Oikotie Elisabeth Stroutin novelleihin

Elisabeth Strout on kuuma nimi. Blogeissa hänen kirjoistaan ylistetään Kristiina Rikmanin 2018 suomentamaa Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016). Minulle on ihmetelty, enkö tosiaan vielä ole lukenut Stroutia. Parissa päivässä olen nyt kuronut umpeen aukon katsomalla HBO Nordicin kautta minisarjan Olive Kitteridge (2008). Se perustuu Stroutin samannimiseen novellikokoelmaan, jota ei ole suomennettu.

Kesän mittaan J. P. Pulkkisen radiosarja Television tiiliskivet on tuottanut monta herätystä. Tämän olen kuunnellut tarkkaan kahdesti. Jo otsikon kysymys, miten televisiosarja kohtaa tragedian, virittää ajattelemaan.

Näyttelijä Frances McDormand on sanonut pohtineensa elokuvien naispäähenkilöitä ja tulleensa johtopäätökseen, että 90 minuutin aikahaarukka ei ole riittävä, jotta sillä voisi kertoa kunnon naistarinan. Siksi televisio pitkine sarjoineen on muodostunut niin upeaksi välineeksi naisten tarinankerronnalle, naisnäyttelijöille, ohjaajille ja kirjoittajille. Lausunto koskee Olive Kitteridge -sarjaa, jonka pohjana on Pulitzer-palkittu Elizabeth Stroutin romaani. McDormand osti kirjan oikeudet ja näytteli pääosan, käsikirjoituksen kirjoitti Jane Anderson, ohjaajana toimi Lisa Cholodenko.
Keskustelemassa elokuvatieteen professori, mediatutkija Anu Koivunen ja J.P. Pulkkinen

Itse asiassa tulin katsoneeksi sarjan osa osalta silloin, kun YLE lähetti sen. En muistanut näkemästäni paljoakaan. Yhteen syssyyn ja uudestaan katsomalla sarjasta rakentuu kokonaisuus, jossa henkilöiden persoonat muuntuvat iän myötä ja keskinäiset suhteet kirkastuvat. Kokemus koulii näkemään yksityiskohtia kuten merkkejä uhkaavasta itsetuhosta. Aseisiin osaa kiinnittää huomiota niiden putkahtaessa esiin. Itsemurha väijyy alkukuvasta alkaen. Silti vain yksi ihminen tosiaan kuolee laukaukseen höhlän metsämiehen ampuessa kohti "peuraa" ja osuu kaveriinsa, söpön Denisen aviomieheen. Paras ja komein mies kuolee, honkkeli jatkaa yhteisön jäsenenä.

Hirteishuumori pilkahtelee, kun nuoren lesken ympärillä pyöriskelee sekä ampuja että Oliven aviomiehen, Henryn (Richard Jenkins), apteekissa autteleva nuori, eteenpäin pyrkivä kaveri, ajan oloon Denisen aviomiehenä tyranniksi kehkeytyvä. Apteekissa hempeä Henry ei itsekään saa silmiään irti Denisestä, apulaisesta, jonka Henry palkkaa vanhana ja kiukkuisena kuolleen tilalle. Oliven tarkkanäköisin silmin Denise on pelkkä hiiri. Olive näkee myös Henryn hurmaantumisen ja sen, ettei mies kuitenkaan kestäisi moista vikisevää hiirulaista. Samoin Henryn mielestä olisi käynyt Olivelle, jos vaimo olisi hypännyt hetken hurmassa kollegansa kelkkaan.

Olennaisia ovat toistuvat ateriat Kitteridgin keittiössä. Tuiman tuiskea Olive ei arkaile tempaista lautasta mieheltään eikä pojaltaan Cristopherilta, jos ruoka ei ota maittaakseen tai mistä tahansa syystä. Henry luovii vaimonsa pyörteissä, poika tuskailee. Äiti ei sääli kommentoida suorasukaisesti Cristopherin, oppilaansa, matematiikan osaamattomuutta. Äiti ei myöskään pahoittele sitä, että aamuisin istahdetaan äidin kollegan, runoilevan äidinkielenopettajan kyytiin, vaikka poikaa inhottaa autossa tupakointi ja kaikki muu silmäpeliä myöten. Vuosia myöhemmin poika läväyttää päin äitinsä naamaa, että kyllä sen näki, mistä oli kyse. Silloin äiti vastaa yhtä tiukasti, ettei poika tiedä mitään elämänmittaisen avioliiton vaiheista, kun oli eronnut jo alkutaipaleella. On hillittävä hinkunsa! Se onnistui aikoinaan liiankin hyvin, sillä hiprakassa ihastus ajoi itsensä hengiltä silloin, kun poika vielä kävi samaa koulua.

Neljän osan mittaan pojat varttuvat miehiksi, vanhemmat eläköityvät. Yksi käännekohta on jalkojen hoitajaksi (!) valmistuneen Cristopherin häät. Kaliforniasta kotoisin oleva fiini morsian vanhempineen saapuu Maineen, mistä seuraa juuri niin hankalia tilanteita kuin outojen sukulaisiksi pakotettujen kesken tapaa käydä. Ei riitä, että Olive ja Henry ovat antaneet häälahjaksi talon oman talonsa vierestä. Vai juuri siksikö  pariskunta pian häipyy Kaliforniaan? Ennen pitkää Cristopher jatkaa yksin New Yorkiin, yhteydet kotipuoleen toimivat miten kuten. Terapiaryhmästä löytyy uusi vaimo, Olivelle yhtä epäsopiva kuin ensimmäinen. Huikea on jakso anopin lyhyestä vierailusta pariskunnan sotkuisessa kodissa.

Häitä edeltäneenä iltana onnittelemaan tulee myös Cristopherin se koulukaveri, joka menestyi matematiikan opinnoissa ja jonka masentuneena makaavaa äitiä Olive kävi kiskomassa ylös sängystä ruuan laittoon. Tämä äiti ei pitkään jaksanut sinnitellä harhojaan vastaan, mutta poika kävi kunnialla koulunsa ja pääsi Columbian yliopistoon opiskelemaan psykiatriksi. Totisena hän kerran palaa kotikulmille Maineen. Olive äkkää entisen tähtioppilaansa rannalla ja kovassa tuulessa pyytää kaverin autosta suojaa. Syrjäkatsein hän näkee takapenkillä pitkäpiippuisen aseen matkahuopaan sutaistuna.

Olive pulppuaa juttua, kyselee itsemurhan suunnittelusta ja saa vaivautuneita vastauksia. Olive on perso pähkinöille. Ne esiin kaivamalla ja niitä tarjoamalla voi jatkaa puhumista rouskutuksen lomassa. Vanha opettaja ei huomaa tai välitä huomata toisen inhoa niin kuin katsoja, jolle nuori mies lainaa silmänsä ja näyttää hallusinaationsa. Opettaja istuu kuin norsu vieressä. Ja Olive sen kuin rouskuttaa, kunnes näkökentässä tapahtuu äkkinäinen muutos.

Nuori nainen häviää rannasta. On painuttava hätiin. Olive pakottaa miehen liikkeelle. Nippa nappa mereen pudonneen henki varjeltuu. Kummasti Oliven tapa toimia tulee pelastaneeksi kahden nuoren hengen, ainakin toistaiseksi. Olive ja Henry hoivaavat pelastajan suihkuun, antavat Cristopherin vaatteita märkien tilalle ja ruokaa syötäväksi. Tämän on myös lähteminen muiden mukana  Cristopherin häiden aaton vastaanotolle. Siellä itsemurha tuntuu kaikkoavan kauas, sillä näkyviin nousee lupaavia hallusinaatioita pianolla kukkivista kasveista laulajan lempeät silmät taustanaan.

Aamun tullen kriisi on ohi. Tai ainakin mies poistuu omille teilleen. Sykähdyttävää kerrontaa!

Vielä kerran pyssy kohoaa näkyville toisintona alkukuvasta, josta otettiin vauhtia 25 vuoden mittaan  sattuneisiin takautumiin. Mutta tässäkin tilanteessa ase jää laukeamatta, sillä lapsijoukko pelmahtaa muistuttamaan Olivea hänen omasta opetuksestaan: ei sotkuja lasten löydettäväksi.

Lesken kokemus yksinäisen helvetistä helpottuu, kun löytyy toinenkin syvästi onneton leski.

Olive miltei kompastuu  maassa makaavaan mieheen. Aika pian selviää, että hän on Jack Kennison (Bill Murray) ja että hänkin asuu yksin isoa taloaan aivan meren rannassa. Onnahdellen päästään puheisiin. Tunnustetaan, kuinka surkeasti on tullut hoidetuksi suhteet ainoaan lapseen. Oliven jyrkkyys osoittaa haurastumista, kun hän myöntää kohdelleensa Henryä töykeästi. Samoin hän alkuun toimii Jackin kanssa, kunnes Olive jopa ottaa ja hakeutuu Jackin luokse itse kasvattamansa tulppaanit mukanaan. Niitä ei ole kukaan ennen saanut. Siinä kai perustetta sille, että tarinaa luonnehditaan tragediaksi. Ihminen sinnittelee omissa kankeissa asenteissaan maailmansa tappiin myöntämättä, että itse voisi sekä tarjota lämpöä että ottaa sitä vastaan. Olive oppii tämän kovin myöhään. Sängyssään makaileva Jack kenties on jo loitonnut ulottumattomiin. Hänen silmissään näyttäisi siintävän enää vain kirkas taivas ja aava meri. Kerrassaan upeat mainelaisnäkymät saattelevat katsojaa irti tarinasta.

 Isosti huokaisten lausahdin sarjan katsottuani, että tämä jos mikä on minun juttuni. Olen niin vanha, että tunnistan henkilöiden kokemukset ja niistä kumpuavat tunteet. Saman sorttista elämä on niin Yhdysvaltain koilliskolkassa kuin Pohjois-Euroopan pikkupaikoissa.

Taiten käsikirjoittaja on poiminut Stroutin 13 novellista ne kohtaukset, joiden varaan minisarja on ollut luotavissa. Miljööt tuntuvat autenttisilta. Meri ja rakas kotipiha rannalla koskettavat elokuvassa paljon vahvemmin kuin pelkkänä tekstinä. Näyttelijät elävät todeksi jokaisen henkilöhahmon. Ironisia säväyksiä huomaa, jopa karikatyyrejä. Virne naamalta kuitenkin häipyy, kun aiheita peiliin katsomiseen löytyy tämän tästä.

En siis istunut turhaan neljää tuntia telkkarin ääressä!