Maria Jotunin Kun on tunteet - kokoelma kiehtoo yhä

Maria Jotunin Kun on tunteet - novellit julkaisi ensimmäisen kerran Kust. Oy Kirja (Helsinki 1913). Kokoelman 14 novellia toimitti e-versiona Elisa Kirja 2014 eikä peri maksua lataamisesta. Niinpä omistan nyt yli satavuotiaan klassikkoteoksen helposti luettavassa ja säilyvässä muodossa.

Novellien maailma poikkeaa suuresti siitä, missä nyt elämme. Enimmäkseen ollaan maaseudulla, jossa talolliset, heidän piikansa ja renkinsä sekä loisina toisten nurkista asuinsijan saaneet elävät kiinteässä yhteydessä keskenään. Syntyy monenlaisia suhteita ja kaupankäyntiä. Emännät osaavat konstinsa siinä kuin piiat, joista moni joutuu tietylle miehelle vastoin perimmäistä haluaan. Mies on se, joka tulee ja ottaa!

Kansantapa -novellin alku luo hykerryttävän asetelman:

 ”Päivää.” ”Päivää.” ”Päivää, päivää”, vastasi emäntä ilostuen, kun näki naapurin Lois-Kaisan hyyprähtävän penkin päähän. ”Pakkanenpa tuo on”, sanoi Kaisa ja hieroi kohmettuneita käsiään. ”Pakkanen. Mitäs Kaisalle kuuluu?” ”Mitäpä sitä näin paljaille ihmisille näin pakkasella.” ”Milläs asioilla se Kaisa nyt kävelee?” kysyi emäntä ja vilkaisi kehruuksistaan Kaisaan. ”Milläpä sitä – ilman aikojaan vain”, sanoi Kaisa, vaikka emäntä oli häntä vartavasten kutsunut. ”Millä, milläpä sitä näin köyhä”, huokasi hän vielä ja katsoi isäntään, joka istui penkin päässä ja veisteli. ”Millä, milläpä sitä, ilman aikojaan vain.” Vaan kotvasen kuluttua vilkastui hän ja virkkoi: ”Olihan, olihan sitä asianpuoltakin nimeksi. Juolahti mieleeni, että käynpähän katsastamassa niitä emännän porsaita, ovatko mitenkuten kasvaneet.” ”Vai porsaita”, nauroi emäntä. (s. 12)

 Sitkeästi isäntä pysyy aloillaan eikä poistu naisten tieltä, vaikka kuinka kuulee vihjeitä. Kestää, kestää ohi kahvin juonnin, kunnes naiset itse lähtevät muka possuja katsomaan ja pääsevät olennaisiin puheisiin. Juonikkaasti ohi saidan isännän emäntä näet hommailee omia tienestejään Lois-Kaisan avustuksella. Kumpikin hyötyy. Lisäiloa saadaan isännän höynäyttämisestä.

Kokoelman viidennen novellin nimenä on Hilda Husso. Vain tässä tarinassa ollaan selkeästi  kaupunkiympäristössä. Emmi Jurkan tulkinta Hilda Husson puhelusta tirehtööri Lundqvistille on niin loistelias, etten pysty lukemaan tekstiä kuulematta Emmin veikeilevän määrätietoista jutustelua.

(Puhelimessa hotellista toiseen)  Halloo, onko se hotel Francessa? – – – – Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistia? – – – – Jahaa, se on Lundqvist kuin puhuu. Tämä on hotel Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä? – Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kun poika syntyi, jos Lundqvist muistaa? – – – – Halloo, kuinka, en kuullut? – – – – Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vain vapaasti. – – – – Kiitos, poika voi hyvin. On ollut maalla nämä vuodet. Isänsä näköinenkin oli, kun pari vuotta sitten kävin sitä katsomassa. Ihan oli kuin Lundqvist, se minua enimmin ilahdutti. – – – – Ei, ei mitään, en minä eläkettä sille enää. – – – – Antoihan Lundqvist silloin sen kaksisataa. Moni ei olisi antanut sitäkään. Kiitos vain vieläkin. Se oli kylliksi. Ei, ei toki enää. 

—

Emmin monologi kestää vain kymmenisen minuuttia. Harmi, ettei siihen löytynyt linkkiä. Hykerryttävästi keskustelun osapuolet paljastavat perimmäisen olemuksensa, vaikka mies ei suoraan ole äänessä. Epäselväksi minulle jäi vain se, miksi Hilda Husso tarjoaa säästöjään Lundqvistille ja miksi pojalle ei pidä antaa mitään. Riittää, jos isä auttaa hänet juoksupojaksi muutaman vuoden kuluttua. Samalla Hilda kehaisee olevansa varoissa ja menevänsä naimisiin, koska sulhanen on jo antanut isohkon summan rahaa. Lieneekö toive toteutumassa? Suotta ei ole puhuttu naimakaupoista.

Novellissa Aappo humisevat jutut kaukaisesta Afrikasta.

-- Oli kaunis sunnuntai-aamu. Väkeä oli kokoontunut aika lailla siihen Hukanniemen nurmikkopihalle. Näkyiväthän ne tulleen sieltä kotoa Maija, veljen vaimo ja piika Annakin. Totta ne maitse – Kävi joku töppäisemässä Aapolle kättäkin ja kysyi kuulumiset. Vaan Aappo vastasi yksikantaan. Hänen päätänsä vannehtivat vain nuo uudet aatokset.

Jo ilmaantui pihamaalle itse lähetyssaarnaajakin. Hän oli pitkä ja laiha olio. Hänen eteensä kannettiin pieni, valkoisella liinalla katettu pöytä kukkivan pihlajan varjoon. Ja ristien kätensä aloitti hän kirkollisen toimituksensa, veisasi ensin virren, luki tekstin ja aloitti sitten saarnan.

Hän kuvaili voimakkain värein Ovambomaan ja Ondongan oloja, kertoi lähetyssaarnaajani vaikeuksista ja Jumalan sanan voitollisesta kulusta, miten se saa kokonaiset heimokunnat kuningattarineen kääntymään tähän oikeaan ja ainoaan autuaaksi tekevään oppiin. Ja että tämä työ kantaisi runsaampia hedelmiä, olisi meidän onnellisempien autettava veljiä ja sisaria siellä, sillä ovathan nuo mustaihoiset saman isän lapsia, vaikka me tapaammekin heidät vasta taivaan ilosalissa isän kotona.

Kun virsi oli veisattu, pani lähetyssaarnaaja kiertämään lautasen, johon jokainen sai laskea roposensa. Samalla ilmoitti hän, että häneltä saa tilata lähetyssanomia ja ostaa hyvää kirjallisuutta, parasta mitä suomen kielellä löytyy. --

Ja niin käy, että lukutaidoton Aappo tulee ostaneeksi, jopa tilanneeksi Lähetyssanomat. Siitä aukeaa käänne miehen elämään, sillä piika Annasta sukeutuu niin osaava lukija Aapolle, että tämän pysyminen talossa on varmistettava naimakaupalla. Ei tarvitse mistään hellistä tunteista lirkutella...

Kokoelman viimeinen novelli, Naapurukset, luo näkymän veljesten välisiin riitoihin. Härkäpäisimmäksi osoittautuu aidanteko.

Tuli sitten raja-aita pantavaksi naapurusten välille ja kun kumpikin vierasmiesten kuullen kävi uhkaamassa, että ellei aita siihen ja siihen päivään mentäessä ole valmis, vetää kumpikin toisensa oikeuteen. Ja niin aloittivat molemmat ähmissään työn, toinen ylä- ja toinen alapäästä rajaa. Ja kun keskipalkoille tulivat vastatusten, ei kummankaan sisu antanut myöten aloittaa sananvaihtoa. Menivät uhallakin toistensa sivu, ja kun ei toinen, niin ei toinenkaan pysäyttänyt työtänsä. Niin kohosi kaksi uutta närevitsaksista aitaa vieretysten rajapyykistä rajapyykkiin niin lähellä toisiansa, että tuskin porsas olisi mahtunut välissä kääntymään. Maantien kohdalle teki kumpikin portin, toinen maalasi sen punaiseksi, toinen siniseksi.

Vasta paha sairaus ja kuoleman uhka pakottaa leppymään. Pyydetään anteeksi. Turhaan, sillä kuoleman väistyttyä riidat lehahtavat uudestaan. Semmoista on näiden veljesten ja heidän perhekuntiensa elo naapuruksina.

Hykerryttäviä tilanteita välähtää esiin joka novellissa. Turhia selittelemättä ihmisten toiveet ja tunteet sekä ahneus ja kateus, juonikkuus ja vihanpito, työteliäisyys ja laiskuus hahmottuvat tunnistettaviksi. Saattavatpa tarjota lukijalle aiheita myös itsetutkiskeluun.

Arkielämää-romaani (1909) ilmestyi nelisen vuotta ennen kuin aiemmin kirjoitettu  Kun on tunteet -kokoelmaa, koska se juuttui julkaisuvaikeuksiin. Niistä Kari Tarkiainen tekee selkoa isoäitinsä Maria Jotunin elämäkerrassa. Linkki vie siitä kirjoittamaani blogitekstiin.

Kun on tunteet -novelleissa vallitsee jo Jotunille tyypillinen dialogisuus, maisemien kuvailun vähäisyys ja toiminnan keskeisyys. Jotuni antaa kunkin henkilönsä itse toimia ja puhua niin, että lukija saa eloisan käsityksen hänestä, samoin kuin jokaisesta ääneen päässeestä. Arkielämää-romaanissa henkilöt ovat kaikki osa Koppelmäen talon heinäväkeä. Alusta asti tapahtumissa astelee myös kulkija, "pappi" Nyman. Hänen hamonsa sitoo kohtaukset toisiinsa. Päivän kierron painuessa iltaan takstistä levittäytyy suopea rauha kaiken koetun ylle. Aamun sarastaessa vain piika Eveliina nyyhkii kohtaloaan, sillä hän on suostunut renki Jahvetille, vaikka sydän sykkii ihan toisaalle, mutta toisen omalle.

Oman aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on. 

Suotta ei Jotunia ole korotettu suomalaisen kirjallisuuden mestareiden joukkoon. Vain muutama novellipalanen tuntui minusta menettäneen hehkunsa, kuten Kaksoiskasvettuma ja Veripäivinä, toiset taas erottuvat entistä upeampina, kuten Kyökin puolelta ja Hilda Husso. Ansiokasta on myös se, ettei e-kirjassa ole sivuja enempää kuin 69. Hyvin paksujen kirjojen lomassa tällaisen tiiviin helmen lukeminen on ollut aivan erityinen ilo.

Oikotie Elisabeth Stroutin novelleihin

Elisabeth Strout on kuuma nimi. Blogeissa hänen kirjoistaan ylistetään Kristiina Rikmanin 2018 suomentamaa Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016). Minulle on ihmetelty, enkö tosiaan vielä ole lukenut Stroutia. Parissa päivässä olen nyt kuronut umpeen aukon katsomalla HBO Nordicin kautta minisarjan Olive Kitteridge (2008). Se perustuu Stroutin samannimiseen novellikokoelmaan, jota ei ole suomennettu.

Kesän mittaan J. P. Pulkkisen radiosarja Television tiiliskivet on tuottanut monta herätystä. Tämän olen kuunnellut tarkkaan kahdesti. Jo otsikon kysymys, miten televisiosarja kohtaa tragedian, virittää ajattelemaan.

Näyttelijä Frances McDormand on sanonut pohtineensa elokuvien naispäähenkilöitä ja tulleensa johtopäätökseen, että 90 minuutin aikahaarukka ei ole riittävä, jotta sillä voisi kertoa kunnon naistarinan. Siksi televisio pitkine sarjoineen on muodostunut niin upeaksi välineeksi naisten tarinankerronnalle, naisnäyttelijöille, ohjaajille ja kirjoittajille. Lausunto koskee Olive Kitteridge -sarjaa, jonka pohjana on Pulitzer-palkittu Elizabeth Stroutin romaani. McDormand osti kirjan oikeudet ja näytteli pääosan, käsikirjoituksen kirjoitti Jane Anderson, ohjaajana toimi Lisa Cholodenko.
Keskustelemassa elokuvatieteen professori, mediatutkija Anu Koivunen ja J.P. Pulkkinen

Itse asiassa tulin katsoneeksi sarjan osa osalta silloin, kun YLE lähetti sen. En muistanut näkemästäni paljoakaan. Yhteen syssyyn ja uudestaan katsomalla sarjasta rakentuu kokonaisuus, jossa henkilöiden persoonat muuntuvat iän myötä ja keskinäiset suhteet kirkastuvat. Kokemus koulii näkemään yksityiskohtia kuten merkkejä uhkaavasta itsetuhosta. Aseisiin osaa kiinnittää huomiota niiden putkahtaessa esiin. Itsemurha väijyy alkukuvasta alkaen. Silti vain yksi ihminen tosiaan kuolee laukaukseen höhlän metsämiehen ampuessa kohti "peuraa" ja osuu kaveriinsa, söpön Denisen aviomieheen. Paras ja komein mies kuolee, honkkeli jatkaa yhteisön jäsenenä.

Hirteishuumori pilkahtelee, kun nuoren lesken ympärillä pyöriskelee sekä ampuja että Oliven aviomiehen, Henryn (Richard Jenkins), apteekissa autteleva nuori, eteenpäin pyrkivä kaveri, ajan oloon Denisen aviomiehenä tyranniksi kehkeytyvä. Apteekissa hempeä Henry ei itsekään saa silmiään irti Denisestä, apulaisesta, jonka Henry palkkaa vanhana ja kiukkuisena kuolleen tilalle. Oliven tarkkanäköisin silmin Denise on pelkkä hiiri. Olive näkee myös Henryn hurmaantumisen ja sen, ettei mies kuitenkaan kestäisi moista vikisevää hiirulaista. Samoin Henryn mielestä olisi käynyt Olivelle, jos vaimo olisi hypännyt hetken hurmassa kollegansa kelkkaan.

Olennaisia ovat toistuvat ateriat Kitteridgin keittiössä. Tuiman tuiskea Olive ei arkaile tempaista lautasta mieheltään eikä pojaltaan Cristopherilta, jos ruoka ei ota maittaakseen tai mistä tahansa syystä. Henry luovii vaimonsa pyörteissä, poika tuskailee. Äiti ei sääli kommentoida suorasukaisesti Cristopherin, oppilaansa, matematiikan osaamattomuutta. Äiti ei myöskään pahoittele sitä, että aamuisin istahdetaan äidin kollegan, runoilevan äidinkielenopettajan kyytiin, vaikka poikaa inhottaa autossa tupakointi ja kaikki muu silmäpeliä myöten. Vuosia myöhemmin poika läväyttää päin äitinsä naamaa, että kyllä sen näki, mistä oli kyse. Silloin äiti vastaa yhtä tiukasti, ettei poika tiedä mitään elämänmittaisen avioliiton vaiheista, kun oli eronnut jo alkutaipaleella. On hillittävä hinkunsa! Se onnistui aikoinaan liiankin hyvin, sillä hiprakassa ihastus ajoi itsensä hengiltä silloin, kun poika vielä kävi samaa koulua.

Neljän osan mittaan pojat varttuvat miehiksi, vanhemmat eläköityvät. Yksi käännekohta on jalkojen hoitajaksi (!) valmistuneen Cristopherin häät. Kaliforniasta kotoisin oleva fiini morsian vanhempineen saapuu Maineen, mistä seuraa juuri niin hankalia tilanteita kuin outojen sukulaisiksi pakotettujen kesken tapaa käydä. Ei riitä, että Olive ja Henry ovat antaneet häälahjaksi talon oman talonsa vierestä. Vai juuri siksikö  pariskunta pian häipyy Kaliforniaan? Ennen pitkää Cristopher jatkaa yksin New Yorkiin, yhteydet kotipuoleen toimivat miten kuten. Terapiaryhmästä löytyy uusi vaimo, Olivelle yhtä epäsopiva kuin ensimmäinen. Huikea on jakso anopin lyhyestä vierailusta pariskunnan sotkuisessa kodissa.

Häitä edeltäneenä iltana onnittelemaan tulee myös Cristopherin se koulukaveri, joka menestyi matematiikan opinnoissa ja jonka masentuneena makaavaa äitiä Olive kävi kiskomassa ylös sängystä ruuan laittoon. Tämä äiti ei pitkään jaksanut sinnitellä harhojaan vastaan, mutta poika kävi kunnialla koulunsa ja pääsi Columbian yliopistoon opiskelemaan psykiatriksi. Totisena hän kerran palaa kotikulmille Maineen. Olive äkkää entisen tähtioppilaansa rannalla ja kovassa tuulessa pyytää kaverin autosta suojaa. Syrjäkatsein hän näkee takapenkillä pitkäpiippuisen aseen matkahuopaan sutaistuna.

Olive pulppuaa juttua, kyselee itsemurhan suunnittelusta ja saa vaivautuneita vastauksia. Olive on perso pähkinöille. Ne esiin kaivamalla ja niitä tarjoamalla voi jatkaa puhumista rouskutuksen lomassa. Vanha opettaja ei huomaa tai välitä huomata toisen inhoa niin kuin katsoja, jolle nuori mies lainaa silmänsä ja näyttää hallusinaationsa. Opettaja istuu kuin norsu vieressä. Ja Olive sen kuin rouskuttaa, kunnes näkökentässä tapahtuu äkkinäinen muutos.

Nuori nainen häviää rannasta. On painuttava hätiin. Olive pakottaa miehen liikkeelle. Nippa nappa mereen pudonneen henki varjeltuu. Kummasti Oliven tapa toimia tulee pelastaneeksi kahden nuoren hengen, ainakin toistaiseksi. Olive ja Henry hoivaavat pelastajan suihkuun, antavat Cristopherin vaatteita märkien tilalle ja ruokaa syötäväksi. Tämän on myös lähteminen muiden mukana  Cristopherin häiden aaton vastaanotolle. Siellä itsemurha tuntuu kaikkoavan kauas, sillä näkyviin nousee lupaavia hallusinaatioita pianolla kukkivista kasveista laulajan lempeät silmät taustanaan.

Aamun tullen kriisi on ohi. Tai ainakin mies poistuu omille teilleen. Sykähdyttävää kerrontaa!

Vielä kerran pyssy kohoaa näkyville toisintona alkukuvasta, josta otettiin vauhtia 25 vuoden mittaan  sattuneisiin takautumiin. Mutta tässäkin tilanteessa ase jää laukeamatta, sillä lapsijoukko pelmahtaa muistuttamaan Olivea hänen omasta opetuksestaan: ei sotkuja lasten löydettäväksi.

Lesken kokemus yksinäisen helvetistä helpottuu, kun löytyy toinenkin syvästi onneton leski.

Olive miltei kompastuu  maassa makaavaan mieheen. Aika pian selviää, että hän on Jack Kennison (Bill Murray) ja että hänkin asuu yksin isoa taloaan aivan meren rannassa. Onnahdellen päästään puheisiin. Tunnustetaan, kuinka surkeasti on tullut hoidetuksi suhteet ainoaan lapseen. Oliven jyrkkyys osoittaa haurastumista, kun hän myöntää kohdelleensa Henryä töykeästi. Samoin hän alkuun toimii Jackin kanssa, kunnes Olive jopa ottaa ja hakeutuu Jackin luokse itse kasvattamansa tulppaanit mukanaan. Niitä ei ole kukaan ennen saanut. Siinä kai perustetta sille, että tarinaa luonnehditaan tragediaksi. Ihminen sinnittelee omissa kankeissa asenteissaan maailmansa tappiin myöntämättä, että itse voisi sekä tarjota lämpöä että ottaa sitä vastaan. Olive oppii tämän kovin myöhään. Sängyssään makaileva Jack kenties on jo loitonnut ulottumattomiin. Hänen silmissään näyttäisi siintävän enää vain kirkas taivas ja aava meri. Kerrassaan upeat mainelaisnäkymät saattelevat katsojaa irti tarinasta.

 Isosti huokaisten lausahdin sarjan katsottuani, että tämä jos mikä on minun juttuni. Olen niin vanha, että tunnistan henkilöiden kokemukset ja niistä kumpuavat tunteet. Saman sorttista elämä on niin Yhdysvaltain koilliskolkassa kuin Pohjois-Euroopan pikkupaikoissa.

Taiten käsikirjoittaja on poiminut Stroutin 13 novellista ne kohtaukset, joiden varaan minisarja on ollut luotavissa. Miljööt tuntuvat autenttisilta. Meri ja rakas kotipiha rannalla koskettavat elokuvassa paljon vahvemmin kuin pelkkänä tekstinä. Näyttelijät elävät todeksi jokaisen henkilöhahmon. Ironisia säväyksiä huomaa, jopa karikatyyrejä. Virne naamalta kuitenkin häipyy, kun aiheita peiliin katsomiseen löytyy tämän tästä.

En siis istunut turhaan neljää tuntia telkkarin ääressä!

Joel Lehtosen kuolevia omenapuita ja muita kertomuksia

 Ajoittaisessa lukemisen puutteessa apu löytyy nykyään Sony Readeristä. Siihen tuli ladatuksi heti alkuun maksutta saatavilla olevia klassikoita. Nyt valinta osui Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut -kokoelmaan (1918). Sen tekijä itse määrittelee runolliseksi proosaksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut sen uudestaan 1995 klassikkosarjassaan ja teettänyt kirjaan informatiiviset kannet. Tämä moniaineksinen novellikokoelma on Putkinotko-sarjan toinen teos. Kerran kesällä, jonka luin äskettäin niin ikään e-kirjana, kuuluu samaan sarjaan. Putkinotkon kaksi osaa ja Pekan Tarkan Putkinotkon tausta -väitöstutkimuksen (1977) olen tutkaillut jo kauan sitten. Kiinnostavaa tietoa sarjasta löytyy klikkaamalla tätä linkkiä: http://www.savonlinna.fi/lehtonet/Lehtosen_Putkinotko-sarja.htm

Kuolleissa omenapuissa henkilöt ovat lähes samoja kuin Kerran kesällä -romaanissa. Kirjakauppias Aapeli Muttinen on ostanut Putkinotkon tilan, jonne hän idealisminsa sokaisemana ottaa vuokralaiseksi Juutas Käkriäisen ylen suurpiirteisin ja itselleen epäedullisin ehdoin. Tämä Muttista karsaasti pikisilmin tiiraileva, patalaiska hahmo esiintyy ensimmäisen kerran novellissa "Herra ja moukka". Enimmäkseen kaikkien kymmenen novellin henkilöhahmot ovat intoiluihin ja haihatteluun taipuvaisia. Vain leppeässä avausnovellissa "Muttisen onni eli Laulu Lyygialle" yksi hahmo pääsee näyttämölle epäironisessa valossa, nimittäin Muttisen ystävätär Lyygia. Silti siinäkin tarinassa auvoisen päivän illassa kotiin soutelevia varjostavat synkeät kalliot ja kuusikot kuin enteenä onnen katoavaisuudesta.

Onni tosiaan kaikkosi Muttisenkin elämästä, kun hän pitkään piileskeltyään tempautui mukaan sisällissotaan, menetti hermonsa, vietiin hoitoon Niuvanniemeen, myi omaisuutensa ja häpyi koko maasta. Lehtonen tarjoilee painavia havaintoja ihmisten ratkaisuista lähes sotatapahtumien keskeltä. Sankarikuvitelmat eivät hellitä, suuri Suomi kangasatelee viimeisen novellin sulhasmiehen silmissä, kun hän jättää hyvästejä morsiamelleen vastikään kaatuneen hurmahenkisen Bongmanin haudalla. 

Eniten minua sykähdytti kokoelman niminovelli. Siinä kerrataan Muttisen unelma muhkeasta pengerretystä omenatarhasta ja se, kuinka istutettavien puiden määrä kutistumistaan kutistui. Ei saatu seitsemää-, ei edes viittäsataa tainta. Puutarhuri tuotti pettymyksen. Lopulta taimia saatiin maahan viitisenkymmentä, mutta Käkriäinen ei niitä kastellut, ei varjellut, niin kuin piti. Viimeinen isku koitti vuosia myöhemmin hyytävän kylmänä talvena, jolloin lauhan sään perään jäähyyde viiimeisteli pakkastuhot. Sinä keväänä Muttisen unelma kuoli. Kun hän saapui huvilalleen, mustuneiden puiden harva rivistö toljotti totisena tulijaa. Ei hempeän valkoista, sisältä punertavaa kukan kukkaa missään. Koko ajatus uhkeista valkoisista kukkapilvistä rinteen täydeltä sortui maan rakoon.

Mikähän minua odottaa kovien pakkasten perään? Mökillä lunta on tuskin nimeksi. Tiedän, että esimerkiksi karhunvatukka on herkkä paleltumaan. Siksi toiseksi pitkään jatkuneet lämpimät säät houkuttelivat sipulikukat työntämään lehtiä esiin. Jaksavatkohan mokomat virota uudestaan, kun kevät koittaa. Silti mitään mustia katasrofeja en sentään ryhdy povailemaan Lehtosen malliin, vaikka maailma moiseen tarjoaisi aineksia. 

Munroa tuplasti

Alice Munron novellien parissa on tullut vietetyksi tovi jos toinenkin. Vastikään jopa kävi niin, että kun tyytyväisenä luin kirjastosta hakemaani Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmaa (2001, suom. 2002), viimeinen tarina, Karhu tuli vuorten takaa, tuntui kumman tutulta. Kas vain, minultahan löytyi omasta hyllystä sama kokoelma! Kerrassaan outoa, ettei opus jo kannen perusteella vihjannut tuttuudesta.

Päätösnovelli kuljettaa lukijan elämään mukana avioliitossa, jossa vaimo Fiona etenee yhä syvemmälle Alzheimerin tautiin. Aviomies Grant suree raskaasti ja seuraa hämmentyneenä sivusta, kuinka Fiona hoitolaitoksessa kiinnittyy toisen miehen, Aubreyn, vierelle. Kun miehen vaimo ottaa tämän takaisin kotiin, Fiona vajoaa lohduttomuuteen. Ratkaisuksi Grant pyytää Aubreyn vaimoa viemään miehensä takaisin hoitolaitokseen ja Fionan luo. Sitä ennen Grant on suostunut Marianin kutsuun lähteä tämän kanssa illallistanssiaisiin.Viriää omalaatuinen parinvaihtokuvio.

Kun ollaan niin pitkällä, että Aubrey palautetaan hoitolaitokseen, Grant löytääkin lohduttomuudesta toipuneen Fionan huoneestaan lukemassa. Novelli päättyy häkellyttävään kohtaukseen:
"Hauska nähdä sinua", Fiona sanoi ja kiskoi hänen korvalehtiään.
"Sinähän olisit voinut ajaa matkoihisi", hän sanoi. "Mennä menojasi mistään piittaamatta ja jättää minut. Hylätä. Hyljätä."
Grant painoi kasvonsa vasten hänen valkeaa tukkaansa, hänen vaaleanpunaista päänahkaansa, hänen suloisenmuotoista kalloaan. Hän sanoi: Mahdotonta.

Fionan oven takana Marian ja Aubrey odottavat, että Grant kutsuu heidät sisään! Huh-huh... Lukija jää  pohtimaan, mitä kohta voisi tapahtua. Entä missä tilanteessa novellin ihmiset olisivat vaikkapa  vuoden kuluttua kuvatusta tilanteesta?

Jälkitunnelmina huomaan murehtivani Grantin menetystä. Lapseton pariskunta oli löytänyt eläkevuosina tyynen yhteisen onnen. Mutta salaviisaasti Munro ujuttaa Fionan sairaiden aivojen uumenista pilkahduksia pettymyksistä, joita vaimo koki Grantin professorivuosina. Jokunen viettelevä opiskelijaneitonen säilyi nimenäkin mielessä niin, että asiaa voi taas tovin pöyhiä. Jopa loppuratkaisu saattaa olla kuin Fionan vieno kosto: hän palaa ratkaisevalla hetkellä omaksi hurmaavaksi itsekseen ja torjuu siten Grantin uuden suhteen. Toiveikas Grant lumoutuu virvatulesta ja ehkä unohtaa sen, mitä hoitaja on kertonut: kirkkaasti ajattelevalta vaikuttava Alzheimer-potilas ei kauaa  säily tajuavana ja normaalisti kontaktikykyisenä. Fiona onkin nyt se, joka pettää Grantin.

Sattuipa eilen niinkin, että löysin omista tallenteistani elokuvan Kaukana poissa (Away from Her, Kanada 2006) O: Sarah Polley. N: Gordon Pinsent, Julie Christie, Olympia Dukakis  (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/kaukana-poissa-7) ja katsoin sen saman tien. Leffa pohjautuu mainittuun Munron novelliin. Pikkuisen on rakennetta rikottu viemällä Grant Marianin ja Aubreyn oven taakse paljon novellin tapahtumia aikaisemmassa vaiheessa.

Elokuva muistuttaa dokumenttia, kun se luontevasti tarjoilee tietoja Alzheimerin taudista ja hoitolaitoksen toimintatavoista. Myös sairastuneen omaisen tilanne tulee valotetuksi niin, että heidän surunsa ja ratkaisunsa kokee jotenkin omakseen. Merkittävä teksti on saanut tulkikseen oivalliset näyttelijät tarkassa ohjauksessa.

 Luin äskettäin toisenkin Munron kokoelman,  Julkisia salaisuuksia (1994, suom. 1995). Siitäkään en muista juuri mitään. Ettei omalla kohdalla tarvitsisi epäillä alkavaa Alzheimerin tautia, uskottelen, että Munron tapa tarkastella ihmisiä arkitilanteissaan tuottaa lukiessa oivalluksia ja jättää sitten rauhaan. Monen novellin keskushenkilö kokee yllättäen jotakin, jota pohtii itsekseen kertomatta tapahtumasta kenellekään. Tapahtuma voi säilyä elävänä vuosikymmeniä ja pulpahtaa esiin vaikkapa lehtikuvan näkemisestä. Munro tuntuu sanovan yhä uudestaan, ettemme voi täysin tuntea kaikkein läheisimpiämmekään.

Omilla sivuillaan Munron suomalainen kustantaja, Tammi, hehkuttaa kirjailijan erinomaisuutta näin:

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) on tämän hetken ehdottomasti arvostetuimpia novellikirjailijoita, ja hänen tuotantonsa on vuosien mittaan kerännyt yhä laajemman uskollisen ja ihastuneen lukijapiirin. Munro kirjoittaa eleettömiä, oivaltavia kertomuksia tavallisten ihmisten elämässä sattuvista tapauksista, jotka panevat jotakin liikkeelle, loksauttavat palapelin osaset paikoilleen tai kääntävät tulevaisuuden suuntaa. Hänen tuotantonsa käsittää yksitoista novellikokoelmaa ja yhden romaanin, ja hänelle on myönnetty lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. Kanadan kenraalikuvernöörin palkinto kolmesti, yhdysvaltalainen National Book Critics Circle Award ja novellikirjailijoiden palkinto Rea Award. (http://www.tammi.fi/kirjailijat1/-/author/name/AliceMunro)