Harri Haukka uskottuna miehenä

Vuosikymmeniä ehti kulua, ennen kuin tosissani tartuin Eino Säisän romaaniin Markuksen tarina (Tammi 1984). Kirjahyllyssä se on säilynyt joutumatta poistetuksi muuttomyllerryksissä. Luultavasti olin lukenut hyviä arvosteluja kirjasta sen ilmestymisen aikoihin, koska viimeistään alennusmyynnistä kauan sitten ostin 199-sivuisen opuksen. Luetuksi sain sen vasta nyt, kun olin vienyt kirjan mökille siltä varalta, ettei mitään muuta lukemista olisi matkassa.

Eino Säisän elämäkertaa koonnut Teemu Oinonen mainitsee Yle Savon haastattelussa vuodelta 2010 Säisän olleen kriitikoiden arvostama, mutta lukijoiden suosikkeja hänen teoksensa eivät olleet. Säisän sanotaan jääneen Juhani Ahon, toisen yläsavolaisen, varjoon.

Markuksen tarina alkoi vetää verkkaisen alun jälkeen. Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä kertoja, Harri Haukka, kotiutuu armeijasta ja aistii, että pian olisi ymmärrettävä lähteä ja aloitettava aikuisen elämä. Asemapäällikkö-isä ei suoraan patista eikä kysele. Äitipuoli huolehtii palaajasta ja yrittää hiukan jutella tulevaisuudesta. Odotetaan kirjettä. Poika on hakenut harjoittelijaksi lehden toimitukseen Kajaaniin. Kun kirje saapuu, isä ojentaa sen pojalleen. Harri avaa kuoren ja näkee oitis, ettei saanut paikkaa. Mutta hän lukee tekstin niin kuin olisi tullut hyväksytyksi. Hiljaa mielessään hän on jo odottanut pääsyä pois kotoaan ja ilmoittaa lähtöpäivän. Vaiti isä ojentaa hänelle matkalipun.

Minun oli vaikea syttyä alun hitaasta, vaitonaisesta kerronnasta, kunnes huomasin, että Säisä kuvaa taiten umpimielisessä ympäristössä kasvaneen nuoren miehen toimintaa ja olemusta. Tämä Harri on hyvätapainen eikä halua aiheuttaa mielipahaa sen paremmin isälleen kuin äitipuolelleen. Vakaasti hän ottaa ja lähtee kaupunkiin, vaikkei tiedä, missä asuisi saati kävisi työssä. Hänellä on kuitenkin päämäärä, jota kohti voi pyrkiä: hän lukee ja kirjoittaa, kunnes on valmis tarjoamaan juttujaan julkaistavaksi lehdessä.

Ihmeelliseltä ja huojentavalta, mutta samalla aivan menneeltä maailmalta tuntui lukea Harrin tarkkuudesta vähien rahojensa käytössä, hänen majoittumisestaan hylättyyn makuuvaunuun ja maitolasillisistaan asemaravintolassa, kun äidin matkalaukkuun pakkaamat eväät ovat jo loppuneet.

Hirtehisiä hetkiä osuu kohdalle, kun Elias Lönnrotista laadittu juttu on valmis. Toimittaja on kuolla nauruun saatuaan eteensä ties kuinka monennen kirjoitelman Lönnrotista ja runonlaulajista. Mutta Harri ei murru, vaan ottaa opikseen. Ennen pitkää hän palaa korjatun juttunsa kanssa ja saa kuin armosta kirjoituspalkkion. Talven tullen myös asumisasia järjestyy, vaikkei Harri edelleenkään hae mitään töitä.

Kiehtovia käänteitä seuraa alivuokralaiskuvioista, jonkalaiset lienevät jo tyystin historiaa paitsi ehkä pakolaisten keskuudessa. Erikoista on sekin, että kaikki kolme yhdessä asuvaa nuorta miestä eivät vähimmässäkään määrin renttuile. Kaksi käy kauppakoulua, Harri vain kirjoittelee. He puhuvat sekä vuokraemännälle että toisilleen siivosti. Onnenpotkuna Harrille tarjoutuu tilaisuus kuitata vuokra opettamalla pianonsoittoa talon kymmenvuotiaalle tyttärelle kahdesti viikossa. Nälkäkuoleman partaalla keikkuvalle Harrille kangastelevat toiveiden täyttymyksinä myös tytön äidin opetuksen päätteeksi tarjoamat sämpylät kahvin kanssa.

Kukaan kolmesta alivuokralaisesta ei haikaile naisten perään, vaikka yhdellä on ollut jo pitkään mielitietty, Marja. Tällä tulee olemaan iso rooli tapahtumien tiivistymisessä.

Toisessa osassa Harri on jättänyt Kajaanin. Kuin koteloon itsensä sulkenut nuorukainen on murtautunut esiin miehenä ja pestautunut Pielaveden yhteiskoulun musiikinopettajan sijaiseksi kevätlukukaudeksi 1961. Nälkä ei enää vaivaa.  Harri tarkkailee ympäristönsä ihmisiä, seurustelee luontevasti naapuriensa kanssa, seuraa kunnianhimoisen kanttorin uraa. Kanttorin rouva on Kajaanista. Löytyy yhteisiä tuttavia, joista Paavo Markus antaa aihetta moniin keskusteluihin. Harri oli ehtnyt ohimennen tutustua komeaan Markukseen jo alivuokralaisaikanaan ja havaita tämän toimen mieheksi. Kanttorin rouva ja muut naapurit kertovat uutisia Markuksen vaurastumisesta autokauppiaana ja etenemisestä politiikassa.

Kolmannessa osassa Harri on jättänyt taakseen Savon. Hän asuu Helsingissä, edelleen yksin, uppotuneena kirjallisiin töihinsä. Eräänä yönä Paavo Markus soittaa ja vaatii Harria tulemaan luokseen. Omalaatuinen tapaaminen toteutuu, koska Paavo haluaa puhua juuri Harrin kanssa melkein kuin Faustin tarinassa Mefistofeles, jonka kanssa Faust tekee sopimuksen sielunsa myymisestä. Mutta sieluaan ei myy kukaan, vaan Paavo Markus haluaa kuulla Harrilta vapauttavan sanan omien toimiensa nuhteettomuudesta. Dialogi äityy kiihkeäksi. Kuljetaan kohti näytelmäntapaisen kohtauksen kliimaksia ilman alkoholin tippaa. Juomaksi nautitaan pelkkää Pommacia!

Ratkaisu antaa vielä odottaa itseään, sillä Harri ottaa ja lähtee takaisin kotiinsa. Ei aikaakaan, kun kaikkialta kuuluu uutisia murhasta: kansanedustaja Paavo Markus on ammuttu! Harri ei viivyttele, vaan kiirehtii yöjunalla Kajaaniin tavatakseen entisen asuinkumppaninsa Teuvo Jokimaan. Hän oli se kolmikosta, jolla oli tyttöystävänä Marja. Mutta toisin kuin Teuvo kuvitteli, Marja lankesi Paavo Markuksen lumoihin. Kirvelevän tappion kärsinyt Teuvo kokee tapauksen niin anteeksiantamattomaksi, että hän päättää kostaa. Kestää kymmenen vuotta, ennen kuin aika on kypsä. Ja taas Harri on ainoa ihminen, jolle pidätettynä selliin teljetty Teuvo haluaa kertoa tapauksesta kaikkine yksityiskohtineen. Poliiseille riittäköön tunnustus. Kerronta yltyy oopperamaisiin pyörteisiin, kunnes kaikki juonen kehitelmät laukeavat. Harrin ei tarvitse kuvitella tapaukseen liittyvien tuttujen kohtaloita, kun tapaa matkustajakodissa kovia kokeneen entisen vuokraemäntänsäkin. Mikään ei enää pidättele Kajaanissa, vaan mies voi kiiruhtaa yöjunaan. Makuuvaunussa hän palaa takaisin kotiinsa,  

Selitys tulee sillekin, miksi Teuvon oli eläteltävä kostoa mielessään pitkään. Hän saattoi toimia vasta sitten, kun vanhemmat kuolisivat ja olisivat ulottumattomissa pojan tuottamalta tuskalta! Äidin hautajaiset olivat päivää ennen ratkaisevaa toimintaa. Harrille mies tunnustaa kaamean tekonsa yksityiskohtia myöten Harrin kysyttyä, muistaako Teuvo, mitä tapahtui ihan viimeksi:

 -"Kuule Teukka..." Se oli sitä suostuttelua ja toverilliseksi heittäytyvää nimittelyä. "Anna minä tulen ulos... auto rotjaantuu..." Se muuten rotjaantuikin, istuimen päälliset on uusittava ja korjattava se orkonen oven pielestä. Se tuli siihen viimeisestä luodista kun se nyyskähti taakse päin siihen istuimelle. Muut menivät ovesta maisemaan. En minä ruvennut sitä pitkittämään. Käskin katsoa muualle ja pysyä liikkumattomana. Minä en ole harrastanut ampumista, en metsästä enkä käy ampumaradalla. Kokeilin asetta vain sen verran, että katsoin, toimiko se.

Markuksen kohtalokas tarina savolaismurteen sävytyksin on täyttä melodraamaa. Kostaja jaksaa odottaa, muttei kadu. Hän on pannut toteen mielestään oikeutetun tuomion.

Oma lukemiseni tiivistyi tiivistymistään tarinan edistyessä kohti loppuratkaisua. Mieleen piirtyi kuva paitsi tappajasta myös Harrista tehtävästään tietoisena syrjästä katsojana ja muistiin merkitsijänä. Hänen tyyneytensä itsenäisen elämän vaikeissa alkuvaiheissa lienevät melkoisessa määrin Säisälle omakohtaisia, samoin määrätietoinen itsensä kouliminen kirjoittajana. Tyytyväinen olen siihen, että sain tartutuksi lähes unohdettuun, hyvin jäsenneltyyn ja kieleltään kiehtovaan kirjaan.

Säisä saakoon muitakin lukijoita!