Kaupunkielämää Turussa

 

Tänään askelet veivät uudesta kodista parin kilometrin päähän Turun keskustaan. Ostin kengät ja piipahdin nauttimaan appelsiinimehua yhteen torikahviloista. Hyörinää maltoin seurata vain tovin, sillä lähellä kukkamyyjät houkuttelivat katsastamaan, mitä kaikkea on tarjolla.

Pitkästä aikaa en tarttunut yhteenkään kasviin, sillä suojaamaton parvekkeeni voi edelleen olla liian kylmä kesäkukille. Katsotaan, jospa kesäkuussa innostuisin hankkimaan kaiteeseen pari pitkulaista istutusastiaa ja kumpaankin kaunista katsottavaa.

Kaupunkielämä kiehtoo Liedon vuosien jälkeen, ainakin vielä. Vanhastaan tuttu on Läntisen rantakadun tienoo kahvilapöytineen. Asuinhan lähettyvillä kuusi vuotta Kangasalta syntymäkaupunkiin tultuani. Paljon tuli silloin kävellyksi jokivarren reittejä. Tätä nykyä paremminkin Kaskenahteen itäisellä puolella, lapsuusaikaisilla kotikonnuilla Ispoisissa päin. Kouluvuosina jokirannassa istuskeltiin, kun päivään ilmaantui joskus hyppytunteja.

 Kahvilan sivuitse suunnistin tärkeään kohtaamispaikkaan Oobuun. Sinne meitä vanhoja luokkakavereita kokoontui lounaalle, kuten on tullut tavaksi joka kuukauden viimeisenä torstaina klo 13 jossakin Bassin talon ravintolassa.

Yksi porukasta tunnusti täyttäneensä kymmenittäin vuosia. Siitä ilosta pääsimme osallisiksi sankarin tarjottua kuohujuomaa koko pöytäkunnalle. Paikalle ehti kaikkiaan 11, kaksi Helsingistä asti.

Ylhäisesti Mannerheim tarkkaili ateriaansa nauttivia vanhoja kaveruksia, 1950-luvun oppikoululaisia.  Mietimme, mitä nykyiset parikymppiset tuumaisivat mahtimiehen kuvasta. Vissiin sentään tuntisivat. 

Herkkuruokaa nautin peräti liikelounaan malliin, sillä viikon päästä torstaina on sovittu sinetöitäväksi lukaalini ja autotallini kauppa Nordean konttorissa läheisen kauppatorin varrella. Keskiviikkona vielä katsastan entisen kauniin ja tilavan kotini Liedossa, kun siellä ammattilainen tekee loppusiivouksen. 

Pikku hiljaa iso muuttomyllerrys tavaroiden jakeluineen päättyy. On aika siirtyä uuteen vaiheeseen ja ruveta jossain määrin osallistumaan Saga-yhteisön tapahtumiin. Parissa konsertissa olen jo ollut kuulolla. Lisäksi liityin ruotsinkerhoon, joka tosin ensi viikon jälkeen jää kesätauolle. Uimassa ja vesijumpassa käyntejä jatkan mielihyvin. Ties mitä muuta passelia vielä mahtuu viikkoihini. 

Syksyn tullen jatkamme lounastapaamisia siten, että syyskuun lopun torstaina tutustumme yhteisvoimin Sagan monipuoliseen lounaaseen. Varaan ateriointia varten kabinetin, mutta noutopöydästä kukin hakee ruokansa normaaliin 12,70 euron hintaan. Sagan asukkaana minulle kuuluu lounas osana  palvelupakettiani.

Viileitä päiviä luvassa, mikä sopii vallan hyvin varsinkin ulkosalla liikkuessa. Kiinnostavaa tuta, mikä kesästä tulee. Eskoiseni syntyessä 1961 helmikuun lopulla kesän ainoat lämpimät päivät hujahtivat ohi toukokuussa. Kaiken kesää sitten satoi satamistaan. Vauvaa oli puettava lämpimästi, minkä hyvin muistan. 

Kuinkahan perhepiirin uusimman tulokkaan syntymän aikaan juhannuksen tienoilla riittää lämpöä ilman paksuja vaatteita? Nykyisin kaiketi liika lämpö osana ilmastouhkia on se vaara, jota eniten pelätään.

Toritarkastukset jatkuvat

 

Viime viikolla käyskentelin katsastamassa, kuinka Turun kauppatorin remontti edistyy. Silloin en löytänyt ravintola Torion ovea, tänään se jopa avautui kahdelle lounastajalle. Tupa oli melko täynnä puolilta päivin, joskin väkeä häipyi pian enemmän ulos kuin sisään. Emme olleet kovin innoissamme, sillä oudolla aterialla tunsi istuvansa kaikuvassa akvaariossa. 

Rakennustyöt jatkuvat Aurakadun puolella, mutta valmis toriaukea levittäytyy komeana Kauppiaskadun suuntaan. Ortodoksinen kirkko näkyy upeasti, kun kaikki työmaavempeleet on poistettu kirkon edustalta. Autot eivät enää pääse täyttämään Yliopistonkatua kirkon edessä, vaan ne ajetaan torin alle parkkihalliin. Torin laidan penkkejä joku hyödynsi päiväuniinsa, monia muita näkyi istuskelemassa nuorten kirsikkapuiden katveessa. 

Nälkää ei tarvitse nähdä torin seutuvilla, sillä joka laidalla ja myös keskellä toria on ravintoloita. Agnes pitäisi testata seuraavalla reissulla. Tuttuni on sen jo kertaalleen tehnyt, minä vain kurkistin ovesta sisään. Hienolta ja akvaariomaiselta näytti.

Jokirannassa on meneillään kansainväliset markkinat, joten marssimme niitä pällistelemään. Ostoshinkua ei ilmennyt, kuten ei myöskään torikauppiatten kojuilla. Iso joukko nuoria havaittiin keräämässä varoja Punaiselle ristille.

Kierroksen lopuksi painuimme Fazerin kahvilaan, jossa ei tarvitse pettyä. Torityömaa levittäytyy ikkunan takana, kunnes viimeistään marraskuussa kaikki maan alle piilotettavat rakenteet on saatu paikoilleen ja katetuksi. Viimeistään silloin, kun bussilla taas pääse suoraan torin laidalle,  monivuotinen riesa alkaa unohtua.

Iltapäivä Turussa

Treffit Tuomiokirkkopuistossa toi eilen kaksi ammoista työkaveria toistensa hollille. Ennakolta oli jo sovittu, että käydään katsomassa H. C. Bergin teosten näyttely, joka on esillä Wäinö Aaltosen museossa syyskuuhun asti. Kävely kaunista Aurajoen rantaa WAMiin viritti tutkimaan erikoislaatuisia teoksia. Minun silmäni vangitsi ensimmäiseksi iso punainen ripustus. Se näytti edestä katsottuna kaksiulotteiselta, mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa, kuten sivulta ja takaa otettu kuva todistavat.

Teosten nimiä en kirjannut muistiin, koska niistä en tuntenut saavani vihiä tulkintoihin. Tyydyin pelkkään katsomiseen eri vinkkeleistä. Kuvan komea punainen härveli kiehtoo leijuvalla voimallaan. Arvoitukseksi jää, kuinka se on koottu ja ripustettu ehjänä ilmaan suuressa salissa. Paikassaan se puhuu rajoituksetta.

Naapurihuoneeseen on pystytetty alustastaan kasvamaan äärimmäisen kaunis, maljamainen teos. Keveänä se kutsui katsomaan itseään joka puolelta. Pintaa kirjavoivat metalliset filigraanit. 

Ylemmän tason tiloissa toistuvat useina värimuunnelmina jämptisti työstetyt teokset. Niistä tarjoan vain yhden esimerkin, hehkuvan keltaisen. Sisältä erottuu tekstiä samoin kuin Turun kaupunginkirjaston pääoven viereisen seinän täyttävistä Bergin kookkaista teoksista. Tällaiset houkuttelevat katsojaa siristelmään silmiään milloin teoksen edessä, milloin sivulla. Uusia sävyjä putkahtaa esiin aina, kun katsoja vaihtaa paikkaa.

Pääkallon hahmo on saanut nimekseen yksinkertaisesti Kallo. Muistaakseni suupielet muuntuvat hymystä totisuuteen, jos malttaa seurustella teoksen kanssa.

Minulle kuvan komistus edustaa monoliittia. Sen sisälle on upotettu ties millä tekniikalla metallia, joka tuntuu sädehtivän. Voin hyvin kuvitella teoksen johonkin suureen julkiseen tilaan ja ihmisiä sen ympärille pohtimaan kuin arvoituksellista viestiä kaukaa avaruudesta. Kovin monia ihmettelijöitä  eilen paikalla ei näkynyt.

Matkamme jatkui ulos museosta kohti Föriä. Tois pual jokke päästyä paineltiin kummallekin uuteen tuttavuuteen, Nooa-ravintolaan. Lietoon ja mökille hautautuneelle oli yllätys löytää entisen vierassataman pikku kuppilan paikalta tuliterän aluksen oloinen rakennus.

Joen puolella suuret ikkunat liukuvat auki niin, että katon alla istuessakin voi tuntea olevansa ulkona. Kuvia en tullut ottaneeksi joen kantilta.

Ravintolassa oli tilaa alkuiltapäivästä. Meillekin löytyi ikkunapöytä, josta oli hauska seurata jokiliikennettä. Lounasateriaksi valittu savulohisalaatti tuotiin nopeasti, samoin viime tingassa pyydetty jälkiruokaherkku.

Tuulisen viileänä päivänä jäi kokeilematta päivänvarjojen alla ateriointi ravintolan katolla. Siellä kumminkin istuskeli jokunen sinnikäs. Ruisrock-viikonloppuna paikka lienee täynnä joka kerrokseltaan. Isot varjot suojaavat yhtä lailla auringolta kuin sateelta, jota vihdoinkin ollaan saamassa tähän kuivuudesta kärsivään Suomen kolkkaan.

Matkamme jatkui kohti läheistä Kakolanmäkeä. Tarkoitus oli kohota korkeuksiin Funikulaarin kyydissä. Turha toivo, sillä taas se oli suljettuna yleisöltä, vaikka näkyi huristelevan edestakaisin radallaan. Suotta koko hanketta ei ole herjattu Jumikulaariksi.

Koska meillä vielä jalka nousee, lähdimme askeltamaan serpentiinitietä ylös. Pian löytyi oikoteitä, jopa rappusia. Ei aikaakaan, kun jo olimme ylhäällä entisen vankilan nurkalla. Lisää askeleita kertyi, kun en ottanut uskoakseni, että kiertämättä rakennustyömaata olisi kannattanut mennä suoraan Funikulaarin yläasemalle. Siitä näet johtaa reitti piha-alueelle, jonka takalaidalta löytyy kumppanini suosittelema ravintola Kakolanruusu.

Verkkosivuille ei ole vielä liitetty tuoreita kuvia ravintolan pysyväksi luonnehditusta nykyisestä paikasta punatiilisen hotellin alakerrassa. Sinne on muutettu vastikään. Lisää tiloja kuulemma on rakenteilla kabineteiksi ja muiksi kokoontumislukaaleiksi.

Sisätilat ovat koko lailla mustat, silti lämpimän tuntuiset. Modernit taideteokset hehkuvat siellä täällä. Ystävällinen henkilökunta olisi ollut valmis esittelemään tiloja ja juttelemaan enemmän, mihin meillä oli harrastusta. Kahvi kera erinomaisen sitruunapiirakan kyljessään talon omatekoista jäätelöä tarjoiltiin meille ulos markiisien suojaan. Opittiinpa aivan uutta laatukahvista, joka kuulemma paahdetaan lähistöllä ja maistuu parhaalta hiukan jäähtyneenä ilman lisukkeita. Ei siis edes maitoa sekaan!

Tyytyväisinä jatkoimme kävellen kohti Turun keskustaa. Naapuripaikkakunnillekin on kiirinyt tieto, että remontit alkavat siellä täällä valmistua ja että erityisen antoisaa on käydä Wiklundin tavaratalon 9. kerroksessa ja vielä sitäkin ylempänä näköalaterassilla. Pelkkä silmänruoka piisasi tässä kohteessa. Sitä tosiaan saatiin.

Torin suuntaan katsoessa jää miettimään, selvitäänkö urakasta kunnialla. Maailma muuttuu. Riittääkö edes paikallisesti muutoksiin varautumiseksi se, että rakennetaan lisää parkkipaikkoja maan alle. Vai löytyykö tiloille ajan oloon autojen asemesta muuta hyötykäyttöä?

Ortodoksikirkon edustalle ja Yliopistonkadun kävelyosuudelle torikauppiaat on asettuneet siihen malliin, että he taitavat sinnitellä kohti luvattua helpotusta torityömaan päätyttyä joskus parin vuoden kuluttua. Minäkin löydän tutut vihannes- ja marjakauppiaat, vaikka myyntipaikka olisi hiukan vaihtunut. Näin sopeutuvaisia ollaan, kun ei kovin isoja muutoksia vaadita, vielä...

Kotiin ehdittyä huokaisin hyvilläni: yksissä tuumin nautittiin mainiosta iltapäivästä kummankin entisessä kotikaupungissa!

Läksiäislounaalla

 Aurajokirannassa oli tänään leppeätä istuskella puiden katveessa ja nauttia Tintåån ruokaisaa salaattia lounaaksi. Hyvänä aiheena oli tavata pojantytär ihan kahdestaan, ennen kuin Niina lennähtää puoleksi vuodeksi Australiaan. Kun koulu on onnellisesti käyty, valkolakki saatu, mutta jääty ilman opiskelupaikkaa, on hienoa päästä hetkeksi maailmalle. Ensi sunnuntaina vanhemmat saattelevat tyttärensä Helsinki-Vantaan kentälle. Muistavatkohan, kuinka kauan sitten heitä itseään oltiin koko perheen voimin hyvästelemässä siirtolaisiksi samaiselle mantereelle...

Pienestä pitäen on reissannut tämäkin matkalle lähtijä. Hän jopa syntyi kiinalaisittain Hong Kongissa, mistä perhe muutti vielä kertaalleen Australiaan, kunnes Eurooppa kutsui. Sveitsi oli seuraava etappi. Sieltä sitten kvartetiksi kasvanut joukko lopulta palasi koti-Suomeen. Onneksi, sanon minä. Yhteyksiä toki pidettiin monin tavoin perheen maailmalla olon vuosina. Ja tulihan äiti lapsineen kesäisin Suomeen moneksi viikoksi. Isä seurasi perässä, kun töiltään ehti. Me kotimaan asukit pääsimme itsekin maailmalle, kun poikkesimme karttuvan perheen lähes kaikissa asuinpaikoissa.

Kuva näyttää, että lounas on jo lopuillaan. Neito kertoi olevansa melkoisen pöllämystynyt, sillä au pair -paikka ratkesi lähes saman tien, kun hän ilmoittauti tietyllä sivustolla halukkaaksi tulemaan Sydneyhin. Tulevan perheen vanhempien kanssa on juteltu useita Skype-puheluita kuvien kera. Samoin lapset ovat esittäytyneet. Hyvältä tuntuu myös se, että perheen edellinen au pair opastaa Niinaa tehtäviinsä, ennen kuin palaa kotimaahansa.

Käväisimme lounaan jälkeen vielä arkisen hauskasti toriostoksilla, ostimme mansikoita ja jututimme torimyyjiä. Kun vein lounasseuralaiseni autolla kotiinsa, tapasimme tyhjenevän pesän haltijat omenapuitten alla. Nyt on heidän vuoronsa tuntea ylpeyden sekaista haikeutta siivilleen nousevan nuorimmaisensa lähtöä seuratessa.

Hyvää matkaa!