Pienellä näyttämöllä Turun kaupunginteatterissa pelehtii tänä esityskautena häkellyttävä pari, isäntä Don Juan ja hänen palvelijansa Sganarelle. Heistä on kuultu tarinoita 1600-luvun alkuvuosista asti yhtä lailla kuin Don Quijotesta ja hänen uskollisesta apuristaan Sancho Panzasta. Eikä asetelma ole menettänyt tehoaan, koska se yhä toistuu monissa muissa näytelmissä ja romaaneissa. Mieleen juolahtaa etsimättä sekä Sherlock Holmes ja Tohtori Watson että loputon määrä uudempia tarinoita kirjoina, näytelminä ja leffoina.
Oli iso ilo ja nautinto päästä teatterikerholaisten letkassa tuoreeltaan katsomaan huikeaa tulkintaa klassikosta, jota myös kriitikot ovat jo ehtineet ylistää. Irmeli Haapanen kirjoittaa Turun Sanomissa 7.9.2019:
Turun kaupunginteatteri ei ole koko historiansa aikana tehnyt montakaan ranskalaisen Jean-Baptiste Poquelinin eli Molièren (1622–1673) näytelmää, vaikka ne kuuluvat näytelmäkirjallisuuden klassikoihin.
Edellisestä Molière-tulkinnasta, Luulosairaasta, on kulunut 14 vuotta, ja Don Juania on esitetty viimeksi – ja ainoan kerran – 1986. Pasi Lampelan uusi ohjaus on siis enemmän kuin tervetullut. Semminkin kun esitys onnistuu tarjoamaan monen tasoista nautintoa.
Ensiksi on tietysti Molièren teksti, jonka osumatarkkuutta niin koomisissa käänteissä, sanataiteena kuin julman terävänä satiirina ei voi kuin ihailla.
On myös Arto af Hällströmin rempseän ilotteleva suomennos, napakka ohjaus, päähenkilön rappiota monin kiehtovin yksityiskohdin tukeva lavastus, ilmeikäs puvustus ja yksinkertaiset mutta tehokkaat äänet.
Hesarissa 7.9.2019 Lauri Meri kiittelee muuan muassa tekijöiden uskollisuutta alkutekstille.Kaiken huippuna ovat erinomaiset pääosien esittäjät, sillä tekstin lisäksi Molièren näytelmät lepäävät juuri näyttelijäntaiteen varassa. Eero Ahossa ja Hannes Suomisessa Don Juan ja hänen palvelijansa Sganarelle löytävät loistavat tulkit.
Klassikkoteosten uudet tulkinnat toimivat parhaimmillaan juuri Turun Don Juanin tavoin.
Esityksen vakaana perustana on yleisölle pohjimmiltaan tuttu tarina, jota tulkitsijat eivät ole lähteneet vääntämään uuteen muotoon, vaan nimenomaan selventämään ja kirkastamaan.
Lampela noudattaa ohjaajana samaa periaatetta myös näyttämöilmaisun suhteen, joka ammentaa vanhasta komediaperinteestä, mutta ei sisällä mitään ulkokohtaista tai itsetarkoituksellista.
Don Juanin tarinasta muodostuu hallittu kokonaisuus, vaikka näyttelijäryhmä tuntuu olevan riemukkaalla tavalla aivan pitelemättömissä.
Tuuban törähdys käynnistää tapahtumat näyttämöllä, mikä virittää odottamaan lisää yllätyksiä. Ja niitähän riittää.
Hurmurille alkaa valjeta ajan ja omien mahdollisuuksien rajallisuus. Totuuden hetkiin kytkeytyy Dona Elviran veljien ilmestyminen vaatimaan hyvitystä sisaren kokemasta häpeästä. Notkeasti hurmuri luikahtelee irti uhkaavasta tuhosta ja flirttailee ohimennen yleisönsä kanssa, mikä entisestään yllyttää meitä katsojia antautumaan kuin taikurin vietäviksi. Toisen näytöksen kuluessa tunnelma vakavoituu vakavoitumistaan. Ohjaajan otteen huomaa, kun meno näyttämöllä hetkittäin tyyntyy. Silti Don Juania ei taltuta katumukseen mikään, ei edes oma isä. Lipevyys sen kuin yltyy, mikä näkyy Don Juanin olemuksen ja naaman yhä lisääntyvänä elostelevana raukeutena.
Aivan Don Juanin legendan mukaisesti näyttämöllä nähdään Dona Elviran tapettu isä patsaana, jonka Don Juan kutsuu luokseen illalliselle. Se toteutuu. Kun patsas pyytää saada puristaa Don Juanin kättä ja tämä sen ojentaa, niin viettelijä tulee vedetyksi suoraan helvettiin.
Se, miten mies loppunsa kohtaa, häikäisee kaikessa hurjuudessaan. Olemme katsomossa ällikällä lyötyjä, kun teatteritekniikka näyttää mahtinsa väreineen, valoineen, äänentoistoineen, vajoavine lattioineen.
Mutta kas, viimeisen sanan saa isännättömäksi suistunut Sganarelle. Orpona hän haahuilee alkukohtauksesta tuttu ankka hyppysissään näyttämön reunalle, äkkää läheltä katsojan ja huojentuu. Hän kokee löytäneensä uuden isännän, jolta voi odottaa saavansa palkkaa ja jolle siis tarjoaa ankkaa kuin sopimukseksi. Totta vieköön, näin on! Me katsojathan olemme näytelmäkirjailijan ja näyttelijöiden varsinaisia työnantajia. Osan palkasta tarjoilemme runsain aplodein, jos nähty esitys on uponnut meihin. Voi, kuinka upposikaan!
Aaltoina vyöryvien aplodien vihdoin tauottua poistuimme hitaasti kohti vaatenaulakoita. Läheltä kuulin muutamien pohdiskelevan, kuinka uskomattoman taitavia näyttelijät ovatkaan! Niin ovat kaikki muutkin, joiden työn tuloksena on syntynyt ja perjantaina 27.9.2019 nähty esitys Don Juanista. On siis aiheellista liittää vielä mukaan teatterin sivuilta kopioidut ohjaajan sanat ja esitystiedot:
Ohjaaja Pasi Lampela ylistää tekstiä ja on odottanut pääsevänsä
ohjaamaan sen. "Turun Kaupunginteatterissa aukesi tilaisuus tehdä tämä
komedia kolmen sinne ohjaamani vakavamman draaman jälkeen, ja kun
saatiin vielä Eero Aho ja Hannes Suominen täydentämään talon omaa
ensembleä, niin mikäs sen parempaa. Don Juanissa Molière on uskaltanut
luopua omista ja aikakautensa dramaturgisista kaavamaisuuksista ja
lähteä rohkeaan seikkailuun päähenkilönsä kanssa. Uskomatonta, että se
seikkailu jatkuu edelleen. Teemojensa ja henkilösuhteittensa puolesta
näytelmä on ajankohtaisempi kuin koskaan".
Teksti: MolièreEsityskuvat Otto-Ville Väätäisen.
Suomennos: Arto af Hällström
Sovitus: Pasi Lampela 2018
Ohjaus: Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu: Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu: Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju
Rooleissa: Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila,
Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi.
Tuubansoittaja Kari Lilja.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti