Näkymättömiä sankareita ja Kurjia, kumpiakin kuuden osan verran

Invisble Heroes, samoin Kurjat, tuli katsotuksi Areenan kautta nopeassa tahdissa, sillä en malttanut odottaa kummankaan sarjan viikoittain tarjottavia TV-osia.

YLEn sivuilla Näkymättömien sankareiden toinen käsikirjoittaja Tarja Kylmä pohtii tositarinasta aukeavia sudenkuoppia, jälkiviisautta ja historian kaunistelua: 

Historiankirjoitus paljastaa meille rakenteita ja motivointeja, mutta draama avaa moraalisia risteyskohtia: Mitä itse tekisit? Osaisitko erotella ne, jotka ovat hengenvaarassa niistä, jotka hyötyvät ja pelaavat omaan pussiin. Kenen puolelle asettua?

Elin mukana tarinassa, jonka hahmotin paremminkin draamadokumentiksi kuin draamaksi. Todelliset ihmiset ja tapahtumat ovat niin elävästi läsnä jokaisessa osassa, vaikkakin näyteltyinä. Koin tärkeäksi sen, että sain tietää vuoden 1973 Chilen tapahtumista tavalla, joka auttoi eläytymään yllättäviin tapahtumiin kaukana Suomesta. Toki niistä tuli aikoinaan luetuksi lehdistä, mutta ne korostivat presidentti Allenden karmeaa kohtaloa ja Augusto Pinotchetin jyrkkiä toimia takapiruna USA eivätkä niinkään kansalaisten kauhukokemuksia. Mitään vihiä silloin ei saatu ruotsalais- ja suomalaisdiplomaattien osuudesta sotilasjuntan vainoamien chileläisten pelastamiseksi, saati yhteistyöstä itäsaksalaisten kanssa.

Varakonsuli Ilkka Jaamala (Ilkka Villi) ja asiainhoitaja Tapani Brotherus (Pelle Heikkilä) Ruotsin suurlähettilään Harald Edelstamin (Mikael Persbrandt) avulla ratkovat sarjan eri osissa absurdeja tilanteita juntan edustajien kanssa. Näyttelijöiden kokoero puhuttelee. Edelstamin esittäjä on iso ja mahdikas, todellinen kuningaskunnan edustaja, jota pääministeri Olof Palme tukee. Ilkka Villikin on kookas ja myös särmikäs verrattuna Brotherusta esittävään muita lyhyempään ja pokkansa hyvin säilyttävään Pelle Heikkilään. Hykertelin, kun huomasin, että todelliseksi sankariksi sarjassa kohoaa Tapani Brotherus. Hänen  itseään korostamaton olemuksensa kiehtoo myös 22.4.2019 esitetyssä aidon Brotheruksen haastattelussa.

Vaimo Lysa Brotheruksen (Sophia Heikkilä) neuvokas tyyneys hämmästyttää, kun kotiin tulvii pensasaidan yli yhä lisää turvan tarvitsijoita. Näinkö lungisti oikea Lysa tosiaan hoiteli asioita? Vai tarvittiinko draamaan vastapainoa miesten hektisille ponnisteluille juntan edustajien hämäämiseksi? Pariskunnan kaksi lastakaan eivät tunnu ihmeemmin oudoksuvan tilannetta. Nautin tulkinnasta, jossa perhe puhaltaa yhteen, vaikka koti on kuin pakolaisleiri.

Chileläisnäyttelijät ovat olennainen osa tarinaa. Hekin tuntuvat edustavan uskottavasti rooliensa esikuvina olleita ihmisiä.
 
Hämmentävä kuva syntyy Suomen ulkoministeriön virkamiehistä. Santiagoon tullessaan heitä kiinnostaa ennen muuta golfin pelaaminen, jossain määrin myös metsäteollisuuden edunvalvonta. Paikalla pysyvästi olevat diplomaatit eivät saa kotimaasta mitään tukea. Suojaa hakevien chileläisten tilannettakaan he eivät huomaa. Herkullisen paljastavia kohtauksia on kirjoitettu mukaan myös siitä, miten Ulkoministeriössä äksyiltiin pakolaistiedoista. Eihän Suomen rooliin ole kuulunut eikä kuulu auttaminen! Kummasti mieleen tunkee rinnastus lähivuosien pakolaispuheisiin ja maahanmuuttajien torjumisiin.

 

Pidin suuresti sarjan jokaisesta osasta. Olen samoilla linjoilla Veli-Pekka Leppäsen kanssa, joka arvioi sarjan Hesarissa 20.4.2019 ja otsikoi juttunsa näin: Taitava ja ajan­kuvaltaan vankka draama­sarja kertoo, miten pohjoismaiset diplomaatit pelastivat 2200 ihmistä Chilestä 1973. Suosittelen koko jutun lukemista.

Kiitän sarjan tekijöitä siitä, ettei tarinaa ole pörhistetty toimintajännäriksi. Käsikirjoittajina kaksi naista, Tarja Kylmä ja Manuela Infante, sekä ohjaaja Mika Kurvinen lienevät selitys ratkaisulle. Pysyttely realismissa vahvistaa ainakin minun illuusiotani kaiken esitetyn todenmukaisuudesta.

---

Yhtaikaa Näkymättömien sankareiden kanssa YLE on lähettänyt taattuna brittidraamana tuoreen sovituksen Victor Hugon viisiosaisesta romaanista Kurjat (1862). Kauan sitten luin kaikki osat. Hämmentävää, että nyt vain hajanaisia muistumia joistakin henkilöistä palautui pinnisteltynä mieleen. Oli siis ihan paikallaan kerrata maineikas tarina. Pian huomasin seikan, joka ei miellytä: sarja kiihottaa närkästymään ja ottamaan yksioikoista kantaa esitettyihin ihmiskohtaloihin. Napoleonin aika häämöttää taustalla. Yhteiskunnallisia epäkohtia korjaavia uudistuksia ei tavoitella. Pysytellään hyväntekeväisyydessä ja kirkon edustajien lempeydessä. Lopuksi alleviivataan, ettei edes uusi vallankumousyritys muuta mitään.

Dominic Westin esittämän rangaistusvangin, Jean Valjeanin, hahmon tunnistin vanhastaan. Lisää piirteitä hän saa sarjan mittaan paljolti siksi, että hänen hirmuisen tuomionsa syynä on näpistys. Mutta hän tullut myös varastaneeksi hopeaesineitä papilta, joka ei kuitenkaan ole paljastanut miestä, vaan on sysännyt tämän pohtimaan, millaista elämää mies toivoisi elävänsä. Tapahtuu ihme, sillä Valjeanista tulee joksikin aikaa pikkukaupungin uuras pormestari, jota tämän yritystoiminnasta työtä saaneet asukkaat kiittelevät. Ketään ei ole jätetty työttömäksi.

Valjeanin vastapoolina David Oyelowon esittämä sadistinen vanginvartija Javert joutuu jo sarjan alkuvaiheessa vapauttamaan miehen. Sittemmin poliisipäällikkönä Javert kehittää pakkomielteeksi Valjeanin uudelleen vangitsemisen. Hän virittää ansan: syytöntä miestä uhkaa tuomio Valjeanin pikaistuksissa eräältä pojalta näpistämästä kolikosta. Rikosta käsitellään suurennellen ja vääristellen oikeudessa. Poliisipäällikkö itse on lahjonut "todistajat", mikä kuohuttaa katsojaa. Tuomarit sivuuttavat pokkana poliisipäällikön teon. Valjean ei voi olla tunnustamatta ja palauttamatta lanttia, mikä pelastaa syytetyn.

Toinen tuttu tarina on se, kuinka kaunis, viaton Fantine haksahtaa luottamaan rakkauteen, tulee hylätyksi ja epätoivoissaan jättää lapsensa majatalon emännälle "hoitoon". Miehensä kanssa emäntä kynii Fantinelta yhä lisää rahaa. Yrittäjänä Madeleinena tunnettu Valjean palkkaa ompelutaitoisen Fantinen työhön näpräämään monien muiden naisten kanssa koruja. Ehtona työsuhteelle on rehellisyys. Kun käy ilmi, että Fantinen on jättänyt kertomatta lapsestaan, Valjean erottaa Fantinen. Rahapulassaan äärimmäisiin keinoihin ajautuneena tämä sairastuu ja kuolee. Orjuutettu Cosette-tyttö pysyy majatalossa. Katsojana nyyhkin sekä Fantinen että lapsen kohtaloa. Valjean kantaa syyllisyyden taakkaa, mikä johtaa uusiin ratkaiseviin tekoihin.

Emännän omia tyttäriä hellitään, mutta Tuhkimo-sadun tapaan Cosette on lopulta se, jolle käy hyvin. Yrittäjänä rikastuneella Valjeanilla on varallisuutta kätkössä. Hän ostaa orjalapsen, vie tämän nunnien luo turvaan ja saa itsekin luostarista suojapaikan puutarhurina. Kuluu vuosia. Nunnien kasvattamana lapsi varttuu neidoksi ja haluaa pois luostarista. Valjean vie hänet ostamaansa kauniiseen kaupunkitaloon, jonka puutarha on kuin paratiisi. Pariisin puistoissa neito näkee muita ihmisiä ja tulee itsekin nähdyksi. Lakia opiskeleva Marius iskee silmänsä Cosetteen ja saa selville, missä tämä asuu. Romanttisessa puutarhassa neito kohtaa aidan yli kiivenneen nuoren miehen Mariuksen ja saa ensi suudelman. Eikä muuta taaskaan tarvita kuvitelmaan "ikuisesti" kestävästä rakkaudesta!

Tällä kertaa erinäisten vaikeuksien jälkeen nuoret kuitenkin avioituvat. Valjeanin anteliaisuus takaa Cosettelle mittavat myötäjäiset. Loppu on silkkaa satua verrattuna majatalon emännän tyttäriin, joille ei ole luvassa edes pitkää elämää, saati rikkautta ja rakkautta. Cosette on se, joka tekee uskomattoman säätyloikan, sillä orpo, rikkaan isoisänsä turvissa kasvanut Marius-sulho on perinyt sotasankari-isältään Napoleonin tälle myöntämän paronin arvon. Niinpä Cosettekin on lopulta paronitar!

Aika ohuelta tarina TV-sarjaksi tiivistettynä minusta tuntuu. Se muistuttaa paljolti satua sekä Valittujen Palojen takavuosien klassikkojulkaisuja, joita tarjottiin luettavaksi alkuperäisten, laajojen teosten asemesta. Nykyisin juonipaljastukset löytyvät Wikipediasta. Sieltä ei kuitenkaan löydy komeasti toteutettuja, aidon tuntuisia miljöitä kuten TV-sarjasta. Dramatisoinnin etuna onkin paitsi miljöön kuvaus myös upeat näyttelijät. Laadukkaan tuloksen takeena on kaikkinainen ammattitaito, jota TV-sarjan tuottaminen edellyttää. Kelpasi sitä katsella ja potea moraalikipristyksiä karmeiden yhteiskunnallisten näkymien äärellä. Selväksi käy, ketkä ovat hyviä, ketkä pahoja. Kukin saa palkkaa ansionsa mukaan. Olosuhteiden korjaamisiin ei Valjeanin lyhyen pormestarikauden jälkeen tunnu kenelläkään olevan vetoa.