Tommi Melenderin esseitä luetusta elämästä

Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogi kuuluu niihin, joita seuraan. Kovin usein sinne ei ilmesty uusia tekstejä, sillä viimeisin teksti tuli puoli vuotta sitten.

Monet toimittaja-kirjailijan pohdiskelut ovat saaneet minutkin tarttumaan esillä olleisiin teoksiin. Samoin huomaan tehneeni, kun Elisa Kirja tarjoaa Melenderin itsensä kirjoittamia kirjoja. Niissä jo hänen täsmälliseksi hiomansa kieli palkitsee lukemisen. Pikku hiljaa on valottunut sekin, kuinka Melenderistä on kehkeytynyt kielen ja kirjojen mies. Erityisesti hän tuntee vetoa amerikkalaisiin ja ranskalaisiin teoksiin.

Yhden hengen orgiat (WSOY 2013) on saanut alaotsikokseen esseitä luetusta elämästä ja motokseen  DAVID SHIELDS -katkelman:

Halusin kirjallisuuden

lievittävän inhimillistä yksinäisyyttä,

mutta mikään ei voi lievittää

inhimillistä yksinäisyyttä.

Kirjallisuus ei uskottele muuta

– ja juuri sen vuoksi se on tärkeää.

Esseet on ryhmitelty neljään osastoon. I osasto alkaa kirjan nimiesseellä Yhden hengen orgiat. Siinä Melender peilaa omaa kirjoittamistaan nimekkäisiin ja hänelle tärkeisiin eri aikojen kirjailijoihin. Loppusivuilta löytyvät tarkat kirjallisuusviitteet.

Hurja teksti ottaa vauhtia George Orwellin listaamista kirjoittamisen syistä. Yhtä syvältä Melender ei pohdi oman kirjoittamisensa motiiveja, koska kysymys "Miksi luen?" kiinnostaa enemmän. Vastauksessa Gustave Flaubert tarjoutuu oppaaksi. Myöhemmin Melender tunnustaa olevansa Flaubertin tapaan niin pakkomielteinen lukija, ettei tule toimeen ilman kirjoja.

Seuraa kiinnostavaa kommentointia vai sanoisinko historiikkia luetuista kirjoista. Ja kuinka esseiden kirjoittamisesta sukeutui luonteva tapa tutkia omia ajatuksiaan. Niistä sitten kaltaisenikin sivullinen  pääsee osalliseksi - lukemalla!

Törmäsin tekstissä itselleni tuntemattomiin E. M. Cioraniin, David Foster Wallaceen ja omalaatuiseen Michel Houllebecqiin. Tuskin jatkan heidän kirjoituksiinsa. Minulle taitaa riittää Melenderin tarjoama välähdys.

I osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Nokkelat ja skeptiset. Siinä paneudutaan esseen olemukseen eri aikoina. Yrjö Hirnin ja Georg Henrik von Wrightin kaltaisista viisaista miehistä edetään kirjailijoihin, jotka eivät ole mestariajattelijoiden tapaan omaperäisiä, vaan heijastelevat vallitsevaa kirjallista kulttuuria. Suomessa esseistiikka on yhä marginaalista. Hannu Salaman ja Erno Paasilinnan mukaan esseet ovat olleet kirjailijoiden hätäpaskoja tai väsähtäneitä välitöitä romaanien ollessa päätyö.

II osasto alkaa Silmänkääntäjä Caprilla -kirjoituksella. Lukijana saan tietää, että Melenderille Caprin tärkein kirjallinen asukki on Curzio Malaparte. Hänen erikoislaatuinen talonsa Casa Malaparte olisi näkemisen väärtti siksikin, että arkkitehtoninen luomus on näyttämönä Jean-Luc Godardin Keskipäivän aave -elokuvaklassikossa. Teksti jatkuu kiehtovina tarinoina talosta ja sen vieraista.

Osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Misantropian sinfonikko. Luku alkaa näillä sanoin:

Lukion päästötodistuksessa minulla oli englannissa kymppi ja saksassa seiska. Saksan opettajani ihmetteli, kuinka voin olla pitkässä englannissa priimus mutta lyhyessä saksassa nahjus: »En keksi muuta selitystä kuin että olet laiska.»

Laiska Melender myöntää olleensa kouluaikoina, mutta suhde saksaan sai värinsä natsien huudosta »Juden raus!»  Mitkään hehkuttelut Goethen tai Schillerin erinomaisuudesta eivät taivuttaneet enempään kuin korkeintaan silmäilemään kuuluisia teoksia. Vasta Thomas Mannin ja Alfred Döblinin tuotanto päästivät saksankieliset teokset pannasta. Thomas Bernhardin kirjat mursivat jään lopullisesti:       

Ensikosketukseni Bernhardin sain 2007, kun Hakkuu ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen olen hankkinut kaiken mitä Bernhardilta on julkaistu suomeksi tai englanniksi.

Taas huomaan, etten lainkaan tunne Bernhardia! Siinä minulle tehtävää, että vielä elämäni myöhäisinä vuosina ehdin selvittää, mitä hän minullekin antaisi. Kirja löytyy ainakin nettikaupoista, niin että sen kyllä saa käsiinsä. Hakkuu-nimestä tuli mieleen kauan sitten lukemani suomenruotsalaisen kirjallisuuden moniottelijan Thomas Warburtonin kertomus Hakkuut (1977) / Fällas eller falla (1975). Suomennos syntyi Warburtonilta itseltään. Siinä edes laiha yhteys Bernhardiin.

Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä Melender muistelee useita tekstikohtia kuten tätä:

Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä.

Jatkoksi seuraa pohdiskelua, johon liittyy mainintoja useista kirjoittajista. Kuljetaan kuin virran pyörteissä. Ne kaappaavat mukaansa yhä uusia aineksia ja tarjoavat lukijalle täkyjä väittelyyn. Ensin kuitenkin olisi luettava Bernhardia!

III osasto alkaa luvulla Ironian tuolle puolen.  David Foster Wallace on se kirjailija, jonka avulla Melender tutkii omaa narsismiaan. Syntyy mehevää tekstiä viihteen ja kulutuksen läpäisemästä elämästä, jossa itseymmärrystämme määrittää latteuksia vilisevä terapiapuhe ja jossa filosofiasta on tullut pelkkä lingvistiikan sivuhaara.

Wallacen olennaisia kysymyksiä ovat

Kuinka olla tietoinen itsestään ja maailmasta, kun vallitseva elämänmeno ruokkii mukautuvaa passiivisuutta? Kuinka erottaa asioiden todellinen arvo, kun kaikella on hintansa? Kuinka olla vastuullinen kansalainen, kun jokainen kuvittelee olevansa ongelmiinsa syytön lapsiuhri? Kuinka löytää todellisuudesta kiinteyttä ja mieltä, kun todellisuus on hajonnut pelkäksi kielipeliksi?»

Melender muotoilee jatkoksi vielä yhden kysymyksen:

Kuinka olla avoin ja vilpitön ironisuuden ja kyynisyyden kyllästämässä nykykulttuurissa, jossa kaikki janoavat ihailua ja hyväksyntää?

 Seuraa monta sivua vastausten etsintää sekä Wallacen teoksista että muualta.

III osastosta löytyy myös Lukemista kaikille -essee. Siinä Melender arvottaa muutamia tunnettuja kirjailijoita alakanttiin. En sano asiasta enempää. Kannattaa itse arvioida suhteensa esimerkiksi Hannu Raittilan teoksiin.

IV osaston ensimmäisen jutun otsikkona on Ruotsalainen kostofantasia. Nyt ollaan sellaisten teosten parissa, joista osan minäkin tunnen, vaikken ole viihdelukemistojen suurkuluttaja. Melender antaa ajattelemisen aihetta myös minulle lukijana:

Paavo Haavikko tuumii Yrityksessä omaksikuvaksi: »Maailmassa on niin paljon todella suurta kirjallisuutta, että osaan kyllä hävetä, kun jokainen itse tehty kirjoitus vie omaa ja muitten huomiota pois siitä suuresta.» Toistelen noita sanoja mielessäni usein. Kirjoittamisen vaikeimpina hetkinä on lohdullista myöntää, etten kykene koskaan tekemään Kadonneiden illuusioiden, Rouva Bovaryn, Taikavuoren, Painovoiman sateenkaaren tai Alkeishiukkasten veroista mestariteosta.       

Voidakseen vaatia itseltään paljon vaatimatta liikaa kirjailijan tulee muistaa kuolevaisuutensa. Hyvät kirjat opettavat sitä, huonot kirjat eivät.

Tarkasteltavana on erityisesti Stieg Larssonin Millenium-trilogia. Kirjoja en ole lukenut, vaan katsonut niistä tehtyjä TV-dramatisointeja. Myönnän, että henkeä pidätellen seurasin kammottavia tapahtumia ja Lisbeth Salanderin rääkkäämistä. Jokin osa taisi harmikseni jäädä näkemättä. Melenderin pohdintojen jälkeen en enää haikaile sarjan perään. Painava osa Melenderin tekstiä käsittelee Larssonin elämänvaiheita ja niistä kumpuvia kirjallisia impulsseja.

Toinen juttu, Vapaan rakkauden harhat, ampuu rikki myytin 1960-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta. Kirjallisuus todistaa, ettei ilmiö ollut silloin mikään uusi ilmiö, vaan vanhastaan tuttu jopa erinäisiltä hyvinkin puritaanisiksi luonnehdittuilta historian kausilta. Ihmisillä on ollut alttius perversioihin ja niiden kätkemisiin kaikkein kirkollisimmissakin yhteisöissä. Eikä mikään ole pysynyt tyystin salassa, kuten kirjoista on voitu lukea.

Hauska oli lukea myös vertailuja, joissa suomalaiskirjailijoita ristivalotetaan amerikkalaisten miesprosaistien kanssa. Voin antaa väärän todistuksen, kun sanon, että esseiden kirjoittaminen näyttää olevan melkoisen miehistä puuhaa.