Pystypäin pyöräillen halki vuosikymmenten

Ison luku-urakan raportointi ei ole helppo homma, kun kyseessä on niinkin tuhti omiin elämänvaiheisiin porautuva teos kuin Pekka Tarkan Onnen Pekka (Otava 2018). Sen sivumäärä vesileimattuna ebub-versiona on 532 Sony Reader -lukulaitteeseen ladattuna. IPadin aukeamina sivuja kertyy toista tuhatta.

Olen jokseenkin kaikki aikuisvuoteni tiennyt Pekka Tarkan kirja- ja lehtimieheksi. Tuli tavaksi lukea hänen kirjoituksiaan, enimmäkseen Hesarista. Tuoreeltaan tartuin myös Salamaan (1973), Putkinotkon taustaan (1977) ja ainakin ensimmäiseen Saarikoski-kirjaan Pentti Saarikoski. Vuodet 1937−1963. (Otava 1996.) Oli selvää, että tarttuisin myös Onnen Pekkaan. Nimestä alkaen sanavalinnat ovat osuvia, paikoin myös nautittavan itseironisia tai suorasukaisen ärhäköitä.

Kirjansa kannesta nuori Tarkka katsoo vaativasti. Löysänlaiskasta koululaisesta kehkeytyi ajan oloon kirjallisuuden ja lehtityön tiukka ammattilainen. Kielikin täsmentyi, kaikkinainen löysyys karsiintui. Vaikka olen ollut työkseni tekemisissä kielen ja oppimisen kanssa, kirjoittajana arastelen. Määrätietoisesti tyyliään koulineen ja aineistoaan jäsentäneen toimittajan teoksesta tuntuu vaivalloiselta saada sanoiksi sellaista, mitä ei tarvitsisi hävetä. En kuitenkaan vaikene, vaan pusken esiin joitakin piirtoja vahvasta lukukokemuksestani Onnen Pekan parissa.

Muistoista lähden liikkeelle minäkin. Olen näet kerran tavannut Pekka Tarkan vanhemmat, Liisa ja Topi Tarkan, hyvän ystäväni luona Teiskon Paarlahden saaressa. Melko iäkäs pariskunta istui rinnakkain avarassa keinutuolissa. Puhuttiin setlementtityöstä, toimihan myös ystäväni isä ja tämän toinen vaimo setlementissä. Onnen Pekan alkuosa kirjoittajan lapsuudesta avartaa näköaloja äidinisään Sigfrid Sireniukseen. Nimi on ollut tuttu. Nyt tiedän paljon lisää tästä tärkeästä hahmosta ja hänen polkupyörästään, jonka kyydissä Pekka kertoo olleensa usein, kun isoisän oli päästävä juna-asemalle. Takaisin poika polki isoa pyörää rungon välistä, kunnes kasvoi niin, että ylettyi satulalle. Silloin ajoasennoksi vakiintui pystypäinen suoraselkäisyys, kiistelyn aihe pyöräilevien kaverien kesken. Ja isoisän pyörä säilyi vakituisena kumppanina pitkään. Retkiä riitti ympäri Suomea, usein itsellenikin tutuissa Hämeen maisemissa Tampereen ympäristössä ja Pälkäneellä.

Kun Helsinki isännöi kesällä 1952 olympiakisoja, kaikki kynnelle kykenevät olivat tavalla tai toisella mukana. Näin Helsingin Sanomissa pienen kellaritoimiston ilmoituksen, jossa haettiin polkupyörälähettejä. Sinne! Firma oli saanut toimeksiannon Lehtikuvalta, jonka Eljas Erkko oli perustanut hoitamaan kisojen kuvavirtaa. Sanoma Oy:n omistamaan taloon Kalevankadulla oli perustettu sähköisen kuvansiirron keskus, joka palveli kansainvälisiä kuvatoimistoja ja ulkomaisia lehtiä. Minusta tuli lähetti, joka oli kilpailuissa kuvaajan vierellä ja kiidätti filmirullat tapahtumapaikalta Kalevankadulle. Ruuhkien takia polkupyörä oli nopein.

Lähetin hommista alkoi lehtimiesura. Vikkelät kintut olivat tarpeen yhä, kun Toini Havu kutsui Tarkan kirjallisuustoimittajaksi ja tarkensi, että juoksupojaksi. Toimituksen sisäpiirin paljastuksista on hauska lukea. Näinä vuosina Tarkka onnistui saamaan vaimokseen tavoitellun Auli Kostiojan. Rakastuneen nuoren miehen hankkeista irtoaa niin mainiota, itseironian maustamaa tekstiä, että paikoin luin otteita ääneen iloksi kaverillekin. Syntyy kaksi tytärtä, aviopari erkaantuu toisistaan ja eroaa, ura etenee kummallakin. Eron jälkeen uusi rakkaus kukoistaa tovin, kunnes on aika siirtyä eteenpäin. Uusi avioliittokin solmitaan, mutta 1960-luvun lopulta alkaen taistolaishyöky vie mennessään tämänkin rakkaan vaimon. Kipu ei jää kirjassa piiloon eikä poikamieselämä sävyty unelmaksi.

Uusia elämyksiä tarjoaa purjehdus ensin kakkosvaimon ja tämän isän kanssa, sittemmin myös Matti Klingen veneessä. Tarkka on kaveerannut "kaikkien" nimimiesten kanssa 1970-luvulta eteenpäin. Heitä ovat koulusta asti tutut Pentti Linkola ja Pentti Saarikoski. Kirjailijat Paavo Haavikosta ja Hannu Salamasta Paavo Rintalaan, Matti Pulkkiseen ja moniin muihin pääsevät mukaan, kun Tarkka haastattelee heitä ja arvioi heidän teoksiaan. Suurimpia vastustettavia konservatiiveja edustaa V. A. Koskenniemi. Niminaisina Tarkka muistelee muun muassa Toini Havua ja Marja Niiniluotoa, sittemmin myös urallaan edennyttä ykkösvaimoa Auli Tarkkaa ja Leena Majanderia, kolmatta vaimoa.

Kiehtovia muistikuvia tarjoavat muutamat oleskelut Lontoossa. Se edustaa tarkalle avaraa maailmaa. Itäisistä yhteyksistä mainitaan painokkaasti tämä: suomen kielen ja kulttuuri opetus kuului Lontoon yliopiston yksikölle nimeltä School of Slavonic and East European Studies. Siellä Tarkka kertoo työskennelleensä määräajan. Hyödyllisiä kontakteja kertyi, anglofiilisyys vahvistui, Hesari sai palstoilleen artikkeleita. Niitä tiettävästi olen lukenut.

Väkevä kuva syntyy Tarkasta oman tiensä kulkijana niiltä vuosilta, jolloin opiskelijoissa virisi humahduksena yhteinen into liittyä taistolaisfalangiin. Pystypäin pyöräilijä ei hairahtunut joukkohurmokseen. Hän pani hanttiin kirjoituksissaan ja sai turpiinsa. Niinä aikoina viini virtasi ja oli hukuttaa miehen. Loppuun palaminen oli lähellä Hesarin kulttuuriosaston päällikkövuosien lopulla. Tilanne helpottui, kun päällikkyys päättyi katastrofin tapaiseen ja mies palasi kirjallisuustoimittajaksi tietyin vapauksin.

Komeaa luettavaa on myös kirjan loppujakso aiheena Helsingin Sanomien 100-vuotisjuhlinta 1989, jolloin lehti oli kunniansa kukkuloilla. Päätoimittajista erityisesti Simopekka Nortamon kanssa Tarkalla synkkasi. Merkittäviä lehden perustajia muistetaan vaikuttavasti osana juhlintaa. Kaukaa kuului kuitenkin jo uuden ajan uhkaava kumu. Lehtipaino siirtyi digiaikaan uusin uljain konein, mikä pakotti toimituksetkin suostumaan muutoksiin. Tästä pyörremyrskystä Onnen Pekka mainitsee, mutta selkeän kuvan saamiseksi lukija kaipaa kirjalle jatko-osaa. Siinä sietäisi raottaa myös neljättä avioliittoa yhtä lailla kuin toimeliasta elämää sävyttäviä muita ilmiöitä.