Onko tosiaan kaikki mahdollista?

Elisabeth Stroutin kirjoissa eletään Yhdysvaltain syrjäseuduilla. Lapsuuskokemukset pikkukaupungissa eivät lähde ihmisestä, vaikka hän muuttaisi New Yorkiin niin kuin Lucy kirjassa Nimeni on Lucy Barton. Siitä kirjoitin tämän jutun.

Nyt minulla on ollut lukuvuorossa Stroutin kokoelma Kaikki on mahdollista (2017 / 2019). Sekin ilmestyi suomeksi Kristiina Rikmanin kääntämänä. Kirjan yhdeksässä tarinassa eletään aikaa 17 vuotta jälkeen sen, kun Lucy oli riutunut pitkään sairaalassa  ja suureksi ihmeeksi oma äiti oli ilmestynyt hänen luokseen. Silloin aiheita jutteluun tarjosivat ne ihmiset, jotka kumpikin tunsi kotipuolesta, Amgashin kaupunkipahasesta keskilännessä. Uudessa kirjassa lukija kohtaa samat hahmot, tällä kertaa kukin oman tarinansa päähenkilönä.

Ihan helppoa ei ollut pysyä kärryillä, kuka kulloinkin on kyseessä. vaikka sain kirjastosta jatko-osan luettavakseni yllättävän nopeasti. Olisi pitänyt ainakin selata Lycy Bartonin tarina uudestaan ja tarkistaa, mitä äiti ja tytär saivat sanoiksi heille tutuista ihmisistä. Mutta minäpä kiiruhdin uteliaana tarinasta toiseen - syttymättä monestakaan yhtä lailla kuin Lucy Bartonista. Järisyttävimmältä tuntuu yhä se tarina, jossa Lucyn saapuu syntymäkotiinsa ensi kertaa 17 vuoteen.

Yksin elävä velipoika on valmistautunut visiittiin siivoamalla rähjäistä taloa, mutta näkee itsekin, kuinka pölyisen kurjilta pelkästään seinät näyttävät. Vaikutelmaa ei pelasta edes vasta hankittu matto lattialla. Äkäisen isosiskon ilmaantuessa paikalle veli kuulee kunniansa matosta ja Lucy paljosta muusta. Sisarusten tapaaminen nyrjähtää yhtä tuhoisaksi kuin aikoinaan elämä vanhempien kanssa.

Katkerat puheet sysäävät Lucyn paniikkikohtaukseen. Se herättää jopa kiukkuisen siskon: Lucy ei olekaan pysynyt poissa ylpeyttään, vaan kauhuissaan kaikesta lapsena kokemastaan. Sisarukset havahtuvat auttamaan Lucyn taipaleelle pois syntymäseuduilta ajamalla autoa, mihin vapiseva Lucy itse ei pysty. Puolimatkassa kohti Chicagoa hän rauhoittuu riittävästi jatkaakseen matkaa yksin. Jää vaikutelma, etteivät nämä sisrukset enää tapaa.

Mykistyneenä pysähdyin ajattelemaan, ettei kaikki sittenkään ole mahdollista, vaikka kirjan nimi sellaista lupaa. Esimerkiksi liian rankat lapsuuskokemukset leimaavat ihmistä kuin poltinmerkit kuolemaan asti.

Jätän enemmät pohdiskelut sikseen, sillä tarkasti Stroutin teoksesta kirjoittavat muun muassa sekä  Herman Raivio Suomen Kuvalehdessä että Kirsi Hietanen. Hänet tunnetaan Kirsin kirjanurkka -blogista. Tällä kertaa linkki vie hänen lukupiiriinsä, jossa on luettu kirjapari Nimeni on Lucy Barton ja  Kaikki on mahdollista.

Suosittelen lämpmästi molempia tekstejä.

Lucy Bartonin tarina

Elisabeth Stroutista ja varsinkin hänen suppeasta kirjastaan Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2016 / 2018) olen kuullut ja lukenut kehuja. Kun kirja tupsahti tarjoushintaan sähköpostiini, parilla sormen näpäytyksellä ymmärsin ostaa opuksen. Enkä ole katunut. Luulen jopa, että kirjaa lukemalla minussa alkoi itää entistä vahvempi ymmärrys, mihin kaikkeen köyhyys ulottuu ja mihin elämä ihmistä vie.

Vaikka yleistyksiä tulisi välttää, tohdin päätellä, ettei amerikkalainen kurjuus poikkea varsinkaan lasten kokemasta äärimmäisestä köyhyydestä muualla. Lapset eivät hevin pääse eroon varhain saamistaan vaurioista. Piiloon jäävät moninaiset ahdistuksen aiheet sekä niistä kumpuavat pelot, heikko itsetunto ja kommunikointivaikeudet. Tuntemus ulkopuolisuudesta pysyy.

Laura Lyytisen suunnittelema kansikuva toistaa näkymää, jota yksinäinen Lucy katselee sairaalaan sängystä viikkotolkulla. Häntä kuihduttaa jokin vatsa- tai muu vaiva. Päivittäin lääkäri käy katsomassa Lucya, muina aikoina häntä lohduttaa ihana Chrysler Building ikkunan takana.

New Yorkiin edenneen, keskiluokkaistuneen Lucyn aviomies on takuuna sille, että vaimo voi sairastaa mukavasti. Lukemisen edetessä aloin arvella, että sairaus kumpuaa kaukaa lapsuudesta. Kaikki se, mitä kahden pienen tyttären äiti ajelehtivin ajatuksin paljastaa, kiinnosti minua ja pakotti lukemaan lisää. Tuntui kuin kurkistelisin Lucyn päiväkirjaa. Joillakin sivuilla teksti jatkuu melko pitkään, toisilla se taas pysähtyy muutamaan riviin sivun ylälaidassa. Mutta Lucy tulee kertoneeksi kokonaisen tarinansa. Vain vanhuus puuttuu.

Heti kirjan alussa Lucy eräänä päivänä hämmästyy huomatessaan äitinsä kuin harhanäyn sairaalasängyn jalkopäässä: 

   ”Äiti?” minä sanoin.    
  ”Hei Lucy”, hän sanoi. Hänen äänensä oli ujo mutta vakaa. Hän kumartui puristamaan jalkaani lakanan läpi. ”Hei Rimpula”, hän sanoi. En ollut nähnyt äitiäni vuosikausiin ja tuijotin häntä ihmeissäni, en tajunnut miksi hän näytti niin erilaiselta.    
  ”Äiti, miten sinä tänne pääsit?” minä kysyin.    
  ”No, lentokoneella.” Hän vilkutti minulle, ja minä tajusin miten herkkä hetki oli. Vilkutin siis takaisin enkä noussut istumaan. ”Sinä paranet kyllä”, äiti vakuutti yhä ujosti. ”En ole nähnyt unia."

Lucyn elämäntarina hahmottuu häivähdys häivähdykseltä. On vaikea puhua äidin kanssa, kun aina on totuttu vaikenemaan. Pitää aistia, mikä milloinkin on mahdollista. Perheenjäsenten kesken sanat ovat olleet ja ovat hukassa. Kotioloja vähäisessä maalaiskaupungissa Illinoisin Amgashissa Lucy osaa kuvata suorasukaisesti:

Me asuimme autotallissa, kunnes täytin yksitoista. Autotalli kuului isosedälleni, joka asui naapuritalossa, ja autotallissa oli vain tippuva kylmävesihana häthätää tehdyssä pesualtaassa. Seinään naulattu eristys oli kuin vaaleanpunaista hattaraa, mutta meille sanottiin että se oli lasivillaa ja että se saattoi viiltää haavan. 
--
Kun isosetäni kuoli, me muutimme taloon ja saimme kuumaa vettä ja vesivessan, vaikka talvisin talo olikin hyvin kylmä. Minä olen aina vihannut palelemista. Tietyt asiat vaikuttavat valintoihimme, vaikka harvoin osaamme sanoa mitkä, tai täsmentää miksi, mutta olen joskus ajatellut, että viivyttelin koulussa, missä oli lämmintä, vain pysyäkseni lämpimänä.

Kylmyyden välttely koituu Lucyn onneksi, sillä hän saa jäädä koulupäivän jälkeen luokkaan ja oppii ajankulukseen tekemään läksynsä tarkkaan. Hyvät todistukset takaavat aikanaan stipendin collegeen. Kylmyyttä perheenjäsenten väliltä ei läksyjen lukeminenkaan poista eikä hyvistä todistuksista kukaan kiitä, vaan paremminkin karsastaa niillä erottuvaa jäsentään. Erilaiseksi hän on tuntenut itsensä koulussakin opettajan nolattua hänen sisarensa.

Kolmen sisaruksen kasvuvuosina äiti ja isä ovat aina töihinsä ja elannon hankkimiseen keskittyneitä. Mitään hellyydenosoituksia ei jaella eikä kuunaan puhuta rakastamisesta. Lapselle käsittämättömiä rangaistuksia ja yksin jättämisiä kuorma-auton kalseaan koppiin kumpuaa mieleen vielä sairaalassa outoa tautia potiessa.

Myöskään oman aviomiehen kanssa ei asioista kunnolla puhuta. Tämä on niin erilaisista oloista kuin Lucy, ettei miehen käsityskyky ulotu Lucyn perimmäisiin tuntemuksiin. Toisin käy naapurissa asuvan Jeremyn kanssa. Juttutuokiot rappusilla synnyttävät Lucyssa vaikutelman, että taiteilijoiden kanssa työskentelevä Jeremy tajuaa kirjailijana aloittelevan Lucyn yksinäisyyden kivut ja patistaa tätä silti olemaan ankara kirjoittaessaan. Ranskalaissyntyisen Jeremyn oma kohtalo kulminoituu AIDS-oireisiin. Miehen ei kuitenkaan tarvitse tuntea yksinäisyyttä, sillä naapurustossa liikkuu useita langanlaihoja sairaita. Mutta eri sairauden kuihduttama Lucy ei kuulu tähänkään joukkoon.

Suurkaupungissa ihmiset muuttavat asuinpaikasta toiseen, heitä tulee toistensa ulottuville ja häipyy taas. Niin käy myös sattumalta vaatekaupassa kohdatulle naiselle, Sarah Paynelle, jonka luentoa Lucy menee kerran kuuntelemaan kirjastoon. Sen paremmin juontajana toimiva kirjastonhoitaja kuin osa yleisöstä ei ymmärrä fiktiivisen tekstin olemusta kirjailijan luomuksena, vaan inttää jonkin henkilöhahmon suuhun pantuja mielipiteitä kirjailijan omiksi. Lucy on tyytyväinen kuultuaan tämän:

Kirjastonhoitaja sanoi: ”Mikä teidän tehtävänne romaanikirjailijana sitten on?” ja Payne vastasi, että hänen tehtävänsä romaanikirjailijana oli raportoida ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä me ajattelemme ja mitä teemme.

Naiset tapaavat vielä Arizonassa kurssilla, kun Sarah opastaa aloittelevia kirjailjoita. Kurssin jälkeen yhteys katkeaa. Suurkaupungissa ihmiset vain häilähtävät toistensa ulottuvilla. Myös Lucyn kiltti lääkäri sairaalaviikoilta häipyy näköpiiristä eläkkeelle, kun taas ensimmäinen aviomies pysyy mukana melko pitkään, samoin tyttäret, kunnes hekin häipyvät tai Lucy on se, joka häipyy. Jäljelle jäävät muisto ja kaipaus.

Löytyy uusi aviomies, joka on kasvanut yhtä köyhissä ja kylmissä oloissa kuin Lucy, mutta löytänyt sellon soitosta oman maailmansa. Tällä parilla ehkä on mahdollisuus ymmärtää toisiaan.

Unohtumattomina ja usein Lucyn ajatuksiin pulpahtavat ne päivät sairaalassa, jolloin hänen sänkynsä jalkopäässä istui ja torkahteli oma äiti. Juttua piisasi Lucyn lapsuusajan naapureista ja heidän ratkaisuistaan. Puritaanisen suvun vesana äiti oli enimmäkseen vaiennut lapsuudestaan, kunnes Lucyn luona sairaalassa puhkesi  kertomaan kesistä oman tätinsä luona ja myös sukunsa varhaisesta maahanmuutosta mantereen ensimmäisten siirtolaisten joukossa. Siksi äiti ei sallinut Lucyn puhuvan suvusta roskajoukkona eikä ymmärtänyt Lucyn näkemystä intiaanien tuhoamisesta. Äidin mukaan puritaanithan vain ottivat haltuunsa heille luvatun maan ja rupesivat rakentamaan sitä!

Kun äiti itse vuosien kuluttua sairastuu ja tekee kuolemaa, Lucy haluaa vastapalvelukseksi olla äitinsä lähellä. Mutta äiti kehottaa tytärtään poistumaan, ei huomenna, vaan heti. Oven raosta Lucy vielä huikkaa rakastavansa äitiä. Loppuun asti ankarana äiti pitää pintansa eikä myönny sanoin tunnustamaan rakkautta tähän Rimpulaksi kutsumaansa lapseen. Hiljaisena perintönä Lucy oivaltaa kuitenkin saaneensa äidiltä juuri sitä ankaruutta, jota kirjailija työssään välttämättä tarvitsee. Niinpä hän ilmoittaa selkeästi ja häpeilemättä nimekseen Lucy Barton kuin kaikuna äidin tomeralle vaatimukselle aikoja sitten.

Lucyn tarina puhkaisee näkyviin kerrostumia paitsi köyhistä oloista kirjailijaksi edenneen naisen elämään myös lähihistorian uskomattomiin tapahtumiin vuoden 2001 syyskuulta. New York on pitkään vetänyt puoleensa erilaisuuttaan potevia ihmisiä kaikkialta. Suurkaupungin lähes rajattomat mahdollisuudet ovat sellaisia, joista ahtaissa oloissa on voinut vain unelmoida. Mutta hinta kohoaa monille liian korkeaksi. Ihmisten ymmärryksen ylittävä kauhukokemus järisyttää laajalti, kun terroristit onnistuvat tuhoamaan New Yorkin World Trade Centerin Kaksoistornit. Kirjassa tapahtuma häivähtää TV-uutisissa. Lucy näkee myös tyttäriensä tulevaisuuden peittyvän pelottaviin varjoihin. Hän alkaa kuulla korvissaan jonkun huutavan mamia tietämättä, kuka on eniten hädissään tai missä ja milloin huuto on purkautunut ilmoille. Siihen tarina pysähtyy, koska kyse on sittenkin Lucy Bartonista, ei kenestäkään muusta.

Liityn tätä kirjaa kiittävien laajaan joukkoon. Yhdysvalloissa ilmestyy kaikkea mahdollista kirjallisuutta, helminä mukana Lucy Bartonin tarinan tapaisia köyhyyden elämänikäisiä vaikutuksia luotaavia teoksia. Vastaavia kotimaisia teoksia tulee äkkiä mieleen vain muutama klassikko Teuvo Pakkalasta Toivo Pekkaseen ja Joel Lehtoseen. Näin kirjamessujen aikoina uusia kirjoja aiheesta voi hyvinkin löytyä, jos malttaa etsiä.

Elisabeth Strout 2015.

Oikotie Elisabeth Stroutin novelleihin

Elisabeth Strout on kuuma nimi. Blogeissa hänen kirjoistaan ylistetään Kristiina Rikmanin 2018 suomentamaa Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016). Minulle on ihmetelty, enkö tosiaan vielä ole lukenut Stroutia. Parissa päivässä olen nyt kuronut umpeen aukon katsomalla HBO Nordicin kautta minisarjan Olive Kitteridge (2008). Se perustuu Stroutin samannimiseen novellikokoelmaan, jota ei ole suomennettu.

Kesän mittaan J. P. Pulkkisen radiosarja Television tiiliskivet on tuottanut monta herätystä. Tämän olen kuunnellut tarkkaan kahdesti. Jo otsikon kysymys, miten televisiosarja kohtaa tragedian, virittää ajattelemaan.

Näyttelijä Frances McDormand on sanonut pohtineensa elokuvien naispäähenkilöitä ja tulleensa johtopäätökseen, että 90 minuutin aikahaarukka ei ole riittävä, jotta sillä voisi kertoa kunnon naistarinan. Siksi televisio pitkine sarjoineen on muodostunut niin upeaksi välineeksi naisten tarinankerronnalle, naisnäyttelijöille, ohjaajille ja kirjoittajille. Lausunto koskee Olive Kitteridge -sarjaa, jonka pohjana on Pulitzer-palkittu Elizabeth Stroutin romaani. McDormand osti kirjan oikeudet ja näytteli pääosan, käsikirjoituksen kirjoitti Jane Anderson, ohjaajana toimi Lisa Cholodenko.
Keskustelemassa elokuvatieteen professori, mediatutkija Anu Koivunen ja J.P. Pulkkinen

Itse asiassa tulin katsoneeksi sarjan osa osalta silloin, kun YLE lähetti sen. En muistanut näkemästäni paljoakaan. Yhteen syssyyn ja uudestaan katsomalla sarjasta rakentuu kokonaisuus, jossa henkilöiden persoonat muuntuvat iän myötä ja keskinäiset suhteet kirkastuvat. Kokemus koulii näkemään yksityiskohtia kuten merkkejä uhkaavasta itsetuhosta. Aseisiin osaa kiinnittää huomiota niiden putkahtaessa esiin. Itsemurha väijyy alkukuvasta alkaen. Silti vain yksi ihminen tosiaan kuolee laukaukseen höhlän metsämiehen ampuessa kohti "peuraa" ja osuu kaveriinsa, söpön Denisen aviomieheen. Paras ja komein mies kuolee, honkkeli jatkaa yhteisön jäsenenä.

Hirteishuumori pilkahtelee, kun nuoren lesken ympärillä pyöriskelee sekä ampuja että Oliven aviomiehen, Henryn (Richard Jenkins), apteekissa autteleva nuori, eteenpäin pyrkivä kaveri, ajan oloon Denisen aviomiehenä tyranniksi kehkeytyvä. Apteekissa hempeä Henry ei itsekään saa silmiään irti Denisestä, apulaisesta, jonka Henry palkkaa vanhana ja kiukkuisena kuolleen tilalle. Oliven tarkkanäköisin silmin Denise on pelkkä hiiri. Olive näkee myös Henryn hurmaantumisen ja sen, ettei mies kuitenkaan kestäisi moista vikisevää hiirulaista. Samoin Henryn mielestä olisi käynyt Olivelle, jos vaimo olisi hypännyt hetken hurmassa kollegansa kelkkaan.

Olennaisia ovat toistuvat ateriat Kitteridgin keittiössä. Tuiman tuiskea Olive ei arkaile tempaista lautasta mieheltään eikä pojaltaan Cristopherilta, jos ruoka ei ota maittaakseen tai mistä tahansa syystä. Henry luovii vaimonsa pyörteissä, poika tuskailee. Äiti ei sääli kommentoida suorasukaisesti Cristopherin, oppilaansa, matematiikan osaamattomuutta. Äiti ei myöskään pahoittele sitä, että aamuisin istahdetaan äidin kollegan, runoilevan äidinkielenopettajan kyytiin, vaikka poikaa inhottaa autossa tupakointi ja kaikki muu silmäpeliä myöten. Vuosia myöhemmin poika läväyttää päin äitinsä naamaa, että kyllä sen näki, mistä oli kyse. Silloin äiti vastaa yhtä tiukasti, ettei poika tiedä mitään elämänmittaisen avioliiton vaiheista, kun oli eronnut jo alkutaipaleella. On hillittävä hinkunsa! Se onnistui aikoinaan liiankin hyvin, sillä hiprakassa ihastus ajoi itsensä hengiltä silloin, kun poika vielä kävi samaa koulua.

Neljän osan mittaan pojat varttuvat miehiksi, vanhemmat eläköityvät. Yksi käännekohta on jalkojen hoitajaksi (!) valmistuneen Cristopherin häät. Kaliforniasta kotoisin oleva fiini morsian vanhempineen saapuu Maineen, mistä seuraa juuri niin hankalia tilanteita kuin outojen sukulaisiksi pakotettujen kesken tapaa käydä. Ei riitä, että Olive ja Henry ovat antaneet häälahjaksi talon oman talonsa vierestä. Vai juuri siksikö  pariskunta pian häipyy Kaliforniaan? Ennen pitkää Cristopher jatkaa yksin New Yorkiin, yhteydet kotipuoleen toimivat miten kuten. Terapiaryhmästä löytyy uusi vaimo, Olivelle yhtä epäsopiva kuin ensimmäinen. Huikea on jakso anopin lyhyestä vierailusta pariskunnan sotkuisessa kodissa.

Häitä edeltäneenä iltana onnittelemaan tulee myös Cristopherin se koulukaveri, joka menestyi matematiikan opinnoissa ja jonka masentuneena makaavaa äitiä Olive kävi kiskomassa ylös sängystä ruuan laittoon. Tämä äiti ei pitkään jaksanut sinnitellä harhojaan vastaan, mutta poika kävi kunnialla koulunsa ja pääsi Columbian yliopistoon opiskelemaan psykiatriksi. Totisena hän kerran palaa kotikulmille Maineen. Olive äkkää entisen tähtioppilaansa rannalla ja kovassa tuulessa pyytää kaverin autosta suojaa. Syrjäkatsein hän näkee takapenkillä pitkäpiippuisen aseen matkahuopaan sutaistuna.

Olive pulppuaa juttua, kyselee itsemurhan suunnittelusta ja saa vaivautuneita vastauksia. Olive on perso pähkinöille. Ne esiin kaivamalla ja niitä tarjoamalla voi jatkaa puhumista rouskutuksen lomassa. Vanha opettaja ei huomaa tai välitä huomata toisen inhoa niin kuin katsoja, jolle nuori mies lainaa silmänsä ja näyttää hallusinaationsa. Opettaja istuu kuin norsu vieressä. Ja Olive sen kuin rouskuttaa, kunnes näkökentässä tapahtuu äkkinäinen muutos.

Nuori nainen häviää rannasta. On painuttava hätiin. Olive pakottaa miehen liikkeelle. Nippa nappa mereen pudonneen henki varjeltuu. Kummasti Oliven tapa toimia tulee pelastaneeksi kahden nuoren hengen, ainakin toistaiseksi. Olive ja Henry hoivaavat pelastajan suihkuun, antavat Cristopherin vaatteita märkien tilalle ja ruokaa syötäväksi. Tämän on myös lähteminen muiden mukana  Cristopherin häiden aaton vastaanotolle. Siellä itsemurha tuntuu kaikkoavan kauas, sillä näkyviin nousee lupaavia hallusinaatioita pianolla kukkivista kasveista laulajan lempeät silmät taustanaan.

Aamun tullen kriisi on ohi. Tai ainakin mies poistuu omille teilleen. Sykähdyttävää kerrontaa!

Vielä kerran pyssy kohoaa näkyville toisintona alkukuvasta, josta otettiin vauhtia 25 vuoden mittaan  sattuneisiin takautumiin. Mutta tässäkin tilanteessa ase jää laukeamatta, sillä lapsijoukko pelmahtaa muistuttamaan Olivea hänen omasta opetuksestaan: ei sotkuja lasten löydettäväksi.

Lesken kokemus yksinäisen helvetistä helpottuu, kun löytyy toinenkin syvästi onneton leski.

Olive miltei kompastuu  maassa makaavaan mieheen. Aika pian selviää, että hän on Jack Kennison (Bill Murray) ja että hänkin asuu yksin isoa taloaan aivan meren rannassa. Onnahdellen päästään puheisiin. Tunnustetaan, kuinka surkeasti on tullut hoidetuksi suhteet ainoaan lapseen. Oliven jyrkkyys osoittaa haurastumista, kun hän myöntää kohdelleensa Henryä töykeästi. Samoin hän alkuun toimii Jackin kanssa, kunnes Olive jopa ottaa ja hakeutuu Jackin luokse itse kasvattamansa tulppaanit mukanaan. Niitä ei ole kukaan ennen saanut. Siinä kai perustetta sille, että tarinaa luonnehditaan tragediaksi. Ihminen sinnittelee omissa kankeissa asenteissaan maailmansa tappiin myöntämättä, että itse voisi sekä tarjota lämpöä että ottaa sitä vastaan. Olive oppii tämän kovin myöhään. Sängyssään makaileva Jack kenties on jo loitonnut ulottumattomiin. Hänen silmissään näyttäisi siintävän enää vain kirkas taivas ja aava meri. Kerrassaan upeat mainelaisnäkymät saattelevat katsojaa irti tarinasta.

 Isosti huokaisten lausahdin sarjan katsottuani, että tämä jos mikä on minun juttuni. Olen niin vanha, että tunnistan henkilöiden kokemukset ja niistä kumpuavat tunteet. Saman sorttista elämä on niin Yhdysvaltain koilliskolkassa kuin Pohjois-Euroopan pikkupaikoissa.

Taiten käsikirjoittaja on poiminut Stroutin 13 novellista ne kohtaukset, joiden varaan minisarja on ollut luotavissa. Miljööt tuntuvat autenttisilta. Meri ja rakas kotipiha rannalla koskettavat elokuvassa paljon vahvemmin kuin pelkkänä tekstinä. Näyttelijät elävät todeksi jokaisen henkilöhahmon. Ironisia säväyksiä huomaa, jopa karikatyyrejä. Virne naamalta kuitenkin häipyy, kun aiheita peiliin katsomiseen löytyy tämän tästä.

En siis istunut turhaan neljää tuntia telkkarin ääressä!