perjantai 5. heinäkuuta 2019

Iltapäivä Turussa

Treffit Tuomiokirkkopuistossa toi eilen kaksi ammoista työkaveria toistensa hollille. Ennakolta oli jo sovittu, että käydään katsomassa H. C. Bergin teosten näyttely, joka on esillä Wäinö Aaltosen museossa syyskuuhun asti. Kävely kaunista Aurajoen rantaa WAMiin viritti tutkimaan erikoislaatuisia teoksia. Minun silmäni vangitsi ensimmäiseksi iso punainen ripustus. Se näytti edestä katsottuna kaksiulotteiselta, mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa, kuten sivulta ja takaa otettu kuva todistavat.
Teosten nimiä en kirjannut muistiin, koska niistä en tuntenut saavani vihiä tulkintoihin. Tyydyin pelkkään katsomiseen eri vinkkeleistä. Kuvan komea punainen härveli kiehtoo leijuvalla voimallaan. Arvoitukseksi jää, kuinka se on koottu ja ripustettu ehjänä ilmaan suuressa salissa. Paikassaan se puhuu rajoituksetta.

Naapurihuoneeseen on pystytetty alustastaan kasvamaan äärimmäisen kaunis, maljamainen teos. Keveänä se kutsui katsomaan itseään joka puolelta. Pintaa kirjavoivat metalliset filigraanit. 


Ylemmän tason tiloissa toistuvat useina värimuunnelmina jämptisti työstetyt teokset. Niistä tarjoan vain yhden esimerkin, hehkuvan keltaisen. Sisältä erottuu tekstiä samoin kuin Turun kaupunginkirjaston pääoven viereisen seinän täyttävistä Bergin kookkaista teoksista. Tällaiset houkuttelevat katsojaa siristelmään silmiään milloin teoksen edessä, milloin sivulla. Uusia sävyjä putkahtaa esiin aina, kun katsoja vaihtaa paikkaa.


Pääkallon hahmo on saanut nimekseen yksinkertaisesti Kallo. Muistaakseni suupielet muuntuvat hymystä totisuuteen, jos malttaa seurustella teoksen kanssa.



Minulle kuvan komistus edustaa monoliittia. Sen sisälle on upotettu ties millä tekniikalla metallia, joka tuntuu sädehtivän. Voin hyvin kuvitella teoksen johonkin suureen julkiseen tilaan ja ihmisiä sen ympärille pohtimaan kuin arvoituksellista viestiä kaukaa avaruudesta. Kovin monia ihmettelijöitä  eilen paikalla ei näkynyt.


Matkamme jatkui ulos museosta kohti Föriä. Tois pual jokke päästyä paineltiin kummallekin uuteen tuttavuuteen, Nooa-ravintolaan. Lietoon ja mökille hautautuneelle oli yllätys löytää entisen vierassataman pikku kuppilan paikalta tuliterän aluksen oloinen rakennus.



Joen puolella suuret ikkunat liukuvat auki niin, että katon alla istuessakin voi tuntea olevansa ulkona. Kuvia en tullut ottaneeksi joen kantilta.

Ravintolassa oli tilaa alkuiltapäivästä. Meillekin löytyi ikkunapöytä, josta oli hauska seurata jokiliikennettä. Lounasateriaksi valittu savulohisalaatti tuotiin nopeasti, samoin viime tingassa pyydetty jälkiruokaherkku.


Tuulisen viileänä päivänä jäi kokeilematta päivänvarjojen alla ateriointi ravintolan katolla. Siellä kumminkin istuskeli jokunen sinnikäs. Ruisrock-viikonloppuna paikka lienee täynnä joka kerrokseltaan. Isot varjot suojaavat yhtä lailla auringolta kuin sateelta, jota vihdoinkin ollaan saamassa tähän kuivuudesta kärsivään Suomen kolkkaan.


Matkamme jatkui kohti läheistä Kakolanmäkeä. Tarkoitus oli kohota korkeuksiin Funikulaarin kyydissä. Turha toivo, sillä taas se oli suljettuna yleisöltä, vaikka näkyi huristelevan edestakaisin radallaan. Suotta koko hanketta ei ole herjattu Jumikulaariksi.

Koska meillä vielä jalka nousee, lähdimme askeltamaan serpentiinitietä ylös. Pian löytyi oikoteitä, jopa rappusia. Ei aikaakaan, kun jo olimme ylhäällä entisen vankilan nurkalla. Lisää askeleita kertyi, kun en ottanut uskoakseni, että kiertämättä rakennustyömaata olisi kannattanut mennä suoraan Funikulaarin yläasemalle. Siitä näet johtaa reitti piha-alueelle, jonka takalaidalta löytyy kumppanini suosittelema ravintola Kakolanruusu.


Verkkosivuille ei ole vielä liitetty tuoreita kuvia ravintolan pysyväksi luonnehditusta nykyisestä paikasta punatiilisen hotellin alakerrassa. Sinne on muutettu vastikään. Lisää tiloja kuulemma on rakenteilla kabineteiksi ja muiksi kokoontumislukaaleiksi.

Sisätilat ovat koko lailla mustat, silti lämpimän tuntuiset. Modernit taideteokset hehkuvat siellä täällä. Ystävällinen henkilökunta olisi ollut valmis esittelemään tiloja ja juttelemaan enemmän, mihin meillä oli harrastusta. Kahvi kera erinomaisen sitruunapiirakan kyljessään talon omatekoista jäätelöä tarjoiltiin meille ulos markiisien suojaan. Opittiinpa aivan uutta laatukahvista, joka kuulemma paahdetaan lähistöllä ja maistuu parhaalta hiukan jäähtyneenä ilman lisukkeita. Ei siis edes maitoa sekaan!

Tyytyväisinä jatkoimme kävellen kohti Turun keskustaa. Naapuripaikkakunnillekin on kiirinyt tieto, että remontit alkavat siellä täällä valmistua ja että erityisen antoisaa on käydä Wiklundin tavaratalon 9. kerroksessa ja vielä sitäkin ylempänä näköalaterassilla. Pelkkä silmänruoka piisasi tässä kohteessa. Sitä tosiaan saatiin.


Torin suuntaan katsoessa jää miettimään, selvitäänkö urakasta kunnialla. Maailma muuttuu. Riittääkö edes paikallisesti muutoksiin varautumiseksi se, että rakennetaan lisää parkkipaikkoja maan alle. Vai löytyykö tiloille ajan oloon autojen asemesta muuta hyötykäyttöä?


Ortodoksikirkon edustalle ja Yliopistonkadun kävelyosuudelle torikauppiaat on asettuneet siihen malliin, että he taitavat sinnitellä kohti luvattua helpotusta torityömaan päätyttyä joskus parin vuoden kuluttua. Minäkin löydän tutut vihannes- ja marjakauppiaat, vaikka myyntipaikka olisi hiukan vaihtunut. Näin sopeutuvaisia ollaan, kun ei kovin isoja muutoksia vaadita, vielä...

Kotiin ehdittyä huokaisin hyvilläni: yksissä tuumin nautittiin mainiosta iltapäivästä kummankin entisessä kotikaupungissa!







Ei kommentteja: