi uskottomuuden, mistä seuraa odottamattomia siirtymiä. Etsimättä mieleen muistui Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta, vaikkakin sitä niukempana versiona. Aivan kuten Bergmanin elokuvissa tässäkin katsoja saa nauttia huikean hyvistä näyttelijöistä. Pääosissa ovat Jakob Eklund, Lena Endre, Maria Lundqvist ja Mikael Persbrandt. Tilanteet tihentyvät, henkilöiden väliset suhteet kärjistyvät kameran tallentaessa tiivistyviä katseita, käsien sipaisuja. Vähäisin vittauksin tarjotaan avaimia tulkintoihin. Niinpä juttua piisasi melko lailla kelpo leffakokemuksen perään.

Tästä tallennuksesta minun on tunnustettava, etten sitä lainkaan muistanut. Lienee käynyt niin, että lehtipuffissa joku on kehunut elokuvan ja minä olen nielaissut syötin. Varsinaisen saaliin olen näköjään unohtanut saman tien, koska elokuva on jäänyt katsomatta. Nykyään varastot karttuvat karttumistaan yhä helpommin, koska aamuisin ensi töiksi hoidan tallennusvaraukset puhelimeni appsilla. Ei ihme, jos pilvitallennustila on ruvennut täyttymään tämmöisten ahnehtimisten seurauksena. Kenties Elisa Viihteellä ja muilla vastaavien palvelujen tarjoajilla on tavoitteena myös lisätä maksullisten elokuvien katselua.

Istun ja ihmettelen, mitä kaikkea muuta ehdin vielä kokea digiajan muutosten pyörteissä kieppuessani.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Ida, unohtumaton elokuva

Paweł Pawlikowskin ohjaama puolalais-tanskalainen draamaelokuva, mustavalkoinen Ida (2103) sai vuoden 2014 parhaan elokuvan palkinnon Euroopan elokuva-akatemialta. Yhdysvaltain elokuva-akatemia puolestaan arvioi 2015 teoksen  parhaaksi ulkomaiseksi leffaksi. Heti tuoreeltaan Idan nähtyään ainakin yksi tuttuni hehkutti elokuva-elämystä unohtumattomaksi ja viestitti asiasta FB:n kautta. Olen pitänyt arvion mielessä.

Että tämmöinen tapaus! Ja minä näin sen vasta eilen yhdessä vakituisen katsojakaverini kanssa. Halusin näet käyttää yhden viidestä lahjalipusta Elisa Viihteen elokuvien vuokraamoon ja löysin toiveleffan oitis. Valinta osui kohdalleen, sillä herkästi uinahtava kumppani pysyi hereillä. Illan mittaan juttuakin irtosi ilman, että olisi otettu vauhtia arvosteluja kirjoittaneiden kannanotoista. Niihin tartuin vasta, kun itse aloin pohtia blogijuttuani.

Iltalehdessä 13.2.2015 Tuomas Riskala otsikoi  ylistävän arvostelunsa sanoin Leffa virheetön kuin helmi. Lainaan jutusta elokuvan tapahtumien tiiviin kuvauksen:

Nuori Anna on menettänyt vanhempansa toisessa maailmansodassa hämärissä olosuhteissa. Nyt Anna valmistautuu elämäänsä nunnana maalaisluostarissa 1960-luvun Puolassa. Ennen nunnavalan vannomista, abbedissa vaatii Annaa ottamaan yhteyttä ainoaan elossaolevaan sukulaiseensa ja maistamaan samalla maallista elämää. Niin Anna tutustuu tätiinsä Wandaan, vapaamieliseen tuomariin, joka tukahduttaa omia muistojaan seksillä ja viinalla.

Wanda paljastaa Annalle, että tämän oikea nimi on Ida Lebenstein ja että tämän juutalaiset vanhemmat ja veli murhattiin sodan aikana. Perheen tarkkaa hautapaikkaa ei tiedetä. Sen selvittämiseksi Ida ja Wanda ajavat sukunsa kotiseudulle kohtaamaan yhteisen menneisyyden. Samalla Wanda joutuu käsittelemään vuosikymmenten takaisia valintojaan.


Jussi Toivolan mukaan (Filmgoer 27.8.2015) identieettikysymykset toistuvat elokuvassa ja välittyvät Annan ja Wandan suhteesta. Jatkan Toivolan sanoin:

Täydelliset vastakohdat ruumillistavat toisen maailmansodan jälkeistä kansaa, joka on radikaalien muutosten seurauksena jakautunut ja menettänyt osan kansallisesta identiteetistään.
Anna on katolisen maan vanhoja ja tärkeitä arvoja kunnioittava pyhimys kun taas “punaisen Wandan” – Stalinin hallinnon aikainen valtionsyyttäjä ja tuomari – turmiolliset elämäntavat peilaavat Puolan traumaattista, sosialismin murjomaa nykytilaa. Matka menneisyyteen on tasapuolisesti niin Annan kuin Wandan, jossa identiteetin löytäminen voi merkitä henkilöhahmon taustoista riippuen yhteenkuuluvuuden tunnetta, tai pahimmassa tapauksessa korjaamatonta 
syyllisyyttä.

Film-o-holicin arvion lopusta löytyy myös mahdollisuus katsoa leffan trailer.

Elokuvan kameratyötä on paikoin hyvin erikoista, sillä heti alkuun nunnakokelas Annasta näkyy vain puoli päätä kuva-alan vasemmassa alareunassa. Kestää tovin, ennen kuin katsoja pääsee jyvälle Annan veistävän naishahmoa, Pyhää Annaa. Patsaalle on paikka ulkona kivin suljetun ympyän keskellä. Kuva syöpyy mieleen ja vertautuu Annan rajattuun elämään. Hän on kaikesta syrjässä. Edes kuvaan hän ei monesti yllä kuin vähäiseltä osin. Mutta loppujaksossa Idaksi ja syntyjään juutalaiseksi itsensä tietävä näkyy kuvassa pitkään kokonaisena. Siinä nuori nainen kävelee määrätietoisesti kohti luostaria eikä hätkähdä vinhasti vastaan tulevia autoja. Hän tietää, mitä tekee. Maailma ei vedä puoleensa, sillä hän ehti pikakelauksena maistella, mitä olisi ollut tarjolla.

Monet elokuvan otokset ovat sanomattoman kauniita, vaikka kuvien kohteet näyttäytyvät kurjina rakennuksina ja ympäristön surkeutena. Kuvissa ihmiset nähdään arkisissa töissään, mutta heitä ei katsota karsaasti eikä heistä tehdä syyllisiä, vaikka sota-aikana on tehty kauheita tekoja. Tyynelle nunnakokelaalle tämän perheen tappanut ja tytön itsensä pelastanut mies rohkaistuu kertomaan, mitä metsässä tapahtui kauan sitten. Mies kyhjöttää haudan pohjalla, Ida sen partaalla - tuomitsematta. Kameratyön tuloksena mustavalkoiset kuvat välittävät hartaan tunnelman, kun Ida ja hänen tätinsä saavat omaistensa jäännökset ja kietovat ne vaatteisiin.

Haudalle mentäessä mahtavista puunrungoista syntyy pyhättö. Hartaasti kuvattujen mäntyjen majesteettisuus muistui tänään mieleen, kun tuli piipahdetuksi taidegraafikko Juha Joron vastikään avatussa näyttelyssä Galleria Joellassa. Joron kuvista välittyy mielestäni samantapaista voimaa ja herkkyyttä kuin Idan unohtumattomissa metsäkohtauksissa.