Kaksi staraa lavalla, kolmas leffassa

Viime viikon lopulla kaksi iltaa peräkkäin tuli istutuksi katsomossa, kun lavalla huhki kaiken kansan tuntema tähti. Torstaina Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Martti Suosalo uurasti yleisöstä poimittujen osallistujien kanssa kokoon Parasta elämässä -esityksen. Ei se siis ollut pelkkä monologi, vaikka sellaisena Duncan Macmillanin Every Brilliant Thing -tekstiin pohjautuvaa juttua mainostettiin. Luvassa oli vajaat puolitoista tuntia Pentti Kotkaniemen ohjaamaa kertomusta kroonisesti masentuneen äidin pojasta. Tämä koettaa piristää äitiään listaamalla asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.

Yleisöstä mukaan suostuneet saivat Suosalolta vinkin, kun piti toimia lappuun kirjoitetulla tavalla. Sieltä täältä esiin ponnahti repliikkejä, milloin kuuluvasti, usein ylen hiljaa. Tuntui väkinäiseltä, vaikka toki naurettiin, kun piti nauraa.

Kuinka ollakaan saman päivän Hesarissa (1.2.2018) oli Laura Hallamaan iso juttu aiheesta. Otsikko kuuluu näin: Martti Suosalo on maan ahkerin yksinpuhuja – Mikä tekee näyttelijästä monologitaiturin, jonka pyynnöstä katsojakin suostuu ottamaan sukan jalastaan? Toimittaja  pohdiskelee, miksi Suosalo haluaa puhua yksikseen, löytämättä kunnon vastausta. Minä en edes yritä. Sen voin sanoa, ettei ilta ollut minulle erityinen elämys. Tulen hyvin juttuun ilman nähdyn kaltaista interaktiivisuutta. Naapurin emäntä puolestaan muisteli ohjanneensa lukion ilmaisutaidon tunneilla oppilaitaan saman tyyppisin harjoituksin. Eipä hänkään ollut innoissaan Suosalon virityksestä.

Perjantaina oli vuorossa reissu Turun konserttisaliin, jossa Vesa-Matti Loiri

sinfoniaorkesterin jousiston ja yhden klarinetin säestämänä esitti Eino Leinon runoja. Kapellimestarina toimi Esa Heikkilä, kappaleiden sovittaja Peter Lerche soitti kitaraa. Runoilijan tie -nimisen produktion kanssa kolmikko on kiertänyt vuosia. Nyt taisivat olla vuorossa jokseenkin viimeiset esitykset. Laulajan tulkitsijan taidot ovat edelleen vahvat, vahvemmat kuin lauluääni. Aika ajoin laulu kuulosti minun korviini resitoinnilta eikä sanoista saanut selvää. Mutta kovasti sairastaneen miehen kunto riitti lavan vaatimuksiin, kun hänellä oli korkea jakkara istuimena ja turvana. 

Täpötäyden salin yleisö tuki esityksiä innokkain taputuksin jokaisen numeron jälkeen. Lopuksi kaikki ponkaisivat jaloilleen, eikä taputuksista ollut tulla loppua. Niinpä saatiin kuulla viimeisenä herkkuna Leinon Nocturno antaumuksellisesti tulkittuna.

Minulle kaksi peräkkäistä iltaa oli työtapaturma. Luen aina innokkaasti Turun teatterikerhon tiedotteet uusista esityksistä enkä huomannut varausta tehdessäni tarkistaa kalenterista muuta kuin sen, etten ollut sopinut kyseisiin iltoihin muita menoja. Niinpä sitten tuli nähdyksi tiheässä tahdissa kaksi staraa lavalla kuin ammattikatsoja ikään.

Taidetta nautin lisää sunnuntai-iltana, kun äkkäsin kotona leffatalennuksista houkutuksen, Ylen loppiaisena tajoaman Mr. Turnerin. Sen tohti katsoa iltamyöhällä, koska se sopii 12-vuotiaillekin. Elokuva kertoo Joseph Mallord William Turnerista, kuuluisasta romantiikan ajan maisemamaalarista. Taidetta, valon tutkimista, taidenäyttelyitä, isän ja pojan keskinäistä lämpöä sekä naiskuvioita piisasi kaksi ja puoli tuntia. Film-o-holicin kriitikkotiimi kirjoittaa, että Timothy Spallin roolisuoritus myrähtelevänä ja piikikkäänä Turnerina on hurmaava. Vastakkaisuuksia täynnä oleva persoona on sujuvasanainen, mutta eristäytyvä mies, joka ei juuri näytä tunteitaan päällepäin.

Kuvan näkymä tuo mieleen muutaman vuoden takaisen patikkaretken Englannin järvialueelle. Oli hienoa edes pikaisesti nähdä seutuja, jotka ovat innoittaneet myös suuria taiteilijoita. Elokuvan upea kuvaus teki ymmärtääkseni oikeutta kaikille näkymille, myös huolellisesti luoduille interiööreille. Kiitos Mike Leighin ohjauksen ja erinomaisten näyttelijöiden tulos on mitä nautittavinta katsottavaa.