Illat Michellen seurassa

 

 

Elisa Kirja myy menestysjulkaisuja edullisesti suurimman ostoinnostuksen mentyä. Niinpä syksyn tullen hankin pikkurahalla itselleni Michelle Obaman Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro, e-kirja). Sen 490 sivua luin hitaasti nautiskellen iltaisin ennen nukahtamista. Viimeisten sivujen runsaat valokuvat katsoin värillisinä iPadilta. Sänkykaveriksi iPadista ei ole yhtä hyvin kuin kevyestä Sony Readerista, jonka saa helposti siirretyksi sivuun vaikka puoliunessa.

Lapsuus Chicagon eräällä reunalla sukulaisten ympäröimänä kouli tulemaan juttuun monenlaisten ihmisten kanssa: 

Kaupunginosamme oli keskiluokkainen, ja siellä asui eri rotuja. Lapset kohtasivat toisensa sen mukaan, kuka sattui olemaan ulkona ja valmis leikkimään, eivät ihonvärin mukaan. Minun ystäviäni olivat muun muassa Rachel-niminen tyttö, jonka äiti oli valkoinen ja puhui brittienglantia, kiharahiuksinen punapää Susie ja Mendozan perheen tyttärentytär silloin kun hän sattui kylään. Meillä oli monenlaisia sukunimiä –Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. (s. 20)

 Tiiviiseen perheeseen kuuluivat isä, äiti, isoveli ja Michelle.

Vanhempamme puhuivat meille kuin aikuisille. He eivät saarnanneet, vaan vastasivat kysymyksiimme, olivat ne kuinka lapsellisia hyvänsä. He eivät koskaan hoputtaneet keskustelua oman mukavuutensa vuoksi. Saatoimme jutella tuntikaudet, koska Craig ja minä tartuimme kaikkiin tilaisuuksiin tentata vanhempiamme asioista, joita emme ymmärtäneet. Pikkuisina saatoimme kysyä: ”Miksi ihmiset käyvät vessassa?” tai ”Miksi aikuisilla täytyy olla työpaikka?” ja sitten pommitimme heitä jatkokysymyksillä. Yksi varhaisista sokraattisista voitoistani tuli kysymyksestä, jonka esitin itsekkäistä syistä: ”Miksi meidän pitää syödä aamiaisella kananmunia?” Tästä sukeutui keskustelu proteiinin tarpeesta, mikä sai minut kysymään, miksei maapähkinävoi käynyt proteiinista, mikä lopulta johti siihen, että äiti korjasi kantaansa kananmunista, joista en ollut koskaan pitänyt. Seuraavat yhdeksän vuotta, tietäen ansainneeni sen ilon, minä tein itselleni aamiaiseksi maapähkinävoi-hilloleivän enkä syönyt yhtäkään munaa.(s. 23)

Kotoa saadun taustatuen turvin ja oman kunnianhimonsa siivittämänä Michelle eteni opintiellä lakimiehen uralle. Hän kuitenkin siirtyi sosiaalisempiin töihin rakentamaan verkostoja nuorille mustille. Niissä tehtävissä avustajaksi osui eräs Barack Obama, minkä voi tarinan perusteella tulkita onnenpotkuksi kummallekin. Molemmilla oli sekä ominaisuuksia että koulutusta, jotka olivat tuiki tarpeen, kun Barack kävi vaalitaisteluitaan ja lopulta valittiin USA:n 44. presidentiksi.

Televisiosta nähtyjen uutispätkien ja dokumenttien nojalla oli jo hiukan tuntumaa pyöritykseen, johon paitsi ehdokas itse myös hänen perheensä joutui. Mutta vasta Michellen itsensä kertomana hullunmylly paljasti myös kaikki raisistiset piirteensä. Silti ensi alkuun innostus uusista avauksia kantoi kauas maan rajojen ulkopuolella. Muistan, kuinka tohkeissani minäkin olin Obaman valinnasta. Monille Yhdysvalloissa otti kuitenkin koville hyväksyä afroamerikkalaiset Obamat ensimmäiseksi perheeksi. Sittemmin pettymys ja revanssihinku räjähtivät silmille, kun maalle valittiin 45. presidenttiä.

Oli antoisaa lukea, mitä kaikkea Michellen oli mahdollista tehdä sotkeutumatta politiikkaan. Hän otti asiakseen puhua naisten ja tyttöjen puolesta sekä edistää perheiden hyvinvointia ja terveyttä. Melkoinen hanke on ollut hyötypuutarhan perustaminen Valkoisen talon pihapiiriin. Mukaan lähti niin viljelyn  asiantuntijoita kuin koululaisia. Satoaikaan opittiin valmistamaan kasvisruokaa ja haastettiin pikaruokaketjuja keventämään annoksia. Oman tyttärensä painonnoususta hätkähtäneenä Michelle herätti muitakin vastustamaan lasten lihottamista valmisaterioilla. Ravitsemusasiantuntijat opastivat kansalaisia siinä kuin aterioita myyviä omaksumaan entistä terveellisempää ruoka-ajattelua. Mittakaava oli valtava: yli 40 miljoonaa päivittäistä koulu- ja muuta ateriaa. 

Kuvaukset turvallisuustoimista kuulostivat ylenpalttisilta. Ihmekös, että Michelle joskus yritti karata ulkoilmaan ilman protokollan mukaisia varotoimia. Vain äiti Robinson pystyi elämään tyttärensä luona melko vapaasti. Häntä ei varjeltu ja vahdittu, kuten Obamia tyttärineen.

Donald Trump ilmaantuu maisemiin, kun Barackin toinen kausi presidenttinä on pitkällä. Michelle kommentoi niukasti Trumpin kärjistyksiä eikä suuresti raota tuntemuksiaan vallanvaihdon hetkestäkään. 

Kirja on perin juurin punnittua puhetta. Kuinka muuten voisikaan olla, kun kirjoittaja on pätevä lainoppinut suojanaan osaava, hänen itsensä valitsema henkilökunta.

Suomalainen kustantaja on liittänyt kirjan esittelytekstin perään nämä henkilötiedot:

Michelle Obama (s. 1964) on amerikkalainen lakimies ja kirjailija, ja Yhdysvaltain 44. presidentin Barack Obaman aviopuoliso. Toukokuussa 2006 Michelle Obama valittiin Essence-lehden "Maailman 25 inspiroivinta naista" -listalle (engl. 25 of the World's Most Inspiring Women).

Kas, Michelle on samaa ikäpolvea kuin omat lapseni! Itse asiassa vuoden nuorempi kuin poikani. Tytär syntyi jo 1961. Havainto vahvistaa luottamusta siihen, että kyllä lapset ja heidän lapsensakin pärjäävät maailman melskeissä, kun perusturvaa on luotu lapsuudesta asti.

Aatelisperheessä kasvu helvettinä

Hiljakkoin hyvät ystäväni Sari ja Anders poikkesivat iltapäiväkahville ja toivat tuliaisiksi soman ruusun sekä kirjan, josta oli jo aiemmin juteltu. Kirja liittyy Alex Schulmanin teokseen Polta nämä kirjeet. Kirjoitin siitä blogijutun enkä suotta, sillä Sari huomasi suositella jatkolukemiseksi Olof Lagercrantzin omaelämäkertaa Min första krets (1982). Se oli tallessa Sarin kirjahyllyssä kesähuvilalla Suomessa. Hän lupasi lahjaksi saamansa opuksen minulle, sillä se tarjoaa valaisua yhteen viime vuosisadan rakkaustarinaan. Alkukesästä 1932 Olof Lagercrantzin etsiessä luettavaa Sigtuna-Stifteltesen vierastalon kirjastosta hän näet tapasi itseään hiukan vanhemman kauniin tumman nuoren rouvan, Karin Stolpen.

Tallensin Lagercrantzin kirjasta sellaisen painoksen kannen, jossa on kuva nuoresta Olofista. Tältä hän lienee näyttänyt tavatessaan Karinin.

Sari opasti minua tarkistamaan sivulta 102, mitä Olof tapahtumasta kirjoittaa. Sivulta 104 löysin tämän maininnan:

Bland gästerna fanns en ung nygift fru. Hon bodde ensam, bar ett svart pagehår, hade rena drag ock såg sorgsen men litet spefull ut. Vi promenerade och hon bekände sig vara olycklig, Hon trodde ej på kärleken anförtrodde hon mig och jag antog att bittra erfarenheter gjort henne cynisk - ack, hon torde vara allt annat! En dag bad hon mig vara behjälplig att ta livet av sig.

Olof tunnisti Karinissa omasta lapsuudestaan asti kuvitellun ja äidin tapaan surevan, mutta kauniimman naisen. Lukiessa kirjojen naishahmot alkoivat saada Karinin piirteitä.

Paljon myöhemmin, sivulla 138, Olof kuvaa, kuinka tämä kaunis, kyyninen nainen ilmaantui hänen ulottuvilleen. Myöhemmin 70-vuotiaana muistellessaan Olofista tuntuu, kuin silloinen mennyt vuosi olisi ollut vain valmistautumisaikaa tulevaan. Hän syttyi täyteen roihuun kekäleen tavoin, jossa kipinä oli pitkään kytenyt. Rakastuminen hyökyi yli Olofin tavatessa tummatukkansa, jonka nimeä ei mainita. Alkukesän suloisuus lisäsi lumoa, ja Olof rakastui päätäpahkaa.

Muistelija pohtii:

Vad som var äkta och vad härmning vet jag inte. Där fanns mycket som var omoget, dumt, stoltserande. Där fanns en instinkt om att jag aldrig skulle kunna axla ett ansvar, att min kärlek var en lidelse på egen hand, en självisk njutning som uteslöt den andra parten. -- min känsla var alltför stor för verkligheten och när jag fick röra älskade och kyssa henne störtade jag ned i tvekan eller förskräckelse. Högt och lågt blandades samman och det fanns ingen utveg.

Lyhyeksi jäi yhteinen aika. Mutta kirjeet kulkivat vaivihkaa läpi vuosikymmenten. Karin säilytti  tulenarat dokumentit huolimatta vaarasta, että mustasukkainen, murhanhimoinen aviomies saisi ne käsiinsä. Katastrofi vyöryi ylle, kun pojanpoika löysi kirjeet ja uhasta tietämättömänä näytti ne isovanhemmilleen, kuten Polta nämä kirjeet -romaanista käy ilmi.

Olofin elämäkerrassa nuoren miehen äkkirakastuminen on vain yksi juonne. Enimmältään on kyse aatelisperheestä, jossa äkkiväärä isä vallitsee ja lähes toimintakyvytön, kaunis äiti värjyy, kunnes uupuu kokonaan ja päätyy hoidokiksi mielisairaalaan. Viidestä lapsesta kukin kehittää oman taktiikkansa, millä selvitä perheessä. Sisarista yksi päätyy itsemurhaan. Olof tarkastelee lapsuutensa oloja omana helvettinään, ensimmäisenä piirinään kuten Dante, jonka runoutta hän on tutkinut. Tässä sitaatti Wikipediasta:

Kokoelman Linjer (1962) taustalla on hänen Danten runouden tutkimustyönsä Från helvetet till Paradiset (1964, suom. Helvetistä paratiisiin). Hän on julkaissut kirjailijamonografioita muun muassa Erik Axel Karlfeldtista, Agnes von Krusenstjernasta, Nelly Sachsista, James Joycesta ja August Strindbergistä.

Yläluokkaan kuuluminen takaa  sen, että Olof saa parhaan mahdollisen hoidon kehkotuberkuloosiinsa. Hänet jopa lähetetään vuodeksi Etelä-Eurooppaan. Kokemuksia karttuu paitsi törmäämällä ihmisiin myös lukemalla laajasti ja syvällisesti kirjallisuutta. Hänellä on perspektiiviä ja silmää tarkastella ympäristöään vinosti hymyillen. Ylhäisö kuningas mukaan lukien näyttäytyy melkoisina narreina.

Uppsalan-matkan kynnyksellä Lagercrantzin omaeläkerta maistui erityisen hyvältä. Kiitos, Sari!

Pystypäin pyöräillen halki vuosikymmenten

Ison luku-urakan raportointi ei ole helppo homma, kun kyseessä on niinkin tuhti omiin elämänvaiheisiin porautuva teos kuin Pekka Tarkan Onnen Pekka (Otava 2018). Sen sivumäärä vesileimattuna ebub-versiona on 532 Sony Reader -lukulaitteeseen ladattuna. IPadin aukeamina sivuja kertyy toista tuhatta.

Olen jokseenkin kaikki aikuisvuoteni tiennyt Pekka Tarkan kirja- ja lehtimieheksi. Tuli tavaksi lukea hänen kirjoituksiaan, enimmäkseen Hesarista. Tuoreeltaan tartuin myös Salamaan (1973), Putkinotkon taustaan (1977) ja ainakin ensimmäiseen Saarikoski-kirjaan Pentti Saarikoski. Vuodet 1937−1963. (Otava 1996.) Oli selvää, että tarttuisin myös Onnen Pekkaan. Nimestä alkaen sanavalinnat ovat osuvia, paikoin myös nautittavan itseironisia tai suorasukaisen ärhäköitä.

Kirjansa kannesta nuori Tarkka katsoo vaativasti. Löysänlaiskasta koululaisesta kehkeytyi ajan oloon kirjallisuuden ja lehtityön tiukka ammattilainen. Kielikin täsmentyi, kaikkinainen löysyys karsiintui. Vaikka olen ollut työkseni tekemisissä kielen ja oppimisen kanssa, kirjoittajana arastelen. Määrätietoisesti tyyliään koulineen ja aineistoaan jäsentäneen toimittajan teoksesta tuntuu vaivalloiselta saada sanoiksi sellaista, mitä ei tarvitsisi hävetä. En kuitenkaan vaikene, vaan pusken esiin joitakin piirtoja vahvasta lukukokemuksestani Onnen Pekan parissa.

Muistoista lähden liikkeelle minäkin. Olen näet kerran tavannut Pekka Tarkan vanhemmat, Liisa ja Topi Tarkan, hyvän ystäväni luona Teiskon Paarlahden saaressa. Melko iäkäs pariskunta istui rinnakkain avarassa keinutuolissa. Puhuttiin setlementtityöstä, toimihan myös ystäväni isä ja tämän toinen vaimo setlementissä. Onnen Pekan alkuosa kirjoittajan lapsuudesta avartaa näköaloja äidinisään Sigfrid Sireniukseen. Nimi on ollut tuttu. Nyt tiedän paljon lisää tästä tärkeästä hahmosta ja hänen polkupyörästään, jonka kyydissä Pekka kertoo olleensa usein, kun isoisän oli päästävä juna-asemalle. Takaisin poika polki isoa pyörää rungon välistä, kunnes kasvoi niin, että ylettyi satulalle. Silloin ajoasennoksi vakiintui pystypäinen suoraselkäisyys, kiistelyn aihe pyöräilevien kaverien kesken. Ja isoisän pyörä säilyi vakituisena kumppanina pitkään. Retkiä riitti ympäri Suomea, usein itsellenikin tutuissa Hämeen maisemissa Tampereen ympäristössä ja Pälkäneellä.

Kun Helsinki isännöi kesällä 1952 olympiakisoja, kaikki kynnelle kykenevät olivat tavalla tai toisella mukana. Näin Helsingin Sanomissa pienen kellaritoimiston ilmoituksen, jossa haettiin polkupyörälähettejä. Sinne! Firma oli saanut toimeksiannon Lehtikuvalta, jonka Eljas Erkko oli perustanut hoitamaan kisojen kuvavirtaa. Sanoma Oy:n omistamaan taloon Kalevankadulla oli perustettu sähköisen kuvansiirron keskus, joka palveli kansainvälisiä kuvatoimistoja ja ulkomaisia lehtiä. Minusta tuli lähetti, joka oli kilpailuissa kuvaajan vierellä ja kiidätti filmirullat tapahtumapaikalta Kalevankadulle. Ruuhkien takia polkupyörä oli nopein.

Lähetin hommista alkoi lehtimiesura. Vikkelät kintut olivat tarpeen yhä, kun Toini Havu kutsui Tarkan kirjallisuustoimittajaksi ja tarkensi, että juoksupojaksi. Toimituksen sisäpiirin paljastuksista on hauska lukea. Näinä vuosina Tarkka onnistui saamaan vaimokseen tavoitellun Auli Kostiojan. Rakastuneen nuoren miehen hankkeista irtoaa niin mainiota, itseironian maustamaa tekstiä, että paikoin luin otteita ääneen iloksi kaverillekin. Syntyy kaksi tytärtä, aviopari erkaantuu toisistaan ja eroaa, ura etenee kummallakin. Eron jälkeen uusi rakkaus kukoistaa tovin, kunnes on aika siirtyä eteenpäin. Uusi avioliittokin solmitaan, mutta 1960-luvun lopulta alkaen taistolaishyöky vie mennessään tämänkin rakkaan vaimon. Kipu ei jää kirjassa piiloon eikä poikamieselämä sävyty unelmaksi.

Uusia elämyksiä tarjoaa purjehdus ensin kakkosvaimon ja tämän isän kanssa, sittemmin myös Matti Klingen veneessä. Tarkka on kaveerannut "kaikkien" nimimiesten kanssa 1970-luvulta eteenpäin. Heitä ovat koulusta asti tutut Pentti Linkola ja Pentti Saarikoski. Kirjailijat Paavo Haavikosta ja Hannu Salamasta Paavo Rintalaan, Matti Pulkkiseen ja moniin muihin pääsevät mukaan, kun Tarkka haastattelee heitä ja arvioi heidän teoksiaan. Suurimpia vastustettavia konservatiiveja edustaa V. A. Koskenniemi. Niminaisina Tarkka muistelee muun muassa Toini Havua ja Marja Niiniluotoa, sittemmin myös urallaan edennyttä ykkösvaimoa Auli Tarkkaa ja Leena Majanderia, kolmatta vaimoa.

Kiehtovia muistikuvia tarjoavat muutamat oleskelut Lontoossa. Se edustaa tarkalle avaraa maailmaa. Itäisistä yhteyksistä mainitaan painokkaasti tämä: suomen kielen ja kulttuuri opetus kuului Lontoon yliopiston yksikölle nimeltä School of Slavonic and East European Studies. Siellä Tarkka kertoo työskennelleensä määräajan. Hyödyllisiä kontakteja kertyi, anglofiilisyys vahvistui, Hesari sai palstoilleen artikkeleita. Niitä tiettävästi olen lukenut.

Väkevä kuva syntyy Tarkasta oman tiensä kulkijana niiltä vuosilta, jolloin opiskelijoissa virisi humahduksena yhteinen into liittyä taistolaisfalangiin. Pystypäin pyöräilijä ei hairahtunut joukkohurmokseen. Hän pani hanttiin kirjoituksissaan ja sai turpiinsa. Niinä aikoina viini virtasi ja oli hukuttaa miehen. Loppuun palaminen oli lähellä Hesarin kulttuuriosaston päällikkövuosien lopulla. Tilanne helpottui, kun päällikkyys päättyi katastrofin tapaiseen ja mies palasi kirjallisuustoimittajaksi tietyin vapauksin.

Komeaa luettavaa on myös kirjan loppujakso aiheena Helsingin Sanomien 100-vuotisjuhlinta 1989, jolloin lehti oli kunniansa kukkuloilla. Päätoimittajista erityisesti Simopekka Nortamon kanssa Tarkalla synkkasi. Merkittäviä lehden perustajia muistetaan vaikuttavasti osana juhlintaa. Kaukaa kuului kuitenkin jo uuden ajan uhkaava kumu. Lehtipaino siirtyi digiaikaan uusin uljain konein, mikä pakotti toimituksetkin suostumaan muutoksiin. Tästä pyörremyrskystä Onnen Pekka mainitsee, mutta selkeän kuvan saamiseksi lukija kaipaa kirjalle jatko-osaa. Siinä sietäisi raottaa myös neljättä avioliittoa yhtä lailla kuin toimeliasta elämää sävyttäviä muita ilmiöitä.