Riivaajien mukaan temmattuna

Turkuun on saatu huikea monologiesitys Fjodor Dostojevskin Riivaajista tehtynä uudelleensovituksena. Sen ensiesitys on nähty viime syksynä Teatteri Jurkassa, ja yhteistuotannon merkeissä esitys on kiertänyt ennen Turkua ainakin Tampereella. Taustaryhmänä toimii myös KSR.
Päävastuussa ovat ohjaaja Tuomo Rämö ja kaikissa rooleissa uurastava Markus Järvenpää, joka merkitsee kunkin hahmonsa tietyllä esineellä näyttelijän kaikkinaisen ammattitaitonsa lisäksi.

Taas on kiittäminen Turun teatterikerhoa valppaudesta ja tiedottamisesta. Pikavauhtia lipun varaamalla viikkoja sitten sain omani, eilen oli aika istahtaa hyvälle paikalle lähelle näyttämön tapahtumia. Siinä pääsi osalliseksi näyttelijän ja yleisön välisiin pikku kontakteihin, jotka kovasti innostivat meitä katsojia. Pikku hiljaa hoksasimme yhä tarkemmin sekä suorasukaisesta että hiukan hienovaraisemmasta manipuloinnista, kuinka meihin vaikutettiin.

Teatterikerhon tiedotteessa jo siteerattiin Helsingin Sanomien kriitikon Lauri Meren tiivistystä siitä, kuinka esitys vie katsojan elämysmatkalle terrorismin ytimeen:

Maailmankirjallisuuden klassikoihin kuuluva tarina liikkuu venäläisen pikkukaupungin
vallankumouksellisen solun piirissä sekä syvällä ihmismielen sopukoissa.
Se kuvaa kahtia jakautunutta kansakuntaa ja kysyy, miten kovia keinoja
on sallittua käyttää maailman muokkaamiseksi mieleisekseen. Sukupolvien
ja aatteiden yhteentörmäystä pehmentää esityksen humoristinen tapa
tarkastella henkilöitään.

"Dostojevski kuvaa taitavasti romaanissaan miten pienen salaseuran
jäseniin vaikutetaan manipuloinnin ja tunteisiin vetoamisen avulla. Tämä
on toki ikiaikainen aihe, mutta erityisen ajankohtainen tämän hetken
politiikassa. Ja tässähän klassikoiden voima piileekin, ne tekevät
näkyväksi omaa aikaamme", kuvailee ohjaaja Rämö esitystä ja sitä, mitä
se tarjoaa tämän päivän katsojalle.

Niin omanlaiseltaan näyttelijä Markus Järvenpään suoritus Riivaajissa tuntui minusta, etten tunnistanut nähneeni häntä muissa rooleissa, vaikka hän kuuluu vierailleen Turussa tiuhaan. Viimeksi hänet nähtiin keväällä Hamletissa Laerteen roolissa, ennen sitä Taru sormusten herrasta -seikkailun Aragornina. Nyt vuorossa oleva rooli eroaa paitsi näistä, myös aiemmasta Dostojevski-tulkinnasta. Rikosta ja rangaistusta en edes ole nähnyt, mutta luotan näyttelijän sanaan:

Riivaajat on hyvin erilainen romaani kuin Rikos ja rangaistus,
keskeisiä henkilöitä on enemmän eikä juoni ole niin suoraviivainen.
Silti juuri Dostojevskin kohtuuttomien henkilöiden ja törmäävien
ideoiden maailmaan tuntui hyvältä ja lämpimältä palata tutussa
monologimuodossa. Olen onnellinen, että saamme tuoda tämänkin teoksen
turkulaisyleisön eteen.

                                                         Kuva Marko Mäkinen, HS

Kiitokset ajatuksia kaihertavasta esityksestä koko tuotantoryhmälle!

Tekijät

Fjodor Dostojevskin romaaniin "Riivaajat" perustuen
Sovitus ja ohjaus Tuomo Rämö
Lavalla Markus Järvenpää
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Pukusuunnittelu Heidi Tsokkinen
Lavastus Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Marko Kallela

Hurmurin lumoissa loppuun asti!

Pienellä näyttämöllä Turun kaupunginteatterissa pelehtii tänä esityskautena häkellyttävä pari, isäntä Don Juan ja hänen palvelijansa Sganarelle. Heistä on kuultu tarinoita 1600-luvun alkuvuosista asti yhtä lailla kuin Don Quijotesta ja hänen uskollisesta apuristaan Sancho Panzasta. Eikä asetelma ole menettänyt tehoaan, koska se yhä toistuu monissa muissa näytelmissä ja romaaneissa. Mieleen juolahtaa etsimättä sekä Sherlock Holmes ja Tohtori Watson että loputon määrä uudempia tarinoita kirjoina, näytelminä ja leffoina.

Oli iso ilo ja nautinto päästä teatterikerholaisten letkassa tuoreeltaan katsomaan huikeaa tulkintaa klassikosta, jota myös kriitikot ovat jo ehtineet ylistää. Irmeli Haapanen kirjoittaa Turun Sanomissa 7.9.2019:

Turun kaupunginteatteri ei ole koko historiansa aikana tehnyt montakaan ranskalaisen Jean-Baptiste Poquelinin eli Molièren (1622–1673) näytelmää, vaikka ne kuuluvat näytelmäkirjallisuuden klassikoihin.

Edellisestä Molière-tulkinnasta, Luulosairaasta, on kulunut 14 vuotta, ja Don Juania on esitetty viimeksi – ja ainoan kerran – 1986. Pasi Lampelan uusi ohjaus on siis enemmän kuin tervetullut. Semminkin kun esitys onnistuu tarjoamaan monen tasoista nautintoa.

Ensiksi on tietysti Molièren teksti, jonka osumatarkkuutta niin koomisissa käänteissä, sanataiteena kuin julman terävänä satiirina ei voi kuin ihailla.

On myös Arto af Hällströmin rempseän ilotteleva suomennos, napakka ohjaus, päähenkilön rappiota monin kiehtovin yksityiskohdin tukeva lavastus, ilmeikäs puvustus ja yksinkertaiset mutta tehokkaat äänet.

Kaiken huippuna ovat erinomaiset pääosien esittäjät, sillä tekstin lisäksi Molièren näytelmät lepäävät juuri näyttelijäntaiteen varassa. Eero Ahossa ja Hannes Suomisessa Don Juan ja hänen palvelijansa Sganarelle löytävät loistavat tulkit.

 Hesarissa 7.9.2019 Lauri Meri kiittelee muuan muassa tekijöiden uskollisuutta alkutekstille.

Klassikkoteosten uudet tulkinnat toimivat parhaimmillaan juuri Turun Don Juanin tavoin.

Esityksen vakaana perustana on yleisölle pohjimmiltaan tuttu tarina, jota tulkitsijat eivät ole lähteneet vääntämään uuteen muotoon, vaan nimenomaan selventämään ja kirkastamaan.

Lampela noudattaa ohjaajana samaa periaatetta myös näyttämöilmaisun suhteen, joka ammentaa vanhasta komediaperinteestä, mutta ei sisällä mitään ulkokohtaista tai itsetarkoituksellista.

Don Juanin tarinasta muodostuu hallittu kokonaisuus, vaikka näyttelijäryhmä tuntuu olevan riemukkaalla tavalla aivan pitelemättömissä.

Tuuban törähdys käynnistää tapahtumat näyttämöllä, mikä virittää odottamaan lisää yllätyksiä. Ja niitähän riittää.

Itse sankari tavataan alkajaisiksi kylpemässä pikku ankka toisessa kädessä. Puhtaana poikana voi taas jatkaa valloituksia, mikä saa Sganarellen vääntelehtimään moraalisissa tuskissa. Nainen toisensa perään lankeaa hurmurin lurituksiin. Säkenöivä sanailu kirvoittaa katsomosta naurunpyrskähdyksiä. Olemme kaikki Don Juanin lumoissa. Ei meitä hätkähdytä edes härski kiroilu. Meitä vain  naurattaa ihan hillittömästi...

Yllätys hurmurille on, kun aviovaimo Dona Elvira irrottautuu miehen otteesta, mikä innostaa saalistajaa yrittämään valloitusta uudestaan.

Hurmurille alkaa valjeta ajan ja omien mahdollisuuksien rajallisuus. Totuuden hetkiin kytkeytyy Dona Elviran veljien ilmestyminen vaatimaan hyvitystä sisaren kokemasta häpeästä. Notkeasti hurmuri luikahtelee irti uhkaavasta tuhosta ja flirttailee ohimennen yleisönsä kanssa, mikä entisestään yllyttää meitä katsojia antautumaan kuin taikurin vietäviksi. Toisen näytöksen kuluessa tunnelma vakavoituu vakavoitumistaan. Ohjaajan otteen huomaa, kun meno näyttämöllä hetkittäin tyyntyy. Silti Don Juania ei taltuta katumukseen mikään, ei edes oma isä. Lipevyys sen kuin yltyy, mikä näkyy Don Juanin olemuksen ja naaman yhä lisääntyvänä elostelevana raukeutena.

Aivan Don Juanin legendan mukaisesti näyttämöllä nähdään Dona Elviran tapettu isä patsaana, jonka Don Juan kutsuu luokseen illalliselle. Se toteutuu. Kun patsas pyytää saada puristaa Don Juanin kättä ja tämä sen ojentaa, niin viettelijä tulee vedetyksi suoraan helvettiin.

Se, miten mies loppunsa kohtaa, häikäisee kaikessa hurjuudessaan. Olemme katsomossa ällikällä lyötyjä, kun teatteritekniikka näyttää mahtinsa väreineen, valoineen, äänentoistoineen, vajoavine lattioineen.

Mutta kas, viimeisen sanan saa isännättömäksi suistunut Sganarelle. Orpona hän haahuilee alkukohtauksesta tuttu ankka hyppysissään näyttämön reunalle, äkkää läheltä katsojan ja huojentuu. Hän kokee löytäneensä uuden isännän, jolta voi odottaa saavansa palkkaa ja jolle siis tarjoaa ankkaa kuin sopimukseksi. Totta vieköön, näin on! Me katsojathan olemme näytelmäkirjailijan ja näyttelijöiden varsinaisia työnantajia. Osan palkasta tarjoilemme runsain aplodein, jos nähty esitys on uponnut meihin. Voi, kuinka upposikaan!

Aaltoina vyöryvien aplodien vihdoin tauottua poistuimme hitaasti kohti vaatenaulakoita. Läheltä kuulin muutamien pohdiskelevan, kuinka uskomattoman taitavia näyttelijät ovatkaan! Niin ovat kaikki muutkin, joiden työn tuloksena on syntynyt ja perjantaina 27.9.2019 nähty esitys Don Juanista. On siis aiheellista liittää vielä mukaan teatterin sivuilta kopioidut ohjaajan sanat ja esitystiedot:

Ohjaaja Pasi Lampela ylistää tekstiä ja on odottanut pääsevänsä
ohjaamaan sen. "Turun Kaupunginteatterissa aukesi tilaisuus tehdä tämä
komedia kolmen sinne ohjaamani vakavamman draaman jälkeen, ja kun
saatiin vielä Eero Aho ja Hannes Suominen täydentämään talon omaa
ensembleä, niin mikäs sen parempaa. Don Juanissa Molière on uskaltanut
luopua omista ja aikakautensa dramaturgisista kaavamaisuuksista ja
lähteä rohkeaan seikkailuun päähenkilönsä kanssa. Uskomatonta, että se
seikkailu jatkuu edelleen. Teemojensa ja henkilösuhteittensa puolesta
näytelmä on ajankohtaisempi kuin koskaan".

Teksti: Molière
Suomennos: Arto af Hällström
Sovitus: Pasi Lampela 2018
Ohjaus: Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu: Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu: Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju
Rooleissa: Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila,
Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi.
Tuubansoittaja Kari Lilja.

 Esityskuvat Otto-Ville Väätäisen.

Kaksi epätavallista teatteri-iltaa

Sekä viime että edellisenä perjantaina suunnistin teatteriin. Ensin näin täysin uusitussa Turun kaupunginteatterissa sen Sopukka-nimisellä näyttämöllä E.L. Karhun (e Emilia Pöyhönen) Prinsessa Hamletin nukketeatterisovituksena. Se on yhteistuotantoa Aura of Puppets -ryhmän kanssa. Tuloksena on näytelmä "mielen paloista, peloista ja syvyyksistä".

Sain viime tingassa Turun Teatterikerhosta lipun esitykseen.  Itse näytelmästä tiesin vain sen, että sovitus on nukketeatteriversio ja esittäjät ovat mestarillisia. Heidän taidoistaan vakuutuin taannoin, kun näin Erittäin hyvä ystäväni Paroni von Münchhausen
-esityksen. Totta kai kirjoitin siitä blogijutun.

Vasta Prinsessa Hamletin nähtyäni rupesin selvittämään, mitä tietoja itse näytelmästä löytyy. Nettihauillahan niihin osuu. Q-teatterissa kohahduttaneesta esityksestä on tarjolla useita mainintoja. Muun muassa Helsingin Sanomissa 8.3.2017 Maria Säkö ilmoittaa jo otsikossa, että "Emilia Pöyhönen kirjoitti Hamletista prinsessan, koska naisten hulluus on yhtä tärkeää kuin miesten".

Turun Sanomissa 18.2.2017 Outi Lahtinen puolestaan kysyy:

Kun prinssi Hamlet kirjoitetaan, sanotaan ja näytellään prinsessa Hamletiksi, mikä muuttuu? Q-teatterin Prinsessa Hamletissa paljon on toisin.

Toisaalta tarina ei ehkä välttämättä sittenkään ole muuttunut, vaan kääntynyt, kiertynyt tai asettunut eri asentoon. Silti Hamletilla on edelleen vakavia ongelmia itsensä, perheensä, asemansa ja ympäröivän maailman kanssa. Kuolemanvakavia.

 Olisinpa lukenut näitä juttuja ennakkoon! Monesti olen näet hypännyt esitysten kyytiin ihmeemmin valmistautumatta ja silti ainakin kuvitellut nappaavani kiinni näytelmän sanottavasta. Nyt kävi huonosti. Ensimmäisen näytöksen seurasin ihmeissäni nukettajien taidokasta työskentelyä kookkaiden nukkiensa kanssa, mutta en tajunnut lainkaan, mistä on kyse. Samoin tuntui olevan vieressäni istuvan laita, kun väliajalla pääsimme juttusille. Toisen näytöksen mittaan kapusin pikku hiljaa kärryille, vaikken sinne kunnolla päässyt koko pitkän esityksen mittaan: liki kolme tuntia väliaikoineen. Kaiken kukkuraksi palelin. Komeasti korjatussa teatteritalossa toimii myös ilmastointi niin tehokkaasti, etten lyhythihaisessa puserossa ja kevyessä toppaliivissä pysynyt riittävän lämpimänä.

Pari iltaa sitten Turun teatterikerhon kautta lippunsa varanneet näkivvät Tanssiteatteri Erissä esityksen nimeltä Sata lasissa - Rakkauden viiltoja. Pääsylipun ohessa sain hyppysiini sekä ohjelman että Tommi Kinnusen kirjasen, johon präntättyjen tekstien pohjalta Eeva Soini ja Lassi Sairela ovat luoneet koreografiat. Yhteistyö kirjailijan kanssa mainitaan tanssiteatterin uudeksi aluevaltaukseksi.

Ihmisen elämänkaari lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen kattavat riemastuttavasti ensimmäisen näytöksen. Tarinat puhuttelevat sekä ääneen että koreografisesti tulkittuina. Väliajan jälkeen seuraa pohdintaa harmaantuvista yli viisikymppisistä. Sivustakatsojan ääntä kuunnellaan tovi. Sitten edetään vanhuuteen ja leskeyteen, kunnes lopulta riemuitaan 100-vuotisynttäreillä. Juhlavuoden tapahtumia koko esitys.

Samoin kuin Prinsessa Hamletin nukketeatteriversiossa myös tanssiteatterissa esittäjien taidokkuus vetoaa vahvasti katsojaan. Erin esityksessä nautin puhe- ja musiikkiosuuksista yhtä lailla kuin huikaisevan ilmeikkäistä tansseista. Kaiken ikäiset ihmiset saavat oivan luonnehditansa paitsi tekstein myös koregrafisin elementein. Tällä kertaa pysyin hyvin kyydissä tarinan vaihtuvissa käänteissä...

Mainio ilta, jonka päätteeksi aplodeja läpsytettiin niin, että esittäjät saivat kirmata useaan kertaan kumartelemaan ja kiittämään omasta puolestaan. 

PS Harjoitusvaiheesta löysin tämän videoklipin. Suosittelen.