"Tuntemattoman" synty häikäisee draamana

Kukapa olisi uskonut, että maanantai-iltana nähty esitys ylittäisi tyystin odotukset, vaikka olin lukenut siitä muutaman kiittävän arvostelun kuten tämän. Kyse on Tampereen komediateatterin vierailusta Turun kaupunginteatterissa näytelmällä Päämäärä tuntematon. Näytelmän nimi viittaa ainakin kahteen suuntaan. Eivät tienneet suomalaissoturit keskellä tapahtumia, mihin ne päätyisivät. Kirjailijan itsestään löytänyt entinen konekiväärikomppanian päällikkökään tuskin tiesi pitkällisen luomisponnistuksensa aikana päämäärästä muuta kuin sen, että romaania pukkaa. Vasta loppuvaiheessa juolahti mieleen sotaromaanille oikea nimi: Tuntematon sotilas. 

Paikallinen teatterikerho oli varannut sata lippua esitykseen, mutta vain kahdeksan jäsentä oli nähnyt tarpeelliseksi varata paikan itselleen. Tavatonta! Katsomo kuitenkin täyttyi melko lailla eikä tosiaan suotta. Vaivan palkaksi saatiin nähdä intensiivisiä kohtauksia suomalaisille äärimmäisen tärkeän romaanin syntyvaiheista. Väinö Linna kipuilevana kirjailijana kosketti meitä myöhäisiä sivullisia. Katsomo eli mukana, keskittyi ja naurahteli, kun aihetta ilmeni. Selväksi tuli, kuinka vahvasti Linna sai tukea kavereiltaan ja mikä riemu repesi, kun romaani lopulta ilmestyi muokattuna.

Illan nimi mielestäni oli Linnan asemesta häntä suvereenisti esittänyt Tuukka Huttunen. Notkeasti tämä mies esittää kaikki muutkin draaman parikymmentä hahmoa. Uskomaton virtuoosi! Myös nerokas lavastus vangitsee. Keskeisenä elementtinä näyttämöllä jököttää valtaisa musta möhkäle. Se on olevinaan Remington-merkkinen kirjoituskone. Vehkeen saa käännetyksi ympäri, jolloin tietyssä vaiheessa sisältä paljastuu sairasvuode lopen uupuneelle Väinölle. Sivuilta aukeaa ketterästi laatikoita, ovia ja muuta tarpeellista.

Mainiosti esitystä laventavat videoseinämät molemmin puolin Remingtonia. Tällä ratkaisulla näyttämölle saadaan kolmekin hahmoa. Ei tehnyt yhtään tiukkaa Linnalle jutella niiden tyyppien kanssa, jotka näkyvät kuvissa. Itse asiassa kaikki ovat Tuukka Huttusen luomuksia. Kekseliästä ja kiehtovaa. Muhkea musiikki, paikoin itseään Sibeliusta, tukee toimintaa, kunhan se ensin pääsee vauhtiin jyrähtävin sodan äänin.

Kaksi Panua, Panu Raipia ja Panu Rajala, ovat rakennelleet pettämättömän perustan esitykselle. Rajala kirjoitti näytelmän, Raipia ohjasi ja lavasti sen. Videosuunnittelu on Ilari Kellokosken,
pukusuunnittelu Kaisa Loposen. Esitys on ollut nähtävissä Tampereella syksystä 2017. Onneksi vierailu Turkuun järjestyi edes nyt. Kiitos taas Turun teatterikerhon puuhamiehelle Markku Laaksolle, joka toimitti liput meille muutamille, vaikka iso osa kerholaisia jätti mahdollisuuden käyttämättä. Yleisön osana paukutin käsiäni uupumiseen asti. Naapuri rohkaistui hihkaisemaan bravoota. Äkkiä yleisö ponkaisi seisomaan ja jatkoi yhä aplodeja.

Hienoa olla mukana tällaisessa tunnekuohussa.

Teatteria täysillä

Kalevalanpäivän iltana porukkaa kokoontui Turun kaupunginteatterin päänäyttämön saliin tuvan täydeltä. Meitä teatterikerholaisia istui kolmen neljän rivin verran keskeisillä paikoilla. Molemmin puolin catwalkin tapaista laituria, joka työntyy pitkälle etummaisiin penkkiriveihin, näkyi paljon lukioikäisiä. He myös antoivat kuulua itsestään, kun esitys sytytti. Joku meistä ikäihmisistäkin liittyi lopussa kuoroon. Hamlet ei jättänyt kylmäksi!

Valtaisa jysäys heti alkuun ravisutti katsojan irti arjesta. Prinssin asussa Hamlet astelee katsojien ulottuville ja alkaa riisuutua. Hän kuorii yltään upean pukunsa valkoisine polvisukkineen kuin strippari ikään, kerää entisen asun Lidlin kassiin ja kiikuttaa sen pois. Maahan jää vain röyhelökaulus odottamaan ottajaa kuin jaossa oleva perintövalta. Päälleen prinssi pukee nykynuoren sotisovan: farkut, T-paidan, hupparin, jalkaan vaaleanpunaiset (!) crocsit. Pitkä takki suojaa nuorta miestä aika ajoin. Tällaiseen prinssiin lukiolaisetkin saattavat jopa samastua.

Mitään William Shakespearen klassikosta ei mielestäni hukattu, sillä ohjaaja Paavo Westerbergin mukaan

Hamletin henkilögalleriasta löytyy maanisia ja petollisia hulluja, joille löytyy helposti vastineensa tämän päivän lööpeistä. Teatterin hienous on, että se voi pysähtyä ja tarkentaa myös näiden valtaapitävien ihmisten kulissien taakse pieniin ja erityisiin hetkiin. Meidän tulisi elämämme aikana tulla tietoisiksi kaikista niistä vallan rakenteista, jotka estävät meitä elämästä kaunista, arvokasta ja toisia huomioivaa elämää.

 Hamlet kiemurtelee vihan ja kostovaatimusten syövereissä. Oma isä, kuningas, on kuollut veljensä tappamana. Tämä veli vaatii Hamletia hyväksymään itsensä isäpuoleksi, niin kuin Hamletin äiti on suostunut lankonsa vaimoksi. Kauhea vaatimus! Valtaa on tyrkyllä. Sen murusia kärkkyy moni hovissa, eikä ystäviinkään voi luottaa.

Toteutus pitää katsojan mukana kaikissa käänteissä, minkä saattoi aistia keskittymisenä. Ihana kieli soljuu joka näyttelijältä luontevasti. Ihmeteltävää piisaa valoissa, äänissä, videoissa sekä nousevissa ja laskevissa näyttämön osissa. Suurenmoisia ratkaisuja! Kaikkia hienouksia ei yhdellä katsomisella hoksaa, mutta olematta ammattilainen tuskin jaksan katsoa pitkää esitystä uudestaan.

Ällistyttävältä tuntuu Hamletia riipaisevan herkästi näytelleen Jussi Nikkilän roolin valtavuus. Hän on mukana lähes joka kohtauksessa. Kuinkahan sellaisen urakan perään pystyy rauhoittumaan? Jännästi asujen vaihtumisilla painotetaan jotakin erityistä esimerkiksi kuningitaräidin tunnetiloissa, mutta tältä istumalta en enää tavoita, mitä vihjeitä on tarjolla. Ymmärsin luullakseni äidin ilmaisemia syyllisyydentuntoja tämän uljaasta ulkomuodosta huolimatta.

Kaikki roolityöt vakuuttivat minut, onhan esitykseen hankittu nimekäs kaarti näyttelijöitä Helsingistä asti:

Nimiroolissa esiintyvää Jussi Nikkilää tituleerataan Suomen Shakespeare-asiantuntijaksi, sillä hän on opiskellut Shakespeare-näyttelemistä Lontoossa sekä näytellyt ja ohjannut useita tämän näytelmiä. Hamlet tuo Turkuun myös Jussi-patsaalla ja Kultaisella Venlalla hiljattain palkitun Eero Ahon (Claudius) sekä Carl-Kristian Rundmanin (Polonius), Pia Anderssonin (Ofelia) ja Markus Järvenpään (Laertes). Gertrudea näyttelee Kirsi Tarvainen ja Horatiota Severi Saarinen. Myös Esko Salminen nähdään esityksessä videokuvan välityksellä.

Esityksen hämmästyttävät ääni- ja valoefektit on sellaisia, ettei moisia kovin kauaa ole teattereissa nähty. Nuoria katsojia varmasti innosti kokea yhtä tajunnan räjäyttäviä tehosteita kuin leffoissa ja videoissa. En minäkään niitä pahakseni pannut, kun vielä aivan lopuksi kaiken ylle lankesi paljon puhuva hiljaisuus. Siispä mainittakoon, ketkä kaikki ovat kuuluneet työryhmään:

Teksti: William Shakespeare
Suomennos: Eeva-Liisa Manner
Ohjaus: Paavo Westerberg
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastussuunnittelu: Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen
Sävellys: Sanna Salmenkallio
Äänisuunnittelu: Iiro Laakso ja Sanna Salmenkallio

Esityksen loputtua olin aivan haltioituneessa tilassa, vaikka väsynyt. Niin täysillä elin mukana suuren draaman kaikissa käänteissä ja ihmeellisissä näkymissä. Erityiskiitos vielä ohjaajalle selkeästä jäsentelystä ja kaikenlaisen pönötyksen karsimisesta. Sellaista muistan nähneeni kauan sitten edellisessä Hamlet-esityksessä.

Hesaria näyttämöltä

Maanantai-iltana istuin tukevasti erinomaisella paikallani Turun Kaupunginteatterin päänäyttämön täydessä salissa. Olin valmiina ottamaan vastaan, mitä näyttämö tarjoaa. Teatterikerho oli taas se taho, jota on kiittäminen sekä tiedottamisesta että lippuvarauksen hoitamisesta. Ennen H-hetkeä esityksestä ilmaantui viesti sähköpostiin tähän malliin:

Tervetuloa varaamaanne esitykseen "Musta laatikko 10" maanantaina 19.3. klo 19.00 Turun Kaupunginteatterin päänäyttämölle.

Viime vierailulla Turussa nähtiin versio 9, nyt on vuorossa 10.

Helsingin Sanomien Musta laatikko tarjoaa laatujournalismia uudessa muodossa: ainutkertaisena elävänä esityksenä. Huippusuosittujen iltojen aikana kuullaan tositarinoita, joita ei ole aiemmin Helsingin Sanomissa kerrottu. Kertojina ovat HS:n toimittajat ja kuvaajat.

Esitys etenee kuin sanomalehti: aiheiden kirjo sekä yllättää että viihdyttää. Ulkomaanreportaasista siirrytään sujuvasti kulttuuriaiheisiin ja humoristista kolumnia voi seurata kuvajournalistin koskettava minidokumentti. Esitykset päästävät yleisön myös toimittajien ja kuvaajien työn kulisseihin.

”Ja kuten muutoinkin työssämme, myös kaikki lavalla kuultava ja nähtävä on totta”, kertoo Jaakko Lyytinen, joka on HS:n toimittaja ja yksi Mustan laatikon tuottajista.

Kesto noin 2, 5 h

Liput à 29 euroa lunastetaan käteisellä ja tasarahalla teatterikerhon edustajalta Turun Kaupunginteatterin aulassa klo 17.45–18.45 välisenä aikana.

Ystävällisin terveisin,

Markku Laakso
Turun Teatterikerho ry

Yksi hesalaisryhmästä jakeli auliisti meille tulijoille esitteitä lämpiössä. Lisälahjana sopi ottaa HS-teemajulkaisu Suomen sisällissota 1918. Mukana seurasi tilauskortti, tottahan toki.

Illan juontajan Tuomas Kasevan avaussanojen perään rävähti isolle valkokankaalle kuvia Jan Vapaavuoresta. Valospotissa tyynesti seisten HS:n kaupunkitoimittaja Lari Malmberg kertoi, mitä hänelle on vuoden mittaan selvinnyt Vapaavuoren suosion syistä. Äkkikäänteisen toimen miehen otteista saatiin havainnollisia esimerkkejä täsmäkuvin. Niissä Vapaavuori jo häämöttää nykyisen presidenttiparin taustalla. Turkulaisittain paras pointti tuli loppuhuipennuksena Malmbergin kerratessa, miten Vapaavuori yllätti elinkeinominsterinä. Hänet oli kutsuttu pelastamaan silloista konkurssikypsää telakkaa. Ei kuulemma ollut sanonut paljoakaan, vaan meni Saksaan ja myi kurjan firman. Sehän tiedetään, mitä sitten seurasi!

Jos Vapaavuori on kuuden vuoden päästä Suomen seuraava presidentti, niin vastapainoksi ulkomaantoimittaja Minttu Mikkonen näytti kuvia maatöissä rehkivästä lapsiäidistä. Tyttö luotti maailman voivan muuttua sellaiseksi, että hänen parivuotiaasta pojastaan voisi aikanaan tulla vaikkapa Sambian presidentti. Tulevaisuus ei kumminkaan vaikuta ruusuiselta. Juuri nyt suuria vaikeuksia maassa aiheutuu ilmastonmuutoksen myötä pitkittyneestä kuivuudesta. Silti nuori äiti oli pääsemässä takaisin kouluun. Ennen pitkää hän uskoi jatkavansa opintiellä, kunnes valmistuu sairaanhoitajaksi. Sitten hän voisi varmistaa pojan koulunkäynnin. Kuvat vahvistivat jutun sanomaa niin, että sydämessä läikähti ja silmäkulmaan kiertyi kyynel.

Nuoren Juuso Määttäsen, Nyt.fi:n toimittajan, aiheena oli virolainen rap-musiikki ja naapurimaan 100-vuotisjuhlinta. Kiehtova kierros vei meidät katsojat sellaisiin Tallinnan paikkoihin, joissa esitelty muusikko, Rainer Olbri, oli kasvanut. Ajateltavaa saatiin miehen suhtautumisesta sekä Viron lippuun että asevelvollisuuteen.

Kuva Jukka Gröndalin, HS

Musiikista loikattiin rikostoimittajan kyytiin. Hyvin nuoren oloinen Minna Passi on seurannut järjestäytynyttä rikollisuutta jo kymmenisen vuotta. Äskettäin hänelle ja Susanna Reinbothille myönnettiin Vuoden maineteko -tunnustus. Valitsemistoimikunta perustelee ratkaisuaan muun muassa näin:

Esimerkkinä heidän ansiokkaasta ja tuloksellisesta työstään pidimme Helsingin huumepoliisiin kohdistunutta tutkivaa journalismia. Jos meillä olisi ollut mahdollisuus myöntää Pulitzer-palkinto, olisimme antaneet myös sen näille Suomen kahdelle eturivin journalistille.

Omakohtaisesta kokemuksesta oli lähtenyt alkuun maanantai-itana kuultu selvitys, jonka otsikko herätti meidät katsojatkin kysymällä: 

Tekevätkö rikolliset remonttisi?

Ihmisten järkyttävä sinisilmäisyys ja taitamattomuus omissa remonttihankkeissa mahdollistaa hämäräporukoiden kikkailut firmoilla. Konkurssein karistetaan entiset asiakkaat kannoilta. Pian ollaan taas tarjoamassa "palveluita" uusille taloyhtiöille ja omakotiasukkaille. Toimittaja pohti, miksi kummassa remonttia tarvitsevat eivät perehdy julkisiin tietokantoihin kuten kaupparekisteriin. Niistä näkisi äkkiä, kuinka kauan firma on toiminut ja onko sillä liiketoimintakieltoja. Verotietojakin olisi hyvä syynätä ja kuulostella työtään tarjoavan firman entisiltä asiakkailta, minkä laatuista jälkeä nämä ovat saaneet. Nettihauin voi selvitä, onko palvelun tarjoajan nimi ollut esillä rikosjutuissa.

Kerrassan hykerryttävän lopetuksen tämä Minna oli napannut esitykseensä tosi tapauksesta, jossa sauna paloi ensimmäistä kertaa lämmitettäessä. Kehnon työn osana piippu oli jäänyt eristämättä. Vankilasta palaavan miehen iloksi saunan tilannut vaimo oli käyttänyt miehen kepulifirmaa!

 Antti Tiainen (33) tarkasteli omassa esityksessään sukupolvensa isiä. Aineksia hän oli kerännyt mittavalla kyselyllä. Säväyttävä lisä juttuun tuli omista pojista. Heistä nähtiin myös hellyttäviä kuvia. Oli riemastuttavaa kuulla perheen tilanteista ja siitä, kuinka tämä isä uskalsi tunnustaa rakastavansa poikiaan. Oma vapaus ja kaveriporukat eivät ole enää aikoihin vedonneet, kun ymmärtää saaneensa  parempaa niiden rinnalle. Siinäpä todistajalausunto, jonka soisi kantautuvan lasten hankintaa torjuvien nuorten korviin.

 Väliaika

Väliajalla näyttämölle oli tuotu flyygeli. Iso laatikkokin oli näkyvillä. Pian juontaja esitteli kolme esiintyjää, joista musiikkitoimittaja Samuli Tiikkaja jäi tuttuun valospottiin näyttämön oikealla laidalla. Hän on perehtynyt Eino-Juhani Rautavaaran musiikkiin. Saimme havainto-opetusta Rautavaaran pikku hiljaa käyttöön ottamasta kromaattisesta sävelasteikosta. Kirill Kozlovski soitti asteikon pianolla. Heijastetuista kuvista näimme nuottimerkit. Mikä parasta, saimme myös tietää laatikoista, jotka Rautavaaralta aikoinaan siirtyivät Tiikkajan haltuun. Niissä lymysi useita pikku sävellyksiä. Kiinnostavin oli eräs tietty runo sävellettynä kromaattiseen asteikkoon. Tuo sävellys on kuulemma ratkaiseva palanen Tiikkajan väitöstutkimuksessa.

Saimme nähdä ja kuulla ensiesityksenä tuon sävellyksen, samoin kolme tai neljä muuta. Essi Luttinen lauloi, Kirill Kozlovski säesti.

Seuraavaksi siirryttiin urheilun lohkolle. Näyttämölle ilmestyi hiihtoasussa hauska mies nimeltä Rio Gandara, HS:n valokuvaaja. Talviolympialaisista nähtiin verrattomia otoksia ja kuultiin, kuinka kolmiviikkoinen urakka kaikkine puolineen sujui. Esitys huipentui Boris Stepanovin ja Uolevi Holmbergin videoon.

Kahdeksas ja samalla viimeinen kertomus on saanut otsikokseen Kolme sisällissotaa.

Kuvassa pääkirjoitustoimittaja Teija Sutinen - taustalla Tuomas Kaseva - kertoo oman esi-isänsä vaiheista vuonna 1918. Viipurissa nuori mies tuli liittyneeksi punakaartiin. Hän sai tehtäväkseen huoltohommia. Asetta hänellä ei ollut eikä hän osallistunut taisteluihin. Silti hänet tuomittiin vankileirille. Henki säästyi hädin tuskin, mutta kokemukset piinasivat lopun ikää.

Toimittaja Elisa Rimailan esi-isän kohtaloon vaikutti ratkaisevasti se, että hän oli moitteetta palvellut muonamiehenä äveriästä kartanonomistajaa ja jossain määrin ystävystynyt tämän kanssa. Kuinka ollakaan, punainen muonamies ja valkoinen työnantaja tulivat sodan melskeissä auttaneeksi toisiaan. Kummankin henki säästyi. Elämä saattoi jatkua.

Toimittaja Tuomas Kasevan monet yritykset selvittää oman esi-isänsä vaiheita kohtalonvuonna 1918 tuottivat lopulta erikoislaatuisen ja samalla helpottavan tuloksen. Turkuun maalta muuttanut mies ei todennäköisesti osunut sen paremmin valkoisten kuin punaisten joukkoihin. Historiantutkijan mukaan niihin molempiin on kuulunut noin 80 000 miestä ja jonkin verran naisia. Kolmisen miljoonaa suomalaista ei siis liittynyt kumpaankaan taistelevaan osapuoleen. Siinäpä olennainen täydennys tietoihin vuoden 1918 tapahtumista.

Mitä Musta laatikko 10 minulle antoi? Ensinnäkin oli hyvin vangitsevaa seurata, kuinka toimittajat astelivat suoraselkäisinä näyttämölle kertomaan ihan omana itsenään asioista, joita he ammattilaisina ovat selvittäneet. Toiminnalla täytyy olla iso, uskoakseni myönteinen vaikutus työyhteisöön. Kävi näet ilmi, kuinka tehdään vakavasti otettavaa journalismia ja kuinka monitaitoisella porukalla tulosta syntyy.

En tiedä, mistä näyttämölle tuotavan ja siellä avattavan mustan laatikon idea on alkuisin. Tunnistan ratkaisussa painokkaan halun näyttää, millä tavoin luotettava tiedonvälitys toimii. Toisin on  anonyymissä verkkoviestinnässä, jossa voi singahdella ihan mitä sattuu. Pelkästään netin varassa suunnistava kansalainen tuskin tulee tarkistaneeksi tietojen oikeellisuutta tai edes kyselleeksi tosiasioiden perään eikä myöskään huomaa kaivata laajoja taustoituksia. 

Animoidussa tunnuslogossa mustat tai oikeastaan harmaat laatikot liukuvat toistensa ohi, ylle ja taas alas. Laatikoiden liike jäi mieleen. Silti huomaan kuvittelevani, että tekijät viestivät mustalla laatikolla jossain määrin samaa kuin lento-onnettomuuden jälkeen etsittyjen mustien laatikoiden tutkimisella. Niistä on luettavissa onnettomuuden syy. Yhteiskunnassa katastofi uhkaa, kun muun muassa viestintä  digitalisoituu yhä kiihtyvämmin. Tätä katastrofia voi torjua puhumalla vakavasti kasvokkain tavalla, joka purkautui näyttämöllä Mustan laatikon 10. versiosta.

Yhtään en ihmettele, että Mustan laatikon toimittajaporukka sai suuren journalistipalkinnon. Liityn onnittelijoihin.

 

Kaksi staraa lavalla, kolmas leffassa

Viime viikon lopulla kaksi iltaa peräkkäin tuli istutuksi katsomossa, kun lavalla huhki kaiken kansan tuntema tähti. Torstaina Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Martti Suosalo uurasti yleisöstä poimittujen osallistujien kanssa kokoon Parasta elämässä -esityksen. Ei se siis ollut pelkkä monologi, vaikka sellaisena Duncan Macmillanin Every Brilliant Thing -tekstiin pohjautuvaa juttua mainostettiin. Luvassa oli vajaat puolitoista tuntia Pentti Kotkaniemen ohjaamaa kertomusta kroonisesti masentuneen äidin pojasta. Tämä koettaa piristää äitiään listaamalla asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.

Yleisöstä mukaan suostuneet saivat Suosalolta vinkin, kun piti toimia lappuun kirjoitetulla tavalla. Sieltä täältä esiin ponnahti repliikkejä, milloin kuuluvasti, usein ylen hiljaa. Tuntui väkinäiseltä, vaikka toki naurettiin, kun piti nauraa.

Kuinka ollakaan saman päivän Hesarissa (1.2.2018) oli Laura Hallamaan iso juttu aiheesta. Otsikko kuuluu näin: Martti Suosalo on maan ahkerin yksinpuhuja – Mikä tekee näyttelijästä monologitaiturin, jonka pyynnöstä katsojakin suostuu ottamaan sukan jalastaan? Toimittaja  pohdiskelee, miksi Suosalo haluaa puhua yksikseen, löytämättä kunnon vastausta. Minä en edes yritä. Sen voin sanoa, ettei ilta ollut minulle erityinen elämys. Tulen hyvin juttuun ilman nähdyn kaltaista interaktiivisuutta. Naapurin emäntä puolestaan muisteli ohjanneensa lukion ilmaisutaidon tunneilla oppilaitaan saman tyyppisin harjoituksin. Eipä hänkään ollut innoissaan Suosalon virityksestä.

Perjantaina oli vuorossa reissu Turun konserttisaliin, jossa Vesa-Matti Loiri

sinfoniaorkesterin jousiston ja yhden klarinetin säestämänä esitti Eino Leinon runoja. Kapellimestarina toimi Esa Heikkilä, kappaleiden sovittaja Peter Lerche soitti kitaraa. Runoilijan tie -nimisen produktion kanssa kolmikko on kiertänyt vuosia. Nyt taisivat olla vuorossa jokseenkin viimeiset esitykset. Laulajan tulkitsijan taidot ovat edelleen vahvat, vahvemmat kuin lauluääni. Aika ajoin laulu kuulosti minun korviini resitoinnilta eikä sanoista saanut selvää. Mutta kovasti sairastaneen miehen kunto riitti lavan vaatimuksiin, kun hänellä oli korkea jakkara istuimena ja turvana. 

Täpötäyden salin yleisö tuki esityksiä innokkain taputuksin jokaisen numeron jälkeen. Lopuksi kaikki ponkaisivat jaloilleen, eikä taputuksista ollut tulla loppua. Niinpä saatiin kuulla viimeisenä herkkuna Leinon Nocturno antaumuksellisesti tulkittuna.

Minulle kaksi peräkkäistä iltaa oli työtapaturma. Luen aina innokkaasti Turun teatterikerhon tiedotteet uusista esityksistä enkä huomannut varausta tehdessäni tarkistaa kalenterista muuta kuin sen, etten ollut sopinut kyseisiin iltoihin muita menoja. Niinpä sitten tuli nähdyksi tiheässä tahdissa kaksi staraa lavalla kuin ammattikatsoja ikään.

Taidetta nautin lisää sunnuntai-iltana, kun äkkäsin kotona leffatalennuksista houkutuksen, Ylen loppiaisena tajoaman Mr. Turnerin. Sen tohti katsoa iltamyöhällä, koska se sopii 12-vuotiaillekin. Elokuva kertoo Joseph Mallord William Turnerista, kuuluisasta romantiikan ajan maisemamaalarista. Taidetta, valon tutkimista, taidenäyttelyitä, isän ja pojan keskinäistä lämpöä sekä naiskuvioita piisasi kaksi ja puoli tuntia. Film-o-holicin kriitikkotiimi kirjoittaa, että Timothy Spallin roolisuoritus myrähtelevänä ja piikikkäänä Turnerina on hurmaava. Vastakkaisuuksia täynnä oleva persoona on sujuvasanainen, mutta eristäytyvä mies, joka ei juuri näytä tunteitaan päällepäin.

Kuvan näkymä tuo mieleen muutaman vuoden takaisen patikkaretken Englannin järvialueelle. Oli hienoa edes pikaisesti nähdä seutuja, jotka ovat innoittaneet myös suuria taiteilijoita. Elokuvan upea kuvaus teki ymmärtääkseni oikeutta kaikille näkymille, myös huolellisesti luoduille interiööreille. Kiitos Mike Leighin ohjauksen ja erinomaisten näyttelijöiden tulos on mitä nautittavinta katsottavaa.

 

Oopperamatkalla Hämeenkyrössä

Avaan juttuni lainakuvalla. Se on Mikko Auerniityn ottama ja Helsingin Sanomien julkaisema Samuli Tikanojan kritiikissä heti ensi-illan jälkeen 23.7.2017. Samasta jutusta löytyy useita kuvia, mikä paikatkoon sitä, etten itse ottanut ainuttakaan kuvaa keskiviikkoiltana 2.8., kun Turun teatterikerhon porukassa näin esityksen. Hyvilläni katson nyt myös Aamulehdessä 23.7. julkaistua Harri Hautalan  arviointia kuvineen. Hautala tiivistää olennaisen jo otsikkoon

Neljän tähden suurponnistus: Sillanpää-oopperassa rakastutaan, juopotellaan ja kuollaan

Arvio: Hämeenkyrön Sillanpää on suurponnistus, joka vie katsojat Nobel-kirjailijan elämän julkisiin ja henkilökohtaisiin käännekohtiin.

Niinpä voin tyytyä muistelemaan tunnelmia täyden katsomon keskiosan toiselta riviltä, josta kaiken näki ja kuuli erinomaisesti. Sää suosi. Ensin tosin aurinko paistoi päin näköä, mutta lakin lierillä pystyi varjostamaan silmiään riittävästi. Helppoa kestettävää ukkosen ja kaatosateen asemesta, joilla kummallakin säätiedot uhkasivat. Niitä saatiin vasta kotimatkalla Huittisten paikkeilla.

Vettä ryöppysi enemmän kuin bussikuski muisti milloinkaan kokeneensa. Tiellä kuitenkin pysyttiin ja matkaa jatkettiin. Ohitettiin useita pikkuautoja, jotka lähes seisoivat kaistallaan. Muistin oman vastaavan kokemuksen vuosikymmenten takaa Mikkelin seutuvilta, kun iltapimeässä ajaen osuttiin ukkossateeseen ja lapset takapenkillä säikähtivät perin juurin. Tytär itki ja pyyteli, että mennään mamman tykö. Hän olisi tarvinnut minun äitini turvaa Turussa. Meistä vanhemmista ei riittänyt apua moisessa myrskyssä. Onneksi myrskynpuuska pyyhälsi ohi, ja matka saattoi jatkua. Lapset rauhoittuivat ja nukahtivat uudestaan.

Keskiviikkoehtoona oopperaan mentäessä ihailtiin niin maalais- kuin kaupunkimaisemia. Parhaat palat nähtiin itse Hämeenkyrössä, kun lähestyttiin F. E. Sillanpään kotitanhuvia. Näkyi pilkahduksia järvistä, vanhaa ja uutta asutusta, kapenevia teitä, kesämökkejä, viljelyksiäkin. Kauan sitten koin samoissa maisemissa suurenmoisen illan, kun erään työkaverin kanssa ajeltiin Myllykolun kesäteatteriin. Siellä esitettiin iltamyöhällä elokuussa muistaakseni Sillanpään Ihmiset suviyössä -sovitusta. Katsomoon ilmaantui myös hankkeen primus motor, Panu Rajala perheineen.

Silloinkin autoilta käveltiin pellonpiennarta kohti Myllykolua. Katsomo on rakennettu Sillanpään kotimökin taakse rinteeseen, joka laskee purolle. Harvinaisen kaunista paikkaa on monet vuodet vaalittu pieteetillä. Sekä itse ympäristö että silloinen esitys hämärtyvässä illassa lumosivat. Nähdyn vaikutusta korosti hidas paluu takaisin autolle. Epätodelliselta tuntui, kun täysikuu valaisi kypsyvää viljaa ja se tuoksui huojahdellen vienossa tuulenvirissä - me ihmiset tunsimme olevamme yhtä suviyön kanssa. Unohtumaton muistikuva!

Kun pitkästä aikaa näin uudestaan muistojen maiseman, viljapelto tuntui kutistuneen. Rakennuksia on pystytetty lisää. Kelpo ratkaisuja. Katsomon ylle on viritetty valkoiset telttamaiset sadekatokset. Minun silmääni ne näyttivät yhtä kauniilta kuin Ramppiteatterin vastaava suoja Kangasalla. Isoihin satsauksiin ryhdyttäessä on pakko varmistua, ettei aloillaan istuva yleisö joudu likoamaan vesisateessa, vaikka esittävät taiteilijat joutuisivatkin.

Oopperan alkua odotellessa ehti hiukan pohtia puronvarren kasvillisuutta. Naapurin kanssa mietittiin, mikä onkaan puron laidalla korkeana kohoava putkilokasvi. Ei kai sentään vaarallisen myrkyllinen myrkkykeiso? Kai se olisi hävitetty, joten kyseessä lienee karhunputkeksikin mainittu komistus. Varmuutta asiasta ei saatu.

Tästäkin retkestä voin taas tyytväisenä huokaista, että kannatti reissata. Teatterin puolesta meitä odotti lipunmyynnin hoitanut ystävällinen naisihminen ja kertoi, mistä löytyvät meille varatut numeroimattomat paikat. Myös Panu Rajala ja hänen Marja-vaimonsa olivat ottamassa tulijoita vastaan ja lopuksi hyvästelemässä. Kummankin kanssa moni pysähtyi juttelemaan. Miellyttävää toimintaa.

Koko ilta väikkyy yhä mielessä. Itse esitys soi korvissani, moni väkevä kohtaus toistuu silmissä. Eipä ihme, ettei aplodeista ollut tulla loppua. Niitä useat vielä korostivat seisomaan nousten.  Liitän omiin kiitoksiini kaksi kuvaa, jotka vastikään skannasin puhelimen kameralla oopperan taiten toimitetusta ohjelmavihosta. Ihmeekseni näitä kuvia ei löytynyt sopivassa muodossa oopperan nettisivuilta.

Jevgeni Onegin koettuna Suomen kansallisoopperassa

Turun teatterikerholaiset suunnistivat eilen Suomen kansallisoopperaan kuullakseen ja nähdäkseen Pjotr Tšaikovskin säveltämän oopperan Jevgeni Onegin. Romanttinen tarina pohjautuu Aleksandr Puškinin runoteokseen ja kuuluu Venäjän kirjallisuuden tunnetuimpiin klassikoihin. Teoksella on yhä niin suuri lumovoima, että ihmisiä virtaa Pietarin ympäristöön niille seuduin, missä Puškin eli kirjoittaessaan runoelmaansa 1825–1833. Ihan jokainen kävijä ei varmaankaan lue itse teosta, vaan imee vaikutelmia niistä maisemista ja rakennuksista, joissa Puškinin tiedetään eläneen.

Kuulun itse näihin ihmisiin. Kangasalan Suomi-Venäjä-ystävyysseuran matkalla Pietariin 2012 paneuduttiin monin tavoin Puškiniin. Kävimme hänen äitinsä tilalla Mihailovskojeen lähellä, jonne Puškin karkotettiin vuosiksi 1824–1826. Niiltä seuduin löytyy myös runoilijan hauta, jolle hyisessä sateessa kävimme laskemassa kukkia. Kesäkuun kuudenneksi, runoilijan syntymäpäiväksi, bussi vei retkeläiset Tsarskoje Seloon. Siellä vierailtiin Puškinin käymässä koulussa ja kuultiin, kuinka hän herätti jo varhain huomiota.

Eilisellä oopperamatkalla paikkasin pitkään vaivanneen puutteen siitä, etten ole lukenut Jevgeni Oneginia. Kenties se pitäisi kumminkin lukea kokonaisuudessaan, sillä pelkän libreton varassa runoelmasta jää ohut vaikutelma. Ymmärtääkseni kolmiodraamaa isommin on kyse venäjän kielestä ja sen kaikkinaisesta ilmaisuvoimasta. Oli siis paikallaan, että oopperaakin esitetään venäjäksi.

Eilisessä esityksessä vaikutuin paitsi musiikista kaikkinensa myös pelkistetyn vahvasta näyttämökuvasta, jonka ohjaaja Marco Arturo Marell on luonut itse. Lavastuksesta saa hyvän käsityksen trailerista. Linkki löytyy tätä kautta valitsemalla yläpalkin vaihtoehdoista. Niistä pääsee katsomaan tietoja solisteista ja muista tekijöistä. Lisäksi tarjolla on kuvia ja muutamia asiantuntevia arviointeja. Yllättävältä tuntuu tieto, että esityksiä on kaikkiaan vain kymmenen. Pian tämäkin ihanuus siirtyy nyt nähdyssä ja kuullussa muodossa muistojen joukkoon.  

Siispä taas on kiittäminen teatterikerhoa valppaana olosta ja oivallisista järjestelyistä. Näin ja koin sellaista, mikä osuu kohdalleni harvoin.

Tomissa on munaa!

Eilisen illan istuin Turun kaupunginteatterin Logomo-salissa, josta teatteri syksyn tullen palaa peruskorjattuihin tiloihinsa Aurajoen rantaan. Vaikka olosuhteet ovat melko vaatimattomat, teatterilaiset ovat ryhtyneet isoon satsaukseen ja toteuttaneet kantaesityksenä  Tom of Finland -musikaalin. Sen kaksi ensi-iltaa oli viime viikolla. Niistä ilmestyi oitis innostuneita mainintoja FB-kavereilta. Sunnuntaina myös Turun Sanomien (29.1.2017 ) Outi Lahtinen arvioi esityksen pääosin loisteliaaksi ja poimii esille vielä kolme erityistä seikkaa kritiikkinsä päätteeksi:

1 Musikaalimuoto vapauttaa realistisen kerronnan rajoituksista ja antaa keinot vastata Tom of Finland -kuvien liioitteluun, fantasiaan ja hyperrealismiin.

2 Elimistä, anatomiasta ja seksuaalisista teoista puhutaan ilman kiertoilmaisuja ja ilman paheellisuuden tai häpeällisyyden leimaa.

3 Touko Laaksosta näyttelevä Olli Rahkonen on häikäisevän hyvä.

Liitän omaan juttuuni kritiikistä vielä pari mainintaa:

Turun kaupunginteatteri aloittaa Suomen satavuotisjuhlinnan tuomalla näyttämölle Tom of Finlandina tunnetun Touko Laaksosen elämäntarinan. Laaksonen oli syntynyt Kaarinassa ja kävi koulunsa Turussa, joten Turku on luonteva lähtöpiste. Päätepiste se ei suinkaan ole, ei Laaksosen elämäntarinassa, eikä varmaankaan myöskään Tuomas Parkkisen käsikirjoittamalle ja Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin säveltämälle musikaalille. 

Sodan jälkeisen traumatisoituneen mielialan purkautuminen väkivaltana ja sen uhkana jää vähän vaisuksi ja olisi sietänyt väkeväpää otetta. Ei siksi, että seksuaalisuudesta kuuluisi rangaista, kuten perinteisessä melodraamassa, vaan siksi että se olisi täyteläistänyt dramaattista vaihtelua. Vallitsevaksi tunnelmaksi jää joka tapauksessa hillittömän riemukkaasta tukkilaiskohtauksesta avautuva elämänilo.

Olin molemmat näytökset niin täysin esityksen lumoissa, etten huomannut mitään vaisua. Kohtausten rytmi toki vaihtelee, niin kuin osaavien tekijöiden työn jäljesta voi odottaa. Pikku harmiksi koin sen, että paikka paikoin jouduin pinnistelemään kuullakseni laulujen sanat. Silti moni kohta jäi epäselväksi. Onneksi kaupunginteatterin sivuilta löytyy useita linkkejä, joista pääsee uudestaan kuuntelemaan esityksen upeaa musiikkia sanoituksineen. Myös Youtubeen on tarjolla väyliä.

Eilinen salintäysi yleisö tuntui elävän täysin esityksen tahdissa, olipa menossa melankolisia hetkiä kuten Touko Laaksosen Kaija-siskon kohtaloa valotettaessa tai hurjaan nousuun kohoavaa nahka-asuisten miesten joukkovoimaa. Viimeisenä yksi hurjimmista tansseista innosti yleisön huutoihin ja taputuksiin, joista ei ollut tulla loppua, vaikka pitkin matkaa jo oli tarjoiltu väliaplodeja. Jälkikuvana mielessä pyörii vielä se, kuinka Touko pikku hiljaa kehittelee Tom of Finlandin hahmonsa täydelliseksi. Ratkaiseva sysäys tulee tietystä Marlon Brandon kuvasta.

Suurkiitokset tekijöille! Kaunis kiitos myös teatterikerholle, jonka puuhaihmisistä Markku Laakso oli taas toiminut valppaasti ja hommannut tuoreeltaan lippuja eirtyislaatuiseen esitykseen. Jäsenen  tehtävänä on vain vähäisen jäsenmaksun hoitamisen lisäksi lukea tiedotteet, joita tulee sähköpostiin. Kätevästi nykyään käy sähköpostitse myös lippujen varaaminen. Eikä pääse unohtumaan, mihin on tullut varanneeksi lipun, sillä Markulta tulee kohtelias muistutus pari päivää ennen H-hetkeä. Käteisellä maksettavan lipun saa ennen esitystä teatterin aulassa tai bussissa. Hyvältä tuntuu sekin, että hinta on aina hiukan edullisempi kuin Lippupalvelun kautta ostettaessa.

Aurinkobaletissa kokee lumimyrskyn

Aleksandr Puškin  ja hänen novellinsa Lumimyrsky ovat tarjonneet aiheen Sasha Pepeljajevin koreografiaan If You Snow Away. Teoksen eiliseen esitykseen Turun teatterikerho oli hommannut runsaasti lippuja, yhden myös minulle. Kuvia en edes yrittänyt ottaa, mutta Aurinkobaletin sivuilta löysin ilokseni Juha Lukalan komeita otoksia ja luvan käyttää niitä, kunhan mainitsee olennaiset tiedot.

Mitään eiliseen verrattavaa en muista nähneeni. Jo tanssiteoksen alku on ihmeellinen, sillä korkealla metallitelineellä kykkii mies kukkanaamiossaan. Näyttämön toisella laidalla näkyy samanmoinen. Muistaakseni musiikki alkaa hiipien, mutta yltyy vähin erin maagisen rytmikkääksi. Sama vaikutelma syntyy rikkaasta valojen kuvioinneista. Niitä en pysty enää kuvailemaan. Olin hämmästyksestä änkkänä.







Onneksi tänä aamuna löysin Aurinkobaletin sivuilta  myös Kaisa Kurikan kirjoittaman arvostelun, joka ilmestyi 9.9.2016 Turun Sanomissa.  Koko jutun pääsee lukemaan avaamalla linkin ja siirtymällä kohtaan Lehdistössä sanottua. Suosittelen. Tässä katkelma  jutusta:
 

Pepeljajeville ominaisesti teoksessa hyödynnetään monipuolisesti videoprojisointeja. Kokonaisuuden audiovisuaalinen anti äänimaailmasta valaistukseen, puvustuksesta tanssijoiden siirtämiin metallisiin lavasteisiin tai lattialle ja videokankaalle leijuviin lumihiutaleisiin on tehokasta, yllättävää ja toimivaa.

Yhtä paljon kuin teos tarttuu Pushkiniin, se tarttuu tarkastelemaan lunta elementtinä. Tanssijat esittävät sekä kirjailijan elämän että novellin henkilöhahmoja, mutta he esittävät myös lumihiutaleita.

Teoksen tanssillisesti maagisimpia kohtauksia on pitkä, hypnoottisesti kiihtyvä ja rytmisesti oivaltava lumihiutaleiden tanssi, joka tapahtuu lattiaan heijastetun Da Vincin Vitruviuksen miehen kuvan päällä. Kuva muokkaantuu hiljalleen tähtikuvioksi ja tanssijoiden ympyrän kehällä rakentuva liike kiihtyy upeasti.

 

Miksi kannatti istua 1,5 tuntia  ja vieläpä eturivillä? Tässä muutama perustelu: Aivan edessä vyöryi tanssijoita ja metallihäkkyröitä mahtimusiikin rytmittäessä liikehdintää. Sinänsä jo vaikuttavaa. Kaiken aikaa vikkelästi vaihtuvat valovirrat imivät nekin mukaansa. Valojen vaikutuksesta välillä tuntui kuin olisi ollut puskemassa läpi pöllyävän lumen, vaikka ihan oikeaakin valkoista tuprutusta nähtiin. Jossain vaiheessa huomio kiinnittyi lattiaan heijastettuihin pelikortteihin ja niiden nopeasti vaihtuviin asemiin. Yhtäkkiä siirryttiin taidekuvien kautta kosmisiin sfääreihin, joista kuvat palautuivat viivaleikkinä lattian keskusympyrään, joka syntyi valoista.Tanssijat huhkivat musiikin, valojen ja näkyville heijastettujen Pushkin-tekstien mukana vauhdissa niin, että hiki virtasi ainakin yhden tanssijan kasvoilla ja selässä. Niinpä myös meidän katsojien lähes kaikkia aisteja ravisteltiin huimasti, mistä ymmärrän esittää suurkiitoksen.

Arkisena yksityiskohtana panin merkille, että tanssijoilla oli jalassa jonkinlaiset peleistä tutut tossut. Ei siis näkynyt mitään siroja balettijalkineita, vaan kunnon treenitöppösiä. Kaiken muun ohessa ehdin hämmästellä tanssijoiden kestävyyttä. Perin lyhyiltä tuntuivat ne hetket, jolloin kukin vuorollaan sai olla hetken sivussa.

Viimeisessä kuvassa näkyy osa tanssijoiden mukavan oloisista asuista. Olisi ollut hauska tutkia, mitä niihin oli kirjoitettu. Myös kuvat ja kuvioinnit näyttivät sellaisilta, että niillä ehkä oli jokin tietty merkityksensä teoksessa.

Jälkikaikuna sanon vielä sen, että onneksi Turussa näkee näin huikeaa tanssitaidetta ja että ymmärsin ilmoittautua mukaan, kun lipputarjous ilmestyi sähköpostiini. Taisipa muuten koreografi itsekin olla eilen läsnä, sillä tanssijat kumarsivat siihen malliin kohti tiettyä nurkkaa. Ja kyllä me sitten taputettiin heille kaikille!

Raikuvalla alkusoitolla syksyyn

Turun teatterikerhon jäsenenä saan sähköpostitse tietää, mihin esityksiin kulloinkin on tarjolla lippuja. Jo keväällä päätin, että syyskauden alkajaisiksi käyn konsertissa ja varasin itselleni tiketin. Oli helppo mennä, kun pari päivää ennen H-hetkeä sain vielä ystävällisen muistutuksen ja pikaisen informaation ohjelmasta:

Tervetuloa varaamaanne konserttiin perjantaina 16.9. klo 19.00 Turun Filharmoninen Orkesteri, Romeo & Julia, Turun Konserttitalo

Shakespearen Romeo ja Julia, tragedia kahdesta rakastavaisesta, on pitänyt yleisöä otteessaan jo 1500-luvun lopulta lähtien. Prokofjev sävelsi klassikosta suurella tunteella pauhaavan baletin 1930-luvulla. Šostakovitšin mahtaileva alkusoitto avaa kokonaisuuden. Straussin kauniin melodinen oboekonsertto oli yksi säveltäjän viimeisimpiä töitä ja teoksen esittää TFO:n oma oboen äänenjohtaja Takuya Takashima.

Christian Vasquez, kapellimestari
Takuya Takashima, oboe

Dmitri Šostakovitš: Festive Overture op. 96

Richard Strauss: Oboekonsertto D-duuri

Sergei Prokofjev: Osia baletista Romeo ja Julia op. 64

Liput lunastetaan Turun teatterikerhon edustajalta Turun konserttitalon aulassa klo 18.00–18.45 välisenä aikana. Lipun hinta on 16 euroa. Olen pääovesta sisälle tultaessa oikealla puolella toisen pylvään vieressä.

Mitä siis kuulinkaan eilen illalla? Heti alkajaisiksi täysimittainen sinfoniaorkesteri räväytti ilmoille  Šostakovitšin juhlallisen alkusoiton. Siitä löytyy muun muassa tämä youtube-tallenne. Ohjelmalehtisen mukaan säveltäjä teki sen pikatyönä, kun Bolsoi-teatterin kapellimestari mainitsi huolissaan säveltäjälle, että lokakuun vallankumouksen vuosijuhlaan ei ollut mitään uutta numeroa. Mestari asettui siltä seisomalta työpöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa teosta. Kyse ei ollut mistään syvähenkisestä luomiskamppailusta, sillä teosta kirjoittaessaan Šostakovitš jatkoi keskustelua ja leikinlaskua paikalla olleen ystävänsä kanssa. Tunnin kuluttua Šostakovitš pyysi lähettejä paikalle, ja nämä ryhtyivät viemään partituurisivuja stemmojen kopistille sitä mukaa, kun sivuja valmistui. Kaksi päivää myöhemmin oli tämän väkevillä fanfaareilla alkavan mutta sitten vauhdikkaaksi ja valoisaksi riennoksi puhkeavan, Šostakovitšin vapautuneimpiin kuuluvan teoksen kantaesitys.

Ilmankos sävellyksestä ei löydy nettihaulla helposti tietoja. Niinpä otin ja kopioin kiinnostavan katkelman ohjelmalehtisestä. Turun konserttiyleisö kuuli Festive Overturen ensin torstaina ja uudestaan  eilen perjantaina omien musiikoiden niin muhkeasti soittamana, että huomasin hätkähtäen heränneeni syksyyn.

Toki alkusoitto sisälsi myös vienosti korvia hiveleviä osia, mutta lisää silkkaa kauneutta yleisö sai nauttiakseen Straussin oboekonserttoa kuunnellen.Kuvan frakkiin sonnustautunut Takuya Takashima oli eilisessä konsertissa pukeutunut rennosti löysiin housuihin ja paitaan, jonka rintamusta koristi iso kuva. Ehkä asu auttoi miestä keveän helmeilevään musisointiin konsertossa, jossa pitkät solistiosuudet voisivat käsittääkseni hyvinkin verottaa tulkinnan nyansseja. Hän tuntui myhäileviä ilmeitään myöten olevan kotonaan lavalla.





Frakkipukuisen solistin kuvaa katsellessa muistuu mieleen, kuinka ennen konsertin alkua seisoin katselemassa ikkunasta Aninkaistenkadun yli konserttitaloon saapuvia ihmisiä. Heidän joukossaan marssi yksi frakkimies iso soitinkotelo selässä ja jalassa huomiota herättävän muhkeat läskärit. Kelpasi niillä kiirehtiä duuniin! Vähän aikaisemmin bongasin miehen kollegan istuskelemassa katukiveyksellä talon varjoisalla sivustalla, jonne päin sain autoni parkkiin. Leppoisalta näytti tämäkin soittaja kahvimukinsa kanssa nauttimassa omasta rauhastaan ennen korvia huumaavaa duunirupeamaa.

Väliajan jälkeen kuultiin osia Prokofjevin balettimusiikista Romeon ja Julian traagiseen tarinaan. Ohjelmalehtinen kertoo, että säveltäjä laati yli kaksituntisesta baletista kolme orkesterisarjaa konserttikäyttöön. Silti kapellimestarit nykyisin koostavat teoksen osista omia kokonaisuuksiaan, mihin suosittu sävellys tarjoaa paljon mahdollisuuksia: Baletin musiikissa on sekä lyyrisen hurmioituneita melodioita, huumoria, kirpeää ironiaa, jyhkeää voimaa että syvältä kouraisevaa tragiikkaa, ja kaiken Prokofjev on pukenut  moniväriseen ja säkenöivään orkesteriasuun.

Kapellimestari Cristian Vasquez oli päätynyt noin 45 minuutin mittaiseen kokonaisuuteen. Sen hän johti antautuvasti ja tyystin ilman nuottien tukea. Niitä ei edes ollut näkyvissä. Jo konsertin alkupuoliskolla panin merkille hänen tarttuvan fyysisen elehtimisensä. Yksikään soitinryhmä ei jäänyt osattomaksi hänen huomiostaan. Solakkaa, tyylikästä, nuorehkoa miestä, joka eläytyi silmin nähtävästi musiikkiin, oli ilo seurata. Tahtipuikko milloin liiteli, milloin ärjyi aina musiikin mukaisesti.

Ylevässä mielentilassa poistuin konsertista. Tunnenkin itseni nyt valmiiksi omiin koitoksiini, joita syksy tuo tullessaan.