Kipinä ison liekin lähellä

Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) vei mukanaan e-version ensi riveiltä loppuun asti. Kirjasta hahmottuu tyystin uusi, tarkka ja täyteläinen kuva Sylvi Kekkosesta, joka tuntee olevansa pelkkä ison liekin lähellä tuikkiva kipinä.

Myös Essi Renvallin piirros Satu Kontisen luomassa kansikuvassa herättää tarkistamaan käsitystä Sylvi Kekkosesta. Hänhän on ollut aikoinaan mitä viehättävin nainen, sanavalmis ja lapsena jopa raisu. Omat mielikuvani hänestä ovat olleet peräisin lehtijutuista ja TV-ohjelmista, joissa pikkuinen, reuman vaivaama Sylvi hipsutteli Urho Kekkosen hillittynä puolisona. Tosin muutamassa väkevässä näytelmässä, jotka onnekseni olen nähnyt teatterissa tai TV-draamana, häntä katsottiin myös omana vahvana itsenään häämöttämässä presidentin rouvan roolin takaa.

Ensimmäinen nainen -romaanissa julkisuuteen joutuneen ihmisen elämäkerta sävyttyy erityisen kiehtovaksi, koska Johanna Venho ristivalottaa vuoropuheluin kahta erilaista naista, Marja-Liisa Vartiota ja Sylvi Kekkosta. Loppukesästä 1966 Sylvi viilettää Morris Minillään Kekkosten yksityiseen kesäpaikkaan. Hänen mielessään pyörivät muistot Marja-Liisasta, jota oli ollut saattelemassa hautaan kesäkuussa.

Me vanhenemme, vaikka Urho ei sitä halua tunnustaa.    

Lähden Katermaan, sanoin, kun tee oli juotu. Urho nosti katseensa ja työnsi silmälaseja ylemmäs nenällään.   

Kenen kanssa?   

Yksin. Menen sieneen. Ja hoidan rännit puhtaiksi.   

Urho katsoi minuun, näkikö hän minua vai oliko ajatuksissaan, en tiedä. Olen minä ollut Katermassa yksin ennenkin ja vielä useammin jonkun ystävän kanssa. Sinunkin kanssasi, Marjaliisa.   

Urho kilisti lusikkaa kupissa ja sanoi: Eikös sekin ollut elokuuta, kun kävitte siellä Marjaliisan kanssa. Hän näytti tyyneltä, mutta minun silmiini tulvahti vettä.   

Kun jonkun kanssa elää neljäkymmentä vuotta yhdessä, on iso osa ajatuksista jaettua virtaa. Ja tämänkin Urho on tajunnut, koko kesän Kultarannassa hän on nähnyt että suren sinua, vaikken ole siitä mitään sanonut. Ja tämä kummallinen tapa, että olen alkanut puhua sinulle mielessäni, pitäisikö siitä huolestua. Koko kesän on tuntunut, että katselet minua ja odotat vastausta kysymykseen, joka jäi ilmaan lähtiessäsi, Urho on sen poissaolevan katseen nähnyt, kyllä hän sellaiset huomaa.

Yksinäisen viikon mittaan muistoja tulvii mieleen osana askareita. Ajatuksissa pyörivät keskustelut eloisan kirjailijakumppanin kanssa. Ikäero ei ollut estänyt ystävyyden syntymistä, ei myöskään Marjaliisan (kirjassa nimi kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä) liehuva temperamenttisuus. Mutta voimakas kuvanveistäjä Essi Renvall, jonka luona kolmikko aika ajoin tapasi istua iltaa, pysyy melko vieraana. Renvall tutkii Sylviä sillä silmällä, että saisi vangituksi tästä olennaisimman veistokseen. Työ osoittautuu turhauttavan vaikeaksi. Lukuisia piirroksia syntyy, luonnokset eivät sytytä. Aina uupuu jotakin tavoittamatonta. Veistos jää kuin jääkin kesken, vaikka paljon Sylvin haurauteen kätkeytyvästä lujuudesta ja terävyydestä paljastuu. Samalla Essi tulee riisuneeksi itseään.

Nautin lukemisesta. Sävykäs kieli kannattelee ja rytmittää kerrontaa. Mielihyvin huojahtelin tekstin myötä tunnelmasta ja muistosta toiseen syyskesän maisemassa. Toisiinsa erikoisella tavalla sidoksissa olleet naiset elävät ja hengittävät kukin itselleen ominaisella tavalla. Lukijakaan ei jää ulkopuoliseksi, vaan pääsee kuin sisäpiiriläisenä tunnustelemaan elämänkokemusten jättämiä jälkiä sekä tarinan hahmoissa että paikoin jopa omassa itsessään.

Nettihauin löysin romaanista useita kiittäviä arvosteluja. Ne sekä kuvailevat että arvottavat teosta melko tarkasti, joten tarjoan pari linkkiä lisätietoa kaipaaville: Mervi Kantokorpi (HS 28.4.2019)
Niina Holm (Suomen Kuvalehti 14.6.2019). Paljon löytyy myös blogitekstejä Johanna Venhon uutuudesta. Kannattaa etsiä.