Reissu-Lissun kuvajuttuja

Eka kuva kertoo olennaisen Oslon-matkan tarkoituksesta. Kävin moikkaamassa lastenlasten esikoista Sonjaa ja hänen Hilda-vauvaansa, jonka toki minäkin tapasin perheen kesäisillä Suomen-reissuilla. Yhteisten Norja-päivien jatkoksi reissattiin kolmen poppoona Tanskaan.

Lapsen isä puskee vielä hetken alansa mukaisia metsätöitä Pohjois-Ruotsissa, kunnes palaa kotiin Norjaan saamaan Sonja-äidiltä tehokurssin Hildan hoitamisessa. Niinpä äiti voi taas mennä rauhassa Akershus universitetssykehusiin jatkamaan tutkimustöitään. Ne johtavat keväällä koittavaan merkkitapahtumaan: molekyylibiologian alaan kuuluvan, väitöskirjaksi tarkoitetun tutkimusraportin julkiseen tarkastukseen. Luvassa on uusi tohtori!

Hildan isä hoitaa vauvaa päivät pitkät neljä kuukautta. Norjassa näet vanhempainvaapaata saa täydellä palkalla (?) kokonaisen vuoden, josta imettävä äiti voi käyttää 4 + 4 kuukautta, loput 4 kuuluvat isälle tai ne menevät harakoille. Tämä isä jää kuulemma mielellään vapaalle. Onhan hänellä seurana hauska, seurusteluun altis vauva, joka ei nirsoile syömisten kanssa. Äitiäkään ei enää silloin välttämättä kaivata rintaruokaa tarjoilemaan.

Sonja järjesti meille ohjelmaa sekä kotinsa lähiseuduille, joihin kuuluu suuri sairaala, että Oslon kaupunkiin. Vehreitä vaellusreittejä on tarjolla Losbyssä. Näissä maisemissa on ollut kovasti toimintaa sotavuosina, kuten kuvitettu selostus vessarakennuksen seinällä antoi ymmärtää.

Jokivarren tuntumassa ennen koskea istahdimme retkipöytien ääreen, mutta kavahdimme sitä pöytää, jonka päälle joku oli kiepauttanut tappamansa käärmeen. Taisi olla kyy, joskin musta ja pilkullinen. Mitään sahakuviota ei erottunut. Harmikseni kuva jäi ottamatta.

Varsinainen vetonaula Losbyssä on ilman muuta laaja golfkenttien alue, jolle pystyy siirtymään suoraan hotellin pihalta.

Upea hotelli katsastettiin myös sisältä olennaisin osin: Hildan vaipanvaihto onnistui mainiosti hypersiistin vessan hoitopöydällä. Lähtiessä tarttui puhelimeen vielä tämmöinen harmaan päivän näkymä.

Oslon visiittiin varattiin yksi päivä. Ensi töiksi perille päästyä nappasin kuvan riikinkukon pyrstöä muistuttavasta suihkulähteestä.

Sitten suunnistettiin Oslon Nobel Peace Centeriin, joka sijaitsee Aker Bryggen tuntumassa. Kiehtovimmin  palkitut esiteltiin pimeässä salissa. Keskellä näkyy Martti Ahtisaaren kuva.

Nobel-rakennukselta askellettiin ravintoloita katsastamaan. Niitä riittää. Lounaan jälkeen sateen tuhutuksessa kierrettiin niemi, jolla sijaitsee Akershusin linnoitus. Sen toiselta rannalta näkyy se, minkä halusin välttämättä nähdä uudestaan. Oslon oopperaa näet tuli pällistellyksi jo pari vuotta sitten, kun hyvän ystäväni kanssa olimme Oslon seutuville muuttaneita moikkaamassa. Silloin jäi kokeilematta kävely rakennuksen loivilla ulkoluiskilla. Samoin kävi taas. Siispä valkoisena hohtava rakennus odottaa edelleen lähempää tutustumista. Oopperan vieressä kohoaa jylhä, tumma pytinki. Siinä kuulemma avautuu Oslon uusi Munch-museo keväällä 2020. Lähistöllä sijaitsee myös suuri kirjasto.

Seuraavana iltana oli vuorossa kolmen poppoon lähtö laivalla Tanskan Fredrikshavniin ja sieltä junalla Aarhusiin. Nämä iltakuvat oopperan ympäristöstä otin laivalle kävellessä. Vielä laivalta piti yrittää selvittää, mikä on tuo haaksirikkoiselta alukselta näyttävä teos meressä. Ei selvinnyt, eikä nettihakukaan tuottanut vastauksia.

Laivassa majoitumme perhehyttiin. Hyvin mahduimme yhteiseen sänkyyn ja nukuimme kaikki, vaikka Hilda välillä tarvitsi äitiään. Perillä Aarhusissa ehdimme tuskin huokaista, mistähän löydämme Niinan, Sonjan serkun, joka minulle on pojantytär. Rautatieaseman hissistä ulos tullessa hymyilevä Niina jo odotti meitä.

Kaiken huipuksi hotellimme Scandic The Mayor näkyi lähietäisyydellä, kiitos Niinan äidin. Miniäni on näet kehittynyt suorastaan ammattilaiseksi matkojen järjestäjänä, sillä perhe reissaa alvariinsa. Onneksi en itse yrittänyt tehdä mitään varauksia, kun oli tarjolla näin osaavaa palvelua. Hotelli ja sen iso perhehuone osoittautuivat kaikin puolin oivallisiksi. Tosin jouduimme alkuun odottamaan kolmisen tuntia huoneeseen pääsyä. Pakaasit saatoimme kuitenkin jättää lukittuun tilaan pohjakerroksessa.

Kaupunki kutsui tutustumiskierrokselle heti, kun oli hiukan kahviteltu. Oiva paikka löytyi hotellin vierestä. Niinan opastamina kiersimme yhden kadunkulman ympäri kävely- ja ostoskadulle. Sitä katseltiin myös yläilmoista erään tavaratalon katolle äskettäin rakennetulta näköalapaikalta. Tuli mieleen Turun Wiklundin tavaratalon uusin houkutin, jonne pääsee huristelemalla erillisellä hissillä 9. kerrokseen ja kävelemällä vielä kerroksen verran portaita avoimen taivaan alle. Vaikuttaa ihan trendiltä.

Koviin tuuliin piti totutella alusta asti, oltiinhan Jyllannin niemimaalla ison meren tuntumassa.

Perjantaina alkuiltapäivästä porukkaa liikkui jonkin verran sekä kadulla että katolla. Sinne on ihmisille pystytetty houkuttelevia tuulensuojia. Heinäkasvit eivät näytä kärsivän kovankaan tuulen huojuttelusta. Havut viihtyä nököttävät laatikoissaan, oli tyyntä tai tuulista, poutaa tai sadetta.

Katutasolle palatessa suunnistettiin paikallista Dokk1-kirjastoa tutkailemaan. Siitä löytyy netistä hienoja kuvia, mutta näytän tässä vain pari itse ottamaani, yleiskuvan ja komea kotkateoksen, johon törmää portaiden ylätasolla ja heti hissistä ulos tullessa.

Illalla vielä tavattiin, kun käytiin yhdessä syömässä Niinan ja Sunen kanssa pikku ravintolassa, josta Niina oli varannut pöydän. Kävely ravintolaan vei meidät hämmästyttävää reittiä, jonka varrella oli ja varmasti edelleen on satamäärin polkupyöriä parkissa. Onhan rautatieasema aivan vieressä. Vanhastaan on tiedetty, että tanskalaiset pyöräilevät ja että jalakulkijoiden on parasta pysyä poissa pyöräteiltä, jos haluaa välttyä kiukkuisilta komennoilta ja törmäyksiltä.

Lauantain kohokohta oli ennalta sovittu lounas Niinan ja Sunen yhteisessä kodissa, johon heidät hyväksyttiin ensimmäisten joukossa vuokralaisiksi. Olohuoneen seinä aukeaa lattiasta kattoon. Mitään parveketta ei ole, vaan pelkkä lasiseinämä, johon Sune tyynesti tovin nojaili. Minkähän vahvuista panssari- tai jokin muu turvalasi onkaan? Tuli mieleen, ettei täällä passaa potea korkeanpaikankammoa.

Yhteistä iltapäivää jatkettiin kävelemällä viehättävillä lähikaduilla, poikkeamalla vihannestorilla ja suunnistamalla merenrantaan. Laiturikahvilassa lepuutettiin jalkoja ja nautittiin soft drink. Hildakin sai, mitä tarvitsi. Kurkistelin hiukan merelle, muttei huvittanut siirtyä yhtään pidemmälle tuulen tuljutettavaksi.

Sunnuntaina me kaikki painelimme kuuluisaan Aros-taidemuseoon lähellä hotellia. Sen tunnus on katolle rakennettu kiehtova sateenkaaripromenadi. Aros Aarhus Kunstmuseum on ilman muuta se paikka, johon kannattaa mennä, vaikkei ehtisi kovin tarkasti perehtyä kaikkiin eri kerrosten näyttelyihin.

Minulle jo itse rakennus oli elämys. Näyttelyt ainakin minä vain silmäilin. Paneutuvaan tarkasteluun olisin tarvinnut uusintakäynnin, mihin ei tällä kertaa ollut mahdollisuutta.

Pysyvänä ihmettelyn aiheena on esillä australialaisen taiteilijan Ron Mueckin neorealistinen jättiteos Boy. Sen äärellä riitti meitä ihmettelijöitä.

Yhtä suuri ihme oli heti alkuun koettu kävely sateenkaaressa. Kaupunki näkyi milloin sinertävänä, milloin oranssinhehkuisena tai violettina. Kaunista, rauhallista, upeaa.

 

 

Olo on onnellinen, kun vihdoin toteutui pitkään luvattu ja suunniteltu käynti Niinaa moikkaamassa. Jumppatyttö päätyi kolmisen vuotta sitten opiskelemaan Aarhusiin ja jatkaa siellä kohti seuraavaa etappia. Lisähauskuutena Sonja ja Hilda liittyivät Oslosta matkakumppaneikseni. Sopu ja hyvä meininki säilyivät joka käänteessä. Mummu kiittää ja lähettää terveisensä niin Aarhusiin kuin Oslon liepeille.

Oslon alueen hulppeita näkymiä

Viime torstai oli se päivä, josta jo syksyllä sovittiin alkavaksi viikonlopun mittainen matka Oslon seutuville. Matkakumppaniksi lähti kokenut reissaaja, ystävä opiskeluvuosista asti. Hänen kaikkinainen osaamisensa matkan järjestelyissä Airbnb-asumisineen avasi silmiäni siitä, kuinka nykyään maailmalla toimitaan. Kohdalle ei osunut muita ongelmia kuin oma hölmöyteni tuulisen sunnuntain retkillä liian vähissä vaatteissa. Vilustuminenhan siitä seurasi; onneksi ei kai sen pahempaa ainakaan tämänhetkisen oloni perusteella.

Koska asuimme mukavasti Lillestrømissä, Oslon keskustaan oli oitis opittava kulkemaan junalla. Käteistä rahaa ei tarvita, sillä matkaliput ostetaan automaatista. Pikkuisen puuha koetteli, ennen kuin laitteen  opasteita ymmärrettiin pyytää englanniksi. Itse matka taittuu vartissa, kunhan osuu pikajunaan eksymättä paikallisjunaan. Kerran eksyttiin, mutta ei moka ollut kovin paha, sillä hitaan matkanteon ja pysähtelyn vastineeksi saatiin katsella radanvarren näkymiä toisin kuin tunneleissa kiitävässä pikajunassa.

Perjantaina isäntäväkemme, Sonja ja Gustaf, uurastivat töissään. Niinpä meillä kahdella tädillä oli aikaa katsastaa niitä paikkoja, joista Sonja oli listannut ehdotuksia. Rautatieaseman infosta löytyi lisäopasteita lähinnä kulkemiseen. Ostimme päiväksi turistilipun helpottamaan matkantekoa kaupungissa. Ensi alkuun kuitenkin käyskentelimme Karl Johans gatea kohti kuninkaanlinnaa, jonne asti ei ollut tarpeen mennä, kun tavoitteena oli Nasjonalsmuseet. Sen ovien ulkopuolella oli ruuhkaa, mikä pani miettimään vaihtoehtoista ratkaisua: kadunkulman kahvila! Kohta jo istuimme ikkunapöydässä kupponen kuumaa ja leivonnainen nenän alla. Ei aikaakaan, kun ruuhka hävisi museon edustalta ja mekin mahduimme sisälle rakennukseen. Esiteltävänä oli eri aikojen taideteoksia teemasta The Dance of Life.

Hyvin pian törmäsimme alkuruuhkan aiheuttaneisiin nuoriin. Heitä oli hauska seurata. Jotkut juoksentelivat paperi kädessä bongailemassa teoksia, joista kaiketi piti tehdä merkintä omaan lappuun. Monet enimmäkseen jutustelivat keskenään. Tuskin kukaan edes vilkaisi maalauksia saati  Gustav Vigelandin eloisaa veistosta tanssivasta parista, josta kuvassa näkyy vain naishahmon selkäpuoli.

Meille tärkeimmässä Edvard Munchin taidetta esittelevässä huoneessa kului tovi jos toinen. Aloin näet seurata, miten japanilaisen näköinen nuori nainen sovittautui Huuto-maalauksen eteen ja otti itsestään selfieitä. Lopulta neitonen vielä pyysi apua kaveriltaan ja mallaili käsiään suunsa eteen jotenkin Huudon hahmon tapaisesti.

Seuraava etappi oli Vigeladin patsaspuisto, jonne parhaiten pääsi ratikalla. Se mitä nähtiin ylitti tyystin aiemmat kokemukseni patsaista. Ensinnäkin puiston valtava koko hengästyttää. Myös inhimillisten tunteiden kirjoa ilmentävien patsaiden määrä on niin mittava, että se panee ihmettelmään, kuinka ahkerinkaan taiteilija on pystynyt ne kaikki ja tietysti myös muualle sijoitetut teoksensa luomaan. Ihmishahmojen kirjoa riittää. Aivan pienistäkin lapsista on hämmästyttävän paljon hienoja veistoksia ja niiden pronssivaloksia.

Erityisen koskettavia ovat ne teokset, joissa jykevä mieshahmo pitää suojelevasti sylissään pientä lasta. Yllättäen löytyy sellaisiakin teoksia, joissa mieshahmo näyttäytyy yrmeän uhkaavana nyrkki koholla nuori poika kyyristyneenä edessään.

Matkakumppanini muistaa käyneensä 12-vuotiaana puistossa ja vaikuttuneensa niin, että halusi päästä sinne uudestaan. Ymmärrän häntä hyvin, sillä minussakin heräsi toive päästä samaan suurenmoiseen paikkaan toiste. Silloin olisi hyvä yrittää käydä myös valkoisessa rakennuksessa puiston laidalla. Jos olen oikein ymmärtänyt, siinä Vigeland aikoinaan asui.

Luontokuvaaja Olli Korhosen kuvaesitys otsikolla Oslon Vigelandin patsaspuisto ei jätä ketään kylmäksi (13.7.2013) tarjoaa komeasti lisänäkymiä paikkaan, jossa olisi syytä poiketa useasti.

Lounaalle suunnistettiin ratikalla takaisin kaupungin keskustaan ja siellä Aker bryggen alueelle. Osuimme oivaan italialaistyyppiseen ravintolaan, jossa oli mukava lepäillä ja nauttia makoisa ateria. Kahville ei jääty, vaan lähdettiin katsastmaan muita rannan paikkoja. Niitä riittää. Ainoa merkittävä kohde, jonne emme tulleet menneeksi, on Oslon kuuluisa valkohehkuinen oopperatalo. Sen erikoisilla kattorampeilla näkyi valtaisa väenpaljous juuri silloin, kun istuskelimme vastarannalla iltapäiväkahvia juoden.

Lauantaina oli vuorossa Holmenkollen. Hyppyri näkyy Vigelandin patsaspuistoon, mutta sieltä käsin ei ollut helppo uskoa kaukaista, vähäisen oloista rakennelmaa kovin isoksi ja kuuluisaksi. Lähelle päästyä näin minäkin, että komea on eikä lainkaan vähäinen.

Aamupäivällä väkeä liikuskeli vain niukasti paikkaa pällistelemässä. Muutama hiihtäjä sujutteli

omissa oloissaan ihan oikeilla suksilla latuja pitkin. Ne taisivat olla jonkin sortin tekolunta. Hyppyrin puolivälin paikkeilla sijaitsee muun muassa matkamuistomyymälä. Siellä käytiin. Ulkona korkeuksista katsellen erottui myös pienoinen kirkko, jonne pääsi kiertämällä teitä pitkin.


Kirkolle päästyä meitä onnisti, sillä ovi oli auki ja ystävällinen nainen lupasi meille viiden minuutin visiitin sisälle: pian alkaisi  vihkitilaisuus. Onnisti vielä uudemman kerran, kun sekä urkuri että laulusolisti testasivat, kuinka äänentoisto toimii. Saimme yllättäen  kuunnella upeaa laulamista kokonaisen kappaleen verran. Kiitin solista vilkuttamalla pikkuisen, ja hän vastasi samalla tavoin.

Retki jatkui autolla kohti vielä ylempänä Holmenkollenin mäellä sijaitsevaa kuuluisaa Frognersteren-ravintolaa. Nautittiin kahvia ja kaikkien aikojen omenatorttua, niin kuuluisaa takavuosilta, että se on palautettu listalle alkuperäisen reseptin mukaisesti valmistettuna. Huh-huh, tortun koko lähes nujersi, vaikka leivonnainen puolitettiin.

Illaksi oli tiedossa ensin tutustuminen isäntäparin työpaikkoihin. Heti perään seurasi visiitti nuorenparin kotona, jossa illan mittaan nautittiin itsensä isännän valmistamaa hirvipaistia erinomaisen kastikkeen, perunoiden ja salaatin kera. Hauskan illan päätteeksi emäntä kuskasi meidät kolmen kilsan matkan takaisin mainioon majapaikkaamme.

Sunnuntaina retkeilimme Sonjan kanssa lähimetsässä. Norjalaistapaan monikaan ei ollut liikkeellä vielä aamupäivällä kuten me. Vasta retkimaastosta palattaessa useita perhekuntia oli nousemassa mäkeä ylös, kun taas me nautimme alamäestä Sonjan valmistamasta retkilounaasta raukeina. Peipposen laulelua kuunneltiin niin tarkasti, että ehkä minäkin osaan sen ääntelyn erottaa muista, kun taas kuuntelen lintuja mökillä.  

Sunnuntai-iltapäiväksi suunnistimme vielä Osloon ja siellä Kon Tiki -museoon Bygdøyn niemellä. Kylmät merituulet puhaltelivat. Niinpä sain ihan pyytämättä matkaani kurkkukivun ja nuhan muistutukseksi tuulenpitävien vaatteiden tarpeellisuudesta näissä maisemissa.

Ja illalla oli minun vuoroni kiittää Sonjaa ja Gustafia vieraanvaraisuudesta sekä matkakumppaniani myös äskettäisen Kittilän-matkamme kaikista hauskutuksista. Nuorten asiantuntemuksella valittu ravintola tarjosi meille erinomaisen illallisen. Osuudekseni sopi aterioinnin lisäksi oikein hyvin laskun maksaminen. Todistakoon viime tingassa jälkiruuasta napattu kuva niin keittiön taidoista kuin ylen tyytyväisistä tunnelmista juuri ennen varhain maanantaina alkanutta kotimatkaa.

Monikulttuurista hääriemua Skellefteåssa

 

Lauantaisten häitten alkunäytös esitettiin jo 12. elokuuta 2016, jolloin pieni joukko kokoontui Turun maistraattiin tärkeään tilaisuuteen. Vapaasti toisensa valinneet kaksi aikuista, Sonja ja Gustaf, solmi silloin avioliiton. Ilokseni myös minut oli kutsuttu paikalle, vaikka todistajaksi ei mummua tarvittu. Siinä tehtävässä toimivat morsiamen isä ja äiti. Häälounaan Turun Samppalinnassa tarjosi isäpappa.

Lähes saman tien tuore aviopari muutti Osloon. Suomessa muutaman vuoden kirjoilla ollut ja opiskellut Ruotsin poika ja täällä syntynyt Suomen tyttö lähtivät maasta asettuakseen pysyvästi (?) Norjaan, mikä pitkälti selittää tapahtumien järjestyksen. Oli näet tiedossa, että varsinainen hääjuhla vietetään uudenvuoden aattona sulhasen kotikonnuilla Skellefteåssa ja että vuoden viimeistä päivää pari tulee muistamaan hääpäivänään. Sitä juhlimaan meitä morsiamen sukulaisia reissasi melkoinen liuta, nuorimpana kahdeksanviikkoinen Emma Amanda.

Oli helppo tutustua Gustafin taustajoukkoihin, kun pöytäkunnissa istui mukavasti kummankin osapuolen väkeä. Sulhasen perheen metsäomistuksiin saatiin oitis tuntumaa, sillä kukin neljästä pöydästä oli nimetty tietyn havupuun mukaisesti. Lajin nimi oli kirjoitettu klapiin. Eteisen kartasta näki, minkä puulajin pöydästä löytyi kullekin paikka.

Istuin Picea abies -pöydässä sulhasen isän vieressä. Harmi, että havahduin ottamaan muutaman puhelinkuvan vasta aterian lopulla, kun piti saada lähetettävää Taiwaniin morsiamen serkulle. Hätäiseen kuvaan ei mahtunut edes havunoksia tutusta tunnuspuusta. josta katkotut muutamat pikku oksat toimittivat kukkien virkaa samoin kuin havut muissakin pöydissä. Onneksi kunnon kuvia saataneen ennen pitkää, sillä valokuvaaja liikuskeli mukana kaiken iltaa ja oli jo iltapäivällä ottamassa perhekuvia.

Reipashenkiseen jutusteluun ja ilonpitoon ilmaantui lisää kierroksia, kun päästiin tanssimaan. Hymyssä suin, kyynel silmäkulmassa seurattiin häätanssia. Pian mukaan liittyi muitakin ja vauhti kiihtyi.
Espanjan, Dominikaanisen tasavallan, Saksan  ja ties minkä muun maan tuliset tanssijat kuuluvat innostuneen taidonnäytteisiin, joita en ollut katsomassa, sillä niitä esitettäessä nautin yksin hiljaisesta kävelystä hotelliin tähtikirkkaassa pakkasillassa. Ehdin kuitenkin nähdä, kuinka sulhasen äiti irrotteli tanssilattialla niin upeasti, että melkeinpä jätti toiseksi aviomiehensä villin koikkelehtimisen.

Tänään tiistaina pariskunta on reissanut takaisin Osloon. Siellä kuulemma piti mennä suoraan työhön. Viestejä ehdittiin vaihtaa aamulla ennen jatkolentoa Arlandasta nykyiseen kotiin Oslon liepeille. Sinne muuten olen menossa hyvän ystävän kanssa käymään huhtikuun alussa.

Liitän mukaan vielä yhden kuvan, jonka onnistuin sopivasti nappaamaan. Sulhanen näemmä osaa mainiosti pitää sylissä pientäkin typykkää, koska viiden kuukauden ikäinen Sylvi on aivan tyytyväinen. Tytön isältä kuulin, että perhe asuu Salossa. Äiti on morsiamen läheisiä ystäviä.

Monin kiitoksin toivotan juhlien järjestäjille iloisen uutteraa arkea vakaana avioparina. On hauska taas tavata niin Suomessa kuin Oslossa tai missä tahansa muuallakin.