Loistavat Erkot – antoisaa tutkimusta

 

-

Luin jokseenkin putkeen kolme merkittävää tutkimusta Helsingin Sanomista. Ne ovat ilmestyneet Helsingin yliopiston Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 tutkimushankkeessa, jonka vastuullisena johtajana toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma. Helsingin Sanomain Säätiö on rahoittanut hanketta. Sen ensimmäinen julkaisu on ollut viimeksi lukemani Antti Blåfeldin Loistavat Erkot Patruunat ja heidän päätoimittajansa (Otava 2014). Kustantajan sivuilla teos esitellään näillä sanoin:

Yhden miehen yrityksestä maan suurimmaksi valtamediaksi – Helsingin Sanomien loiston loivat Eero, Eljas ja Aatos Erkko.

Erkot johtivat Helsingin Sanomia ja sen edeltäjää Päivälehteä yli vuosisadan ajan.

Persoonina Erkot olivat hyvin erilaisia: Eero määrätietoinen työmyyrä, hänen poikansa Eljas räväkkä ja tunteellinen patruuna, pojanpoika Aatos arvoituksellinen uudistaja. Kirja kuvaa valtakunnan päälehden kehitystä kustantajien ja päätoimittajien kautta. Kuudentoista miehen ja kahden naisen päätoimittajajoukossa on niin Erkkojen uskollisia palvelijoita kuin haastajiakin, akateemisia älykköjä ja ikuisia ylioppilaita, itseään korostamattomia sananvapauden puolustajia ja oman loistonsa vankeja.

Kirjan kannessa selin näkyvä mieshahmo on Aatos Erkko, joka suostui kuvaajan pyynnöstä taustaksi 17-vuotiaalle Hellevi Keolle. Tämä oli voittanut 1961 ensimmäisen Me Naiset -lehden mallikilpailun. Lehden kustantaja, joka tuolloin oli myös Viikkosanomien päätoimittaja, seurasi kuvauksia eikä pannut hanttiin kuvaajan esitettyä pyyntönsä. Antti Blåfeldin Lukijalle kirjoittaman tekstin mukaan kuva ilmentää hyvin Aatos Erkon asemaa kustantajana: hän on aina läsnä mutta silti sivussa. Vuoden 1961 lopussa Aatos joutui ottamaan vastuun Helsingin Sanomista. 

Mitä paremmin lehti menestyi, sitä ahdistuneempi ja yksinäisempi hänestä tuli. (7)

Innostuin Hesarin historiasta, kun osuin saamaan e-kirjana Reetta Hännisen kirjoittaman Maissi Erkon elämäkerran, sekin osa isoa tutkimushanketta. Sitten lainasin kirjastosta koko satsin viimeisen julkaisun. Samasta paikasta löytyi Blåfeldin Loistavat Erkot. Tutkijoiden taito kirjoittaa oli herkkua sekin, onhan ainakin Blåfeld myös toimittaja.

Jätän referoinnin ja kommentoinnin sikseen, mutta suosittelen tarttumaan ainakin näihin kolmeen raporttiin, jotka itse luin. Huomasin toki, kuinka hankkeen edistyessä korjauslukemista oli tehostettu, sillä Loistavissa Erkoissa vilisee lyöntivirheitä, joita joku kirjan lainannut oli ohuin merkinnöin korjaillut. Viimeisessä, tuloksia kokoavassa teoksessa en muistaakseni havainnut ainoatakaan kirjoitusvirhettä. 

Liitän kiitosten kera loppuun kuvan Antti Blåfeldistä sellaisena, kuin hän Heli Blåfeldin ottamassa kuvassa näkyy kirjan kansiliepeessä. Netistä löytyy uudempia kuvia, mutta tässä ilme puhuttelee ja kertoo mielestäni kirjoittajan vekkulista otteesta työnantajaansa. Kelpo toimittaja uskaltaa kaivella arkistoja eikä piilottele löytöjään saati tulkintojaan.

 

 

 

 

 

Hesarin historiaa hersyvästi

 

 Tulisydämisen Maissi Erkon elämäkerta vaati jatkokseen tuhdin eepoksen Hesarista. Mikään kevyen sarjan historiikki tämäkään teos ei ole, vaan osa mittavaa historian tutkimushanketta, sen päätösosa. Sanoman yrityshistoria odottaa vielä tutkijaansa ja kirjoittajaansa.

Lehtihistoriallinen projekti syntyi Helsingin yliopiston ja Helsingin Sanomain Säätiön kohdatessa toisensa yhteisen intressin äärellä. Säätiö halusi mahdollistaa ja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan historian yksikkö tehdä Hlsingin Sanomiin kohdistuvaa tutkimusta.

Professori Markku Kuisman tutkimussunnitelmalla oli saatu myönteinen rahoituspäätös 2012. Kaikki hankkeen osat toteutuivat, kun Niklas Jensen-Eriksenin, Aleksi Mainion ja Reetta Hännisen Suomen Suurin Helsingin Sanomat 1889–2019 tuli Siltalan toimesta julkisuuteen ja samalla kokosi tulokset eri osahankkeista. Markku Kuisma on kirjoittanut teoksen esipuheen.

Kustantajan sivuilla ja takakannessa mainitaan:

 Helsingin Sanomat oli mahtavimmillaan Suomen näkyvin ja äänekkäin. Lehti kolahti alas puolesta miljoonasta postiluukusta. HS oli Suomen suurin sanomalehtenä, uutislähteenä, ilmoitusvälineenä, mediayrityksenä ja kulttuurifoorumina.

Helsingin Sanomat oli mahti, jonka kaikki tiesivät, mutta jota kukaan ei tuntenut. Aika ajoin lehti horjui uskossaan, mutta yleensä se puolusti voimalla tasavaltaa, demokratiaa, vapaamielisyyttä ja  markkinataloutta. Valtalehti vaati avoimuutta muilta, mutta ei itseltään. Arkistot pysyivät kiinni ja tietoa annosteltiin varovaisesti. Mysteeri sai uusia tasoja – ja jopa valheille jäi tilaa. Erkkoja, yhtiötä ja lehteä ei tunnettu edes toimituksen sisällä.

Suomen suurin kertoo nyt miksi lehdestä tuli suuri ja miten se valtaansa käytti vuosina 1889–2019. Teos tiivistää Helsingin yliopiston monivuotisen tutkimushankkeen tulokset.

Suomen suurin voitti vuoden 2019 Vuoden historiateos -palkinnon.

Tiiviit päälukujen otsikot Enigma, Nuorsuomalainen, Suvun ääni, Kapitalisti, Reportteri, Naisten lehti, Amerikkalainen, Kulttuuriliberaali, Suomettunut, Demari, Yhdeksänpäinen, Digitaalinen kertovat sytyttävästä otteesta, jolla tekstiä on tuotettu parhaiden lehtiperinteiden mukaisesti lukijan omaksuttavaksi. Erityisen kiehtovaksi koin luvun Yhdeksänpäinen. Se alkaa Mauno Koiviston sanoin, Vanha valtiomies yllätti uutispäätoimittaja Reetta Meriläisen puhelulla, jossa ehdotti, että hänelle tarjottaisiin lounas Sanomatalossa. Sellainen järjestyi, vieläpä samana päivänä. Yllätyksiä seurasi lisää, kuten tekstistä selviää. Koivisto halusi saada lehti-ihmisiä jututtamaan itseään kaikesta sellaisesta, josta ei ollut virallisia muistiinpanoja. Kirjaamiset ja haastattelut pitäisi arkistoida piiloon lehtitalon holveihin määrävuosiksi. Siinäpä tilanne! 

Janne Virkkusen palattua sairauslomalta hän soitti presidentille ja torjui idean hienotunteisesti. Eihän sitoutumaton lehti voinut ryhtyä kenenkään yksittäisen presidentin tai poliitikon äänenkannattajaksi. (347.)

Niinä vuosina, jolloin  lähdettiin investoimaan muualle Eurooppaan, myös pörssiyhtiöksi sukeutunut Sanoma Oyj lähti liikkeelle. Takavuosilta muistin lukeneeni jotakin hajanaista sekä eri lehdistä että kuulleeni Yleisradion kanavilta, kuinka niillä retkillä kävi. Kirja selventää kuvaa ja piirtää yksityiskohtia muistakin vaikeuksista, kuten digiaikaan siirtymisestä. 

Upeasti teos päättyy valokuvaan sivun 416 ylälaidassa. Kuvassa paistaa teksti

Mr. President,

welcome to the land of free press.

Helsingin Sanomat

Kyseessä oli 300 valotaululla toteutettu tervetulotoivotus Yhdysvaltain presidentille Donald Trumpille ja hänen venäläiselle virkaveljelleen Vladimir Putinille näiden kohdatessa Helsingissä kesällä 2018. Tarina ei kerro, kuinka vieraat reagoivat, mutta parissa päivässä tuhat ulkomaista tiedotusvälinettä oli uutisoinut kampanjasta. Ai että minäkin vielä röyhistin innostuksesta rintaani!

Kirjan loppurivit lisäävät nousutunnelmaa:

Puolustaessaan vapaata tiedonvälitystä Helsingin Sanomat tuli samalla rivien välistä kertoneeksi paljon itsestään. Kampanja oli itsevarman, vallanpitäjiä haastavan, kolhiintuneen mutta edelleen hengittävän suuren sanomalehden hanke. Lehden, jolla oli arvoja ja joka kykeni, halusi ja uskalsi niitä puolustaa. Lehden, joka oli idän ja lännen välissä, mutta tiesi missä seisoi.

Eero Erkko olisi ollut tyytyväinen. Kampanja oli nuorsuomalainen hanke.

Kirjastosta tuli justiinsa viesti, että voin hakea seuraavan opuksen. Se on Antti Blåfieldin Loistavat Erkot. Patruunat ja heidän päätoimittajansa. Se päättäköön antoisan taipaleeni Päivälehden ja Helsingin Sanomien historian parissa.

Kiihkeästi eletty elämä

 

Lahjaksi Elisa Kirjasta valittu ja saatu Reetta Hännisen Tulisydän Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava 2022) imaisi minut mukaansa niin, että haluan lukea lisää Erkoista ja Helsingin Sanomien taustoista. Tilasin kirjastosta Siltalan 2019 julkaiseman teoksen Suomen suurin kirjoittajina Aleksi Mainio, Niklas Jensen-Eriksen ja Reetta Hänninen. Tänään kilahti sähköpostiin viesti, että kirja on haettavissa Turun pääkirjastosta. Niinpä marssin sinne helteen hellittäessä illan tullen.

Lukijalle kirjoittamassaan tekstissä Hänninen sanoo muun muassa:

Aikalaiset tunsivat Maissi Erkon ja hänen merkityksensä. Kuoleman jälkeen häntä muisteltiin tulisieluisena taistelijana, oikeuden puolustajana ja uhrautuvana puolisona, joka tuki miestään nurkumatta läpi 1900-luvun alun raskaiden venäläistämisvuosien. Maissi Erkon elämä näyttäytyi miltei vivahteettomana tarinana voimakkaasta persoonasta, se oli »naisen sankarisatu», jossa heikkoudelle ei jäänyt tilaa. Maissi Erkon ei voi sanoa tyystin unohtuneen myöhemminkään.

Myönnän kuuluvani niihin suomalaisiin, joilla ei ole ollut harmainta aavistusta Maissi Erkosta ja hänen perhekuvioistaan osana 1890–1900-luvun alkuvuosien poliittista kuohuntaa. Koulunsa Maissi kävi sekä Seilissä että Turussa. Opinnot jatkuivat  Helsingissä ja Tukholmassa, mistä hän valmistui sairasvoimestelijaksi. Suunnitelmissa oli itsenäisen naisen ura, mutta yllätyskosinta ohjasi hänet naimisiin Eero Erkon kanssa. Sortovuosina perheen oli pakko lähteä maanpakoon Amerikkaan, mikä viimeistään esti Maissin oman työuran.

 Helsingin yliopistossa oli 1880-luvulla varttunut radikaali suomenmielinen opiskelijajoukko, joka oli nyt 1890-luvulla kiinnittymässä osaksi yhteiskuntaa. Suomalaisuusaatetta vapaamielisiin ajatuksiin yhdistävä sukupolvi teki pesäeroa vanhoihin konservatiivisiin suomenmielisiin kutsuen itseään nuoriksi tai nuorsuomalaisiksi. Syksyllä 1889 nuoret olivat perustaneet oman lehdenkin, Päivälehden. Se edisti yhteiskuntaa uudistavia ajatuksia: uskonnon- ja lehdistönvapautta,naisemansipaatiota, kansanvallan kasvattamista ja sosiaalireformeja. Tähän lehteen myös Maissi tutustui heti tuoreeltaan. Vapaamielisyys oli hänelle tuttu aate samoin kuin suomenmielisyys, vaikka oma suomen kielen taito ei ollutkaan virheetön.

Kattava, tarkka ja persoonallinen kuva on ollut mahdollista luoda säilyneiden kirjeiden ansiosta. Jokaisen luvun päätteeksi on merkitty kirjalliset lähteet, joita en tullut tarkasti tutkineeksi. Jos nykyään suihkivat tekstiviestit, niin ennen vanhaan kirjoitettiin kirjeitä. Maissi on ollut erityisen ahkera kynänkäyttäjä. Hän pani talteen jopa luonnokset varsinkin silloin, kun huomasi itse äityvänsä ottamaan kantaa liian jyrkästi. Hänet tunnettiin pelottoman suorista sanoista niin perheen kesken kuin poliittisilla areenoilla, vaikkei naisilla ollut virallisesti sananvaltaa.

Tavattoman kiinnostavaa oli lukea Maissin kasvuvuosista Seilin saarella, josta käsin hänen isänsä Johan Fredrik Holländer toimi apulaislääninrahastonhoitajana. Joku sukulaisista tuntuu aina huolehtineen myös mielisairaalan raha-asioista. Kytkös potilaisiinkin oli tiivis. Avaran meren ympäröimä Seilin saari tarjosi paratiisimaisen kasvuympäristön. Naapurisaarelle Kelttiin isän rakennutti talon, jonne Maissi ja sukulaiset kesäisin palasivat, kunnes sairaudet ottivat ylivallan. Läheisistä moni kuoli ennen Maissia, mutta suureksi ilokseen hän sai solmituksi läheiset suhteet Eljaksen tyttäreen Patriciaan ja ehti myös nähdä tämän pikkuveljen Aatoksen varttumista.

Se kuva, joka kaiken lähdeaineiston perusteella on ollut luotavissa, alkoi elää mielessäni niin, että miltei kuulin Maissin puhuvan pontevasti. Historian tapahtumat katsottuina tietyn perheen ja sen ystävien kautta avasi näkymiä, joita en ollut aiemmin katsonut. Kolmen pojan äidin ja Helsingin Sanomien päätoimittajan vaimon kokemukset solmiutuivat merkilliseksi kudokseksi yhteiskunnallisiin tapahtumiin osallistumisten kanssa. 

Hännisen tapa vangita ajan ilmiöt ansaitsee kiitokset. Ei ihme, että Demokraatissa 4.7.2022 Kari Sallamaa kirjoittaa perusteellisen arvionsa lopuksi:

Reetta Hännisen teoksessa on paljon pikku detaljeja kohteen elämästä, sukulaisista ja töistä, mutta se kaikki luo ajankuvaa. Vaikuttavinta on yleinen epävarmuus sairauksien ja kuoleman uhassa. Ennen antibiootteja ei oltu turvassa tuberkuloosilta ja muilta tappavilta taudeilta. Lapsikuolleisuus oli yleistä. Varakkaat etsivät apua vaivoihinsa kylpylöistä ja sanatorioista, kansa läsi ilman näitä herrain laitoksia.

Nykyään on vaikea edes kuvitella, kuinka vaarallista naisen elämä oli väheksyttynä sukupuolena ahdistavien vaatteiden sisällä. Yleinen vaiva oli hysteria ja melankolia, mikä kasvoi mahdollisuuksien rajallisuudesta. Paras asema oli leskillä, koska he hallitsivat omaisuuttaan. Alushameen merkitys nousee usein esiin: sen sisään ommeltiin rahaa piiloon tai kuljetettiin aseita ja lentolehtisiä venäläisvastaisen naiskagaalin aktivisteina.

STT:n tiedotti 24.11.2022, että Kanava-palkinnon parhaasta kotimaisesta yhteiskunnan, politiikan, historian, kulttuurin tai talouden alan tietokirjasta saa Reetta Hänninen teoksesta Tulisydän – Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava). Hänninen on historiantutkija ja toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.

Pystypäin pyöräillen halki vuosikymmenten

Ison luku-urakan raportointi ei ole helppo homma, kun kyseessä on niinkin tuhti omiin elämänvaiheisiin porautuva teos kuin Pekka Tarkan Onnen Pekka (Otava 2018). Sen sivumäärä vesileimattuna ebub-versiona on 532 Sony Reader -lukulaitteeseen ladattuna. IPadin aukeamina sivuja kertyy toista tuhatta.

Olen jokseenkin kaikki aikuisvuoteni tiennyt Pekka Tarkan kirja- ja lehtimieheksi. Tuli tavaksi lukea hänen kirjoituksiaan, enimmäkseen Hesarista. Tuoreeltaan tartuin myös Salamaan (1973), Putkinotkon taustaan (1977) ja ainakin ensimmäiseen Saarikoski-kirjaan Pentti Saarikoski. Vuodet 1937−1963. (Otava 1996.) Oli selvää, että tarttuisin myös Onnen Pekkaan. Nimestä alkaen sanavalinnat ovat osuvia, paikoin myös nautittavan itseironisia tai suorasukaisen ärhäköitä.

Kirjansa kannesta nuori Tarkka katsoo vaativasti. Löysänlaiskasta koululaisesta kehkeytyi ajan oloon kirjallisuuden ja lehtityön tiukka ammattilainen. Kielikin täsmentyi, kaikkinainen löysyys karsiintui. Vaikka olen ollut työkseni tekemisissä kielen ja oppimisen kanssa, kirjoittajana arastelen. Määrätietoisesti tyyliään koulineen ja aineistoaan jäsentäneen toimittajan teoksesta tuntuu vaivalloiselta saada sanoiksi sellaista, mitä ei tarvitsisi hävetä. En kuitenkaan vaikene, vaan pusken esiin joitakin piirtoja vahvasta lukukokemuksestani Onnen Pekan parissa.

Muistoista lähden liikkeelle minäkin. Olen näet kerran tavannut Pekka Tarkan vanhemmat, Liisa ja Topi Tarkan, hyvän ystäväni luona Teiskon Paarlahden saaressa. Melko iäkäs pariskunta istui rinnakkain avarassa keinutuolissa. Puhuttiin setlementtityöstä, toimihan myös ystäväni isä ja tämän toinen vaimo setlementissä. Onnen Pekan alkuosa kirjoittajan lapsuudesta avartaa näköaloja äidinisään Sigfrid Sireniukseen. Nimi on ollut tuttu. Nyt tiedän paljon lisää tästä tärkeästä hahmosta ja hänen polkupyörästään, jonka kyydissä Pekka kertoo olleensa usein, kun isoisän oli päästävä juna-asemalle. Takaisin poika polki isoa pyörää rungon välistä, kunnes kasvoi niin, että ylettyi satulalle. Silloin ajoasennoksi vakiintui pystypäinen suoraselkäisyys, kiistelyn aihe pyöräilevien kaverien kesken. Ja isoisän pyörä säilyi vakituisena kumppanina pitkään. Retkiä riitti ympäri Suomea, usein itsellenikin tutuissa Hämeen maisemissa Tampereen ympäristössä ja Pälkäneellä.

Kun Helsinki isännöi kesällä 1952 olympiakisoja, kaikki kynnelle kykenevät olivat tavalla tai toisella mukana. Näin Helsingin Sanomissa pienen kellaritoimiston ilmoituksen, jossa haettiin polkupyörälähettejä. Sinne! Firma oli saanut toimeksiannon Lehtikuvalta, jonka Eljas Erkko oli perustanut hoitamaan kisojen kuvavirtaa. Sanoma Oy:n omistamaan taloon Kalevankadulla oli perustettu sähköisen kuvansiirron keskus, joka palveli kansainvälisiä kuvatoimistoja ja ulkomaisia lehtiä. Minusta tuli lähetti, joka oli kilpailuissa kuvaajan vierellä ja kiidätti filmirullat tapahtumapaikalta Kalevankadulle. Ruuhkien takia polkupyörä oli nopein.

Lähetin hommista alkoi lehtimiesura. Vikkelät kintut olivat tarpeen yhä, kun Toini Havu kutsui Tarkan kirjallisuustoimittajaksi ja tarkensi, että juoksupojaksi. Toimituksen sisäpiirin paljastuksista on hauska lukea. Näinä vuosina Tarkka onnistui saamaan vaimokseen tavoitellun Auli Kostiojan. Rakastuneen nuoren miehen hankkeista irtoaa niin mainiota, itseironian maustamaa tekstiä, että paikoin luin otteita ääneen iloksi kaverillekin. Syntyy kaksi tytärtä, aviopari erkaantuu toisistaan ja eroaa, ura etenee kummallakin. Eron jälkeen uusi rakkaus kukoistaa tovin, kunnes on aika siirtyä eteenpäin. Uusi avioliittokin solmitaan, mutta 1960-luvun lopulta alkaen taistolaishyöky vie mennessään tämänkin rakkaan vaimon. Kipu ei jää kirjassa piiloon eikä poikamieselämä sävyty unelmaksi.

Uusia elämyksiä tarjoaa purjehdus ensin kakkosvaimon ja tämän isän kanssa, sittemmin myös Matti Klingen veneessä. Tarkka on kaveerannut "kaikkien" nimimiesten kanssa 1970-luvulta eteenpäin. Heitä ovat koulusta asti tutut Pentti Linkola ja Pentti Saarikoski. Kirjailijat Paavo Haavikosta ja Hannu Salamasta Paavo Rintalaan, Matti Pulkkiseen ja moniin muihin pääsevät mukaan, kun Tarkka haastattelee heitä ja arvioi heidän teoksiaan. Suurimpia vastustettavia konservatiiveja edustaa V. A. Koskenniemi. Niminaisina Tarkka muistelee muun muassa Toini Havua ja Marja Niiniluotoa, sittemmin myös urallaan edennyttä ykkösvaimoa Auli Tarkkaa ja Leena Majanderia, kolmatta vaimoa.

Kiehtovia muistikuvia tarjoavat muutamat oleskelut Lontoossa. Se edustaa tarkalle avaraa maailmaa. Itäisistä yhteyksistä mainitaan painokkaasti tämä: suomen kielen ja kulttuuri opetus kuului Lontoon yliopiston yksikölle nimeltä School of Slavonic and East European Studies. Siellä Tarkka kertoo työskennelleensä määräajan. Hyödyllisiä kontakteja kertyi, anglofiilisyys vahvistui, Hesari sai palstoilleen artikkeleita. Niitä tiettävästi olen lukenut.

Väkevä kuva syntyy Tarkasta oman tiensä kulkijana niiltä vuosilta, jolloin opiskelijoissa virisi humahduksena yhteinen into liittyä taistolaisfalangiin. Pystypäin pyöräilijä ei hairahtunut joukkohurmokseen. Hän pani hanttiin kirjoituksissaan ja sai turpiinsa. Niinä aikoina viini virtasi ja oli hukuttaa miehen. Loppuun palaminen oli lähellä Hesarin kulttuuriosaston päällikkövuosien lopulla. Tilanne helpottui, kun päällikkyys päättyi katastrofin tapaiseen ja mies palasi kirjallisuustoimittajaksi tietyin vapauksin.

Komeaa luettavaa on myös kirjan loppujakso aiheena Helsingin Sanomien 100-vuotisjuhlinta 1989, jolloin lehti oli kunniansa kukkuloilla. Päätoimittajista erityisesti Simopekka Nortamon kanssa Tarkalla synkkasi. Merkittäviä lehden perustajia muistetaan vaikuttavasti osana juhlintaa. Kaukaa kuului kuitenkin jo uuden ajan uhkaava kumu. Lehtipaino siirtyi digiaikaan uusin uljain konein, mikä pakotti toimituksetkin suostumaan muutoksiin. Tästä pyörremyrskystä Onnen Pekka mainitsee, mutta selkeän kuvan saamiseksi lukija kaipaa kirjalle jatko-osaa. Siinä sietäisi raottaa myös neljättä avioliittoa yhtä lailla kuin toimeliasta elämää sävyttäviä muita ilmiöitä.

Hesaria näyttämöltä

Maanantai-iltana istuin tukevasti erinomaisella paikallani Turun Kaupunginteatterin päänäyttämön täydessä salissa. Olin valmiina ottamaan vastaan, mitä näyttämö tarjoaa. Teatterikerho oli taas se taho, jota on kiittäminen sekä tiedottamisesta että lippuvarauksen hoitamisesta. Ennen H-hetkeä esityksestä ilmaantui viesti sähköpostiin tähän malliin:

Tervetuloa varaamaanne esitykseen "Musta laatikko 10" maanantaina 19.3. klo 19.00 Turun Kaupunginteatterin päänäyttämölle.

Viime vierailulla Turussa nähtiin versio 9, nyt on vuorossa 10.

Helsingin Sanomien Musta laatikko tarjoaa laatujournalismia uudessa muodossa: ainutkertaisena elävänä esityksenä. Huippusuosittujen iltojen aikana kuullaan tositarinoita, joita ei ole aiemmin Helsingin Sanomissa kerrottu. Kertojina ovat HS:n toimittajat ja kuvaajat.

Esitys etenee kuin sanomalehti: aiheiden kirjo sekä yllättää että viihdyttää. Ulkomaanreportaasista siirrytään sujuvasti kulttuuriaiheisiin ja humoristista kolumnia voi seurata kuvajournalistin koskettava minidokumentti. Esitykset päästävät yleisön myös toimittajien ja kuvaajien työn kulisseihin.

”Ja kuten muutoinkin työssämme, myös kaikki lavalla kuultava ja nähtävä on totta”, kertoo Jaakko Lyytinen, joka on HS:n toimittaja ja yksi Mustan laatikon tuottajista.

Kesto noin 2, 5 h

Liput à 29 euroa lunastetaan käteisellä ja tasarahalla teatterikerhon edustajalta Turun Kaupunginteatterin aulassa klo 17.45–18.45 välisenä aikana.

Ystävällisin terveisin,

Markku Laakso
Turun Teatterikerho ry

Yksi hesalaisryhmästä jakeli auliisti meille tulijoille esitteitä lämpiössä. Lisälahjana sopi ottaa HS-teemajulkaisu Suomen sisällissota 1918. Mukana seurasi tilauskortti, tottahan toki.

Illan juontajan Tuomas Kasevan avaussanojen perään rävähti isolle valkokankaalle kuvia Jan Vapaavuoresta. Valospotissa tyynesti seisten HS:n kaupunkitoimittaja Lari Malmberg kertoi, mitä hänelle on vuoden mittaan selvinnyt Vapaavuoren suosion syistä. Äkkikäänteisen toimen miehen otteista saatiin havainnollisia esimerkkejä täsmäkuvin. Niissä Vapaavuori jo häämöttää nykyisen presidenttiparin taustalla. Turkulaisittain paras pointti tuli loppuhuipennuksena Malmbergin kerratessa, miten Vapaavuori yllätti elinkeinominsterinä. Hänet oli kutsuttu pelastamaan silloista konkurssikypsää telakkaa. Ei kuulemma ollut sanonut paljoakaan, vaan meni Saksaan ja myi kurjan firman. Sehän tiedetään, mitä sitten seurasi!

Jos Vapaavuori on kuuden vuoden päästä Suomen seuraava presidentti, niin vastapainoksi ulkomaantoimittaja Minttu Mikkonen näytti kuvia maatöissä rehkivästä lapsiäidistä. Tyttö luotti maailman voivan muuttua sellaiseksi, että hänen parivuotiaasta pojastaan voisi aikanaan tulla vaikkapa Sambian presidentti. Tulevaisuus ei kumminkaan vaikuta ruusuiselta. Juuri nyt suuria vaikeuksia maassa aiheutuu ilmastonmuutoksen myötä pitkittyneestä kuivuudesta. Silti nuori äiti oli pääsemässä takaisin kouluun. Ennen pitkää hän uskoi jatkavansa opintiellä, kunnes valmistuu sairaanhoitajaksi. Sitten hän voisi varmistaa pojan koulunkäynnin. Kuvat vahvistivat jutun sanomaa niin, että sydämessä läikähti ja silmäkulmaan kiertyi kyynel.

Nuoren Juuso Määttäsen, Nyt.fi:n toimittajan, aiheena oli virolainen rap-musiikki ja naapurimaan 100-vuotisjuhlinta. Kiehtova kierros vei meidät katsojat sellaisiin Tallinnan paikkoihin, joissa esitelty muusikko, Rainer Olbri, oli kasvanut. Ajateltavaa saatiin miehen suhtautumisesta sekä Viron lippuun että asevelvollisuuteen.

Kuva Jukka Gröndalin, HS

Musiikista loikattiin rikostoimittajan kyytiin. Hyvin nuoren oloinen Minna Passi on seurannut järjestäytynyttä rikollisuutta jo kymmenisen vuotta. Äskettäin hänelle ja Susanna Reinbothille myönnettiin Vuoden maineteko -tunnustus. Valitsemistoimikunta perustelee ratkaisuaan muun muassa näin:

Esimerkkinä heidän ansiokkaasta ja tuloksellisesta työstään pidimme Helsingin huumepoliisiin kohdistunutta tutkivaa journalismia. Jos meillä olisi ollut mahdollisuus myöntää Pulitzer-palkinto, olisimme antaneet myös sen näille Suomen kahdelle eturivin journalistille.

Omakohtaisesta kokemuksesta oli lähtenyt alkuun maanantai-itana kuultu selvitys, jonka otsikko herätti meidät katsojatkin kysymällä: 

Tekevätkö rikolliset remonttisi?

Ihmisten järkyttävä sinisilmäisyys ja taitamattomuus omissa remonttihankkeissa mahdollistaa hämäräporukoiden kikkailut firmoilla. Konkurssein karistetaan entiset asiakkaat kannoilta. Pian ollaan taas tarjoamassa "palveluita" uusille taloyhtiöille ja omakotiasukkaille. Toimittaja pohti, miksi kummassa remonttia tarvitsevat eivät perehdy julkisiin tietokantoihin kuten kaupparekisteriin. Niistä näkisi äkkiä, kuinka kauan firma on toiminut ja onko sillä liiketoimintakieltoja. Verotietojakin olisi hyvä syynätä ja kuulostella työtään tarjoavan firman entisiltä asiakkailta, minkä laatuista jälkeä nämä ovat saaneet. Nettihauin voi selvitä, onko palvelun tarjoajan nimi ollut esillä rikosjutuissa.

Kerrassan hykerryttävän lopetuksen tämä Minna oli napannut esitykseensä tosi tapauksesta, jossa sauna paloi ensimmäistä kertaa lämmitettäessä. Kehnon työn osana piippu oli jäänyt eristämättä. Vankilasta palaavan miehen iloksi saunan tilannut vaimo oli käyttänyt miehen kepulifirmaa!

 Antti Tiainen (33) tarkasteli omassa esityksessään sukupolvensa isiä. Aineksia hän oli kerännyt mittavalla kyselyllä. Säväyttävä lisä juttuun tuli omista pojista. Heistä nähtiin myös hellyttäviä kuvia. Oli riemastuttavaa kuulla perheen tilanteista ja siitä, kuinka tämä isä uskalsi tunnustaa rakastavansa poikiaan. Oma vapaus ja kaveriporukat eivät ole enää aikoihin vedonneet, kun ymmärtää saaneensa  parempaa niiden rinnalle. Siinäpä todistajalausunto, jonka soisi kantautuvan lasten hankintaa torjuvien nuorten korviin.

 Väliaika

Väliajalla näyttämölle oli tuotu flyygeli. Iso laatikkokin oli näkyvillä. Pian juontaja esitteli kolme esiintyjää, joista musiikkitoimittaja Samuli Tiikkaja jäi tuttuun valospottiin näyttämön oikealla laidalla. Hän on perehtynyt Eino-Juhani Rautavaaran musiikkiin. Saimme havainto-opetusta Rautavaaran pikku hiljaa käyttöön ottamasta kromaattisesta sävelasteikosta. Kirill Kozlovski soitti asteikon pianolla. Heijastetuista kuvista näimme nuottimerkit. Mikä parasta, saimme myös tietää laatikoista, jotka Rautavaaralta aikoinaan siirtyivät Tiikkajan haltuun. Niissä lymysi useita pikku sävellyksiä. Kiinnostavin oli eräs tietty runo sävellettynä kromaattiseen asteikkoon. Tuo sävellys on kuulemma ratkaiseva palanen Tiikkajan väitöstutkimuksessa.

Saimme nähdä ja kuulla ensiesityksenä tuon sävellyksen, samoin kolme tai neljä muuta. Essi Luttinen lauloi, Kirill Kozlovski säesti.

Seuraavaksi siirryttiin urheilun lohkolle. Näyttämölle ilmestyi hiihtoasussa hauska mies nimeltä Rio Gandara, HS:n valokuvaaja. Talviolympialaisista nähtiin verrattomia otoksia ja kuultiin, kuinka kolmiviikkoinen urakka kaikkine puolineen sujui. Esitys huipentui Boris Stepanovin ja Uolevi Holmbergin videoon.

Kahdeksas ja samalla viimeinen kertomus on saanut otsikokseen Kolme sisällissotaa.

Kuvassa pääkirjoitustoimittaja Teija Sutinen - taustalla Tuomas Kaseva - kertoo oman esi-isänsä vaiheista vuonna 1918. Viipurissa nuori mies tuli liittyneeksi punakaartiin. Hän sai tehtäväkseen huoltohommia. Asetta hänellä ei ollut eikä hän osallistunut taisteluihin. Silti hänet tuomittiin vankileirille. Henki säästyi hädin tuskin, mutta kokemukset piinasivat lopun ikää.

Toimittaja Elisa Rimailan esi-isän kohtaloon vaikutti ratkaisevasti se, että hän oli moitteetta palvellut muonamiehenä äveriästä kartanonomistajaa ja jossain määrin ystävystynyt tämän kanssa. Kuinka ollakaan, punainen muonamies ja valkoinen työnantaja tulivat sodan melskeissä auttaneeksi toisiaan. Kummankin henki säästyi. Elämä saattoi jatkua.

Toimittaja Tuomas Kasevan monet yritykset selvittää oman esi-isänsä vaiheita kohtalonvuonna 1918 tuottivat lopulta erikoislaatuisen ja samalla helpottavan tuloksen. Turkuun maalta muuttanut mies ei todennäköisesti osunut sen paremmin valkoisten kuin punaisten joukkoihin. Historiantutkijan mukaan niihin molempiin on kuulunut noin 80 000 miestä ja jonkin verran naisia. Kolmisen miljoonaa suomalaista ei siis liittynyt kumpaankaan taistelevaan osapuoleen. Siinäpä olennainen täydennys tietoihin vuoden 1918 tapahtumista.

Mitä Musta laatikko 10 minulle antoi? Ensinnäkin oli hyvin vangitsevaa seurata, kuinka toimittajat astelivat suoraselkäisinä näyttämölle kertomaan ihan omana itsenään asioista, joita he ammattilaisina ovat selvittäneet. Toiminnalla täytyy olla iso, uskoakseni myönteinen vaikutus työyhteisöön. Kävi näet ilmi, kuinka tehdään vakavasti otettavaa journalismia ja kuinka monitaitoisella porukalla tulosta syntyy.

En tiedä, mistä näyttämölle tuotavan ja siellä avattavan mustan laatikon idea on alkuisin. Tunnistan ratkaisussa painokkaan halun näyttää, millä tavoin luotettava tiedonvälitys toimii. Toisin on  anonyymissä verkkoviestinnässä, jossa voi singahdella ihan mitä sattuu. Pelkästään netin varassa suunnistava kansalainen tuskin tulee tarkistaneeksi tietojen oikeellisuutta tai edes kyselleeksi tosiasioiden perään eikä myöskään huomaa kaivata laajoja taustoituksia. 

Animoidussa tunnuslogossa mustat tai oikeastaan harmaat laatikot liukuvat toistensa ohi, ylle ja taas alas. Laatikoiden liike jäi mieleen. Silti huomaan kuvittelevani, että tekijät viestivät mustalla laatikolla jossain määrin samaa kuin lento-onnettomuuden jälkeen etsittyjen mustien laatikoiden tutkimisella. Niistä on luettavissa onnettomuuden syy. Yhteiskunnassa katastofi uhkaa, kun muun muassa viestintä  digitalisoituu yhä kiihtyvämmin. Tätä katastrofia voi torjua puhumalla vakavasti kasvokkain tavalla, joka purkautui näyttämöllä Mustan laatikon 10. versiosta.

Yhtään en ihmettele, että Mustan laatikon toimittajaporukka sai suuren journalistipalkinnon. Liityn onnittelijoihin.

 

Patriarkkojen valta säröilee

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) johdatteli minut sellaisiin maisemiin ja elämisen tapoihin, etten niitä omikseni tunnista. En näet ole kasvanut lestadiolaisessa tai muullakaan tavalla uskonnollisessa ympäristössä. Joitakin artikkeleita ja muita lehtijuttuja lestadiolaisuudesta olen toki lukenut, samoin ainakin yhden merkittävän romaanin, Antti Hyryn Uunin. Siitä kirjoitin tämän blogitekstin. Samoin kuin Hyry Uunissaan Rauhalan esikoisteos johdattelee lukijansa suoraan vanhoillislestadiolaiseen ympäristöön. Näkökulmat ovat kuitenkin kaukana toisistaan. Hyryn romaanissa vanha mies, isoisä, katselee ja pohtii sopuisasti maailmaa. Hän on yhä toimen mies, joka toteuttaa arkisessa aherruksessa uskovaisen ihmisen perushyveitä. Samoja hyveitä Rauhalankin ihmiset tavoittelevat, mutta etenkin naiset ovat sortua taakkansa takia. On nimittäin kyse siitä, että lestadiolaisessa elämänmenossa naisen osa on paitsi vaieta seurakunnassa myös synnyttää synnyttämästä päästyään. Edes täydestä sydämestään rakastava, avulias aviomies ei pysty auttamaan, ennen kuin hän tajuaa, että on murtauduttava ulos tuhoisasta lestadiolaisperinteestä, joka kieltää ehkäisyn.

Prologissa Rauhala kirjoittaa ristiriidan näkyväksi:

"Aleksi pysähtyi ikkunaan katsomaan, kuinka aurinko kehysti naisen. Oljenväriset hiukset syttyivät kultaiseksi valoksi. Tuuli hyväili häpeilemättä hiuksia, nuuhki ja pöyhi niiden omenantuoksua. Hänkin olisi tahtonut."
 --
"Aleksi mietti, mikä oli se hetki, jolloin hänestä alkoi tuntua, että hänen rakkautensa aiheutti kärsimystä. Että nainen oli uskollisena ja työteliäänä hänen vieressään, heidän kodissaan, mutta samalla hiljaa jähmettyi ja katosi."

Prologin alun ja lopun väliin sijoittuu huimaavan kaunis kuvaus nuoresta äidistä keinumassa muutama lapsi lähellään.  Varsinaisen romaanin tapahtumien mittaan lapsia syntyy tiheään tahtiin lisää. Kun tarinan äiti, Vilja, neljän taaperon perään kuulee odottavansa kaksosia, hän murtuu.

Suvi Aholan haastattelussa (HS 10.5.2014) Rauhala mainitsee velvollisuudekseen kirjoittaa naisen asemasta laestadiolaistessa elämänmenossa. Tämän velvollisuuden hän täyttää siten, että lukija valaistuu ja myös valistuu. Hannu Mäkelä puolestaan (HS 13.9.2013) tiivistää, että itse asiassa Rauhalan kirja on romaanin muotoon puettu pamfletti. Mistä vanhoillislestadiolaisuudessa olisi irrottauduttava, minkä soisi säilyvän? "Pauliina Rauhalan romaani näyttää suunnan ja keinot."

Luin kirjaa mielihyvin, sillä sekä Aleksin ja Viljan rakkaustarina että lasten puuhien tarkkailu ja uskonyhteisön toimien kuvaus puhuttelevat. Teoksen kieli on äärimmäisen kaunista  -  paikoin täyttä proosarunoa, paikoin taas rujoa, kun on puhe ihmisen suuresta hädästä. Jotkut käsitteet tulevat kaksoisvalotetuiksi. Paras esimerkki lienee 'hoitokokous'. Psykiatrisessa hoidossa se tarkoittaa potilaan parhaaksi järjestettävää moniammatillista tiimi-istuntoa, jossa potilas ja usein myös joku omaisista on läsnä. Samainen 'hoitokokous' merkitsee lestadiolaisten keskuudessa (vanhojen) miesten johtaman raadin ja seurakuntalaisten edessä "syntien" tunnustamista, kun joku seurakuntalaisista on taas yhden onnettoman paljastanut. Synniksi riittävät punaisiksi lakatut varpaankynnet. Lieventäviä asianhaaroja ei tunneta, vaikka kyseessä olisi imeväisikäisen monilapsinen äiti. Vauva sylissään itkevää äitiä on voitu piinata illasta aamuyön tunteihin. Kuinkahan moni on paennut musertavan kokemuksen jälkeen psykoosiin?

Romaanissa Vilja toipuu, vaikka jälkisanoissa vielä kaivetaan kuoppaa, kunnes sekin työ on saatu tehdyksi.

Kuvassa Pauliina Rauhala.