Angus, Olli Jalosen luomus, tulee lähelle

Olli Jalosen uusimman romaanin, Merenpeiton (Otava 2019), ostin siltä istumalta, kun Elisa Kirja tarjosi e-julkaisua tuoreeltaan noin kympillä. Taivaanpallossa (Otava 2018), jonka rinnakkaisteos Merenpeitto on, lahjakas Angus-poika pujahtaa jäniksenä laivaan päästäkseen Lontooseen Edmund Halleyn luo. Innostukseni kirjasta käy ilmi tästä blogijutusta.

Oikeaa kovakantista Maanpeitto-kirjaa en ole vieläkään pidellyt käsissäni. Nettikopiosta huomaan,  että Anna Lehtonen on tavoittanut kansikuvaansa olennaisia seikkoja kirjan maailmasta. Romaanissa paljon tilaa saavat niin merenpohja, sukelluskellojen kehittely kuin merireittien varmistus kompassivirheiden oikaisemiseksi. Ne kaikki ovat kekseliään Halleyn uusia tutkimus- ja kokeilukohteita taivaan kartoituksen lisäksi. Peittäähän meri avaraakin avarampana maapallon pintaa.

Anguksen hahmo Halleyn vastapoolina ja luotettavana apulaisena virittää kerrontaan jännitteitä, joiden laukeamista opin odottamaan. Jo lapsena kotisaarellaan Saint Helenalla Angus oppi tekemään tarkkoja havaintoa, kun Halley vietti siellä vuoden verran ja ohjasi tai kenties jopa vedätti poikaa istumaan öisin puussa havaintohommissa. Silloin pojan katse terävöityi erottamaan kaukaisiakin kohteita luotettavasti ja myös kirjaamaan havainnot määrätavalla.

Merenpeiton kannessa näkyy kuitenkin vain yksi silmä. Se viittaa mielestäni traagiseen tapahtumaan, jossa Angus menettää toisen silmänsä. Mutta yksisilmäisenäkin hän yhä on tarkkanäköinen monessa mielessä.

Jalosen uutuudesta löytyy useita blogitekstejä heti kirjan ilmestymiskuukautena. Oma lukukokemukseni vastaa paljolti sitä, minkä Tuijata on kirjannut oman bloginsa kulttuuripohdintoihin. Myös Kirja vieköön -blogista tunnistan seikkoja, jotka vastaavat omia mietteitäni kirjasta.

Lukijalle Angus, minä-kertoja, sanoo alkajaisiksi, että eletään vuotta 1688. Hän on 16-vuotias, asuu Kultaisen leijonan pihan talossa herra Halleyn suojeluksessa ja saa istua hänen perheensä ruokapöydässä. Ensimmäisen luvun avaus jatkuu näillä sanoin:

 1688 on melkein kokonaan hyvä vuosi.  Kanaalin takaa nousee maihin suuri armeija.    Näen anakoreetin erakonmajan. Henrietta tulee taloon. Ja kaikkea sellaista minkä muistaa.

Jokaisen luvun alusta löytyy vastaavanlainen kartta opastamaan lukijaa tulevista tapahtumista. Taivaanpallon tapaan selkeästi jäsenneltyä Maanpeittoa on miellyttävä lukea. Jalonen luonnehtii henkilöitä paitsi toiminnalla myös näiden käyttämällä kielellä, mikä kiehtoo niin kuin aina ennenkin. Keskenkasvuinen Angus hahmottuu hiljaisesti tarkkailevaksi pohdiskelijaksi.

Kiitos Angus. Sinä olet hyvätapainen ja ripeä, ei tarvitse koskaan yhtään odottaa, rouva Halley sanoo ja päästää Catharinen koskettamaan vauvantossuillaan maata. Ne ovat uudet ja pehmeästä nahasta, en ole ennen tietänytkään että jo niin pienille voi suutari ommella sopivat tossut joissa on pohja ja päällys ja nauhat rypyttämässä päällyksen kiinni ja tukemaan.   

Kiitos on rouva Halleylta kehumista. Siitä tulee korkea olo koska ei hän kehu kuin syystä ja silloin kun on hyvällä tuulella, ja nyt varmaan on koska on kaunis päivä ja puisto ja puiston puut Karppilammen ympärillä ovat syksyn väreissä, vihreissä vielä eniten mutta jo punaisissakin ja oransseissa niin kuin taivas joskus kun ilta laskeutuu selkeänä koska syksy on vuoden ilta ja ilta on päivän syksy.

Itse tapahtumat kiinnostivat siinä määrin, että tuskin maltoin pitää vältämättömiäkään taukoja. Romaani tulikin luetuksi pikavauhtia. Luotan kirjan välittämään kuvaan 1600-luvun lopun Lontoosta. Yhteiskunta on jakautunut jyrkästi hyvä- ja huonosaisiin, koulutettuihin ja koulutuksen ulkopuolelle jääneisiin, Raamatun kautta luontoa selittäviin ja niihin, jotka etsivät tieteellistä näyttöä luonnonilmiöihin. Toive kouluun pääsemisestä on ainoa asia, jonka poika kerran tuo julki, mutta kuulee saman tien, että Halleyn varat riittävät vain omien lasten koulunkäynnin turvaamiseen.

Angus juuttuu alimmaiseksi tekemään palkatonta työtä Halleyn perheessä. Edes "eksperimenteissä" välttämättömänä apulaisena hänelle ei makseta mitään, mikä fyysisten vaivojen lisäksi rassaa mieheksi varttuvan Anguksen ajatuksia. Niistä hän ei puhu eikä pukahda. Vain lukija saa kärsiä yhdessä Anguksen mukana. Ne joiden kanssa Angus on tekemisissä, eivät huomaa mitään outoa Anguksen tilanteessa.

Tarkkaavaisena Angus imee kaiken mahdollisen opin Halleyn eksperimenteistä. Paljon hän saa irti myös hoitaessaan juomatarjoiluja, kun Halley viettää iltaa arvostamiensa Royal Society -tuttujen kanssa. Kerran on puhetta kolmiulotteisesta kartasta, jonkalaiselle olisi tarvetta. Angus nappaa idean. Kunnon tiedemiehen lailla hän suunnittelee, kuinka rajaisi alueen Thames-joesta ja sen rannasta. Ratkaisu löytyy. Halleyn ollessa matkoilla Angus aloittaa huolelliset mittaukset, joiden mukaisesti hän rakentaa puulaatikkoon tarkasti mittakaavaa noudatten kartan lahjaksi Halleylle. Tämä hämmästyy, kiittelee, esittelee karttaa tuttavilleen ja muistaa alkuun mainita Anguksen tekijäksi, kunnes maininta unohtuu. Halleylle ideoita tarjonnut työ jää paitsi Royal Society -karttaesittelyä, vaikka Angus itse asiassa teki sen päästäkseen Halleyn avulla valokeilaan tiedemiesten joukossa. Pettymys kouraisee myös lukijaa: parhaisiin piireihin lahjakaskaan ei voi ujuttautua, ellei jo kuulu joukkoon.

Angus on kasvanut pastori Martin Burchin ja herra Edmund Halleyn keskenään hyvin erilaisten maailmankäsitysten ristipaineessa. Tieteellinen tapa selittää maailman ilmiöitä vie voiton Raamattuun kirjatuista aikamääreistä ja tarinoista. Se missä pojasta mieheksi kasvava Angus ei ole saanut mitään opastusta, on seksuaalisuus. Halleyn talouteen tulee Ranskasta toinen orpo, Henriette. Ikätoverit ystävystyvät. Melko pian käy ilmi, että Henriette on luvattu puolisoksi aatelismiehelle Ranskaan. Lähdön kynnyksellä ahdistunut Angus työntyy hiljaisessa talossa Henrietten kammariin vaatimaan selitystä. Kauhea tilanne! Käsikähmän seurauksena pojan silmä vaurioituu niin, ettei mikään apu enää sitä pelasta. Selitykseksi sujahtaa kompastuminen sakset kädessä, mitä kumpikaan ei korjaa tai täsmennä, onneksi Angukselle.

Valheesta Anguksen syntitaakka tulee entistä raskaammaksi. Julkiselta häpeältä hän kuitenkin välttyy ja voi jatkaa asumista Halleyn taloudessa. Kohtaus jälkinäytöksineen on mielestäni tarinan rankka käännekohta. Henriette lähtee, avioituu, saa lapsia, menestyy. Angus jatkaa juuttuneena alhaiseen asemaansa ja loukkoonsa portaikon alla. Enää hän ei näe lähelle tarkasti, vaikka yksi silmä yhä riittää tarkkaan katsomiseen kauas.

Sattuu vielä uusi onnettomuus tutkimusmatkalla eteläiselle jäämerelle, kun hankalasta tehtävästä veneeseen palaava Angus murtaa jalkansa. Nyt kuitenkin lääkärinapu ehtii ajoissa, eikä jalkaa amputoida. Sitten juoneen ilmaantuu sellainen mutka, että hankalissa säissä laiva joutuu poikkeamaan suunnitellusta reitistä ja suuntaamaan kohti Saint Helenaa. Osasin oitis odottaa, mitä tuleman piti. Loppuratkaisut vuoden 1700 tietämissä tuottivat minulle silkkaa onnea. Angus jopa saa suojelijaltaan rahapalkkaa kaikista vuosista, joina hän on sekä taitavasti avustanut Halleyta tutkimuksissa että tehnyt nöyrästi kaikki häneltä Halleyn taloudessa vaaditut tehtävät.

Kuvittelen, että palattuaan kotisaarelleen monitaitoisena ja kolmikymppiseksi hyvin viisas Angus kypsyy selviytymään kaikesta, mistä miehen tulee selviytyä. Jalka paranee kelvolliseksi kävelyyn, vaikkei ehkä juoksemiseen. Yksisilmäisyyskään ei estä lukemista saati luku-, kirjoitus- ja laskutaidon opettamista halukkaille. Sillä tavoin valistuksen aika koittaa valtameren saarelle kaukana Euroopan sivistysmaista.

Kiitos Jaloselle kaikista mieltä kouraisseista, upeista näköaloista!