perjantai 25. lokakuuta 2019

Lucy Bartonin tarina

Elisabeth Stroutista ja varsinkin hänen suppeasta kirjastaan Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2016 / 2018) olen kuullut ja lukenut kehuja. Kun kirja tupsahti tarjoushintaan sähköpostiini, parilla sormen näpäytyksellä ymmärsin ostaa opuksen. Enkä ole katunut. Luulen jopa, että kirjaa lukemalla minussa alkoi itää entistä vahvempi ymmärrys, mihin kaikkeen köyhyys ulottuu ja mihin elämä ihmistä vie.

Vaikka yleistyksiä tulisi välttää, tohdin päätellä, ettei amerikkalainen kurjuus poikkea varsinkaan lasten kokemasta äärimmäisestä köyhyydestä muualla. Lapset eivät hevin pääse eroon varhain saamistaan vaurioista. Piiloon jäävät moninaiset ahdistuksen aiheet sekä niistä kumpuavat pelot, heikko itsetunto ja kommunikointivaikeudet. Tuntemus ulkopuolisuudesta pysyy.

Laura Lyytisen suunnittelema kansikuva toistaa näkymää, jota yksinäinen Lucy katselee sairaalaan sängystä viikkotolkulla. Häntä kuihduttaa jokin vatsa- tai muu vaiva. Päivittäin lääkäri käy katsomassa Lucya, muina aikoina häntä lohduttaa ihana Chrysler Building ikkunan takana.

New Yorkiin edenneen, keskiluokkaistuneen Lucyn aviomies on takuuna sille, että vaimo voi sairastaa mukavasti. Lukemisen edetessä aloin arvella, että sairaus kumpuaa kaukaa lapsuudesta. Kaikki se, mitä kahden pienen tyttären äiti ajelehtivin ajatuksin paljastaa, kiinnosti minua ja pakotti lukemaan lisää. Tuntui kuin kurkistelisin Lucyn päiväkirjaa. Joillakin sivuilla teksti jatkuu melko pitkään, toisilla se taas pysähtyy muutamaan riviin sivun ylälaidassa. Mutta Lucy tulee kertoneeksi kokonaisen tarinansa. Vain vanhuus puuttuu.

Heti kirjan alussa Lucy eräänä päivänä hämmästyy huomatessaan äitinsä kuin harhanäyn sairaalasängyn jalkopäässä: 
   ”Äiti?” minä sanoin.    
  ”Hei Lucy”, hän sanoi. Hänen äänensä oli ujo mutta vakaa. Hän kumartui puristamaan jalkaani lakanan läpi. ”Hei Rimpula”, hän sanoi. En ollut nähnyt äitiäni vuosikausiin ja tuijotin häntä ihmeissäni, en tajunnut miksi hän näytti niin erilaiselta.    
  ”Äiti, miten sinä tänne pääsit?” minä kysyin.    
  ”No, lentokoneella.” Hän vilkutti minulle, ja minä tajusin miten herkkä hetki oli. Vilkutin siis takaisin enkä noussut istumaan. ”Sinä paranet kyllä”, äiti vakuutti yhä ujosti. ”En ole nähnyt unia."
Lucyn elämäntarina hahmottuu häivähdys häivähdykseltä. On vaikea puhua äidin kanssa, kun aina on totuttu vaikenemaan. Pitää aistia, mikä milloinkin on mahdollista. Perheenjäsenten kesken sanat ovat olleet ja ovat hukassa. Kotioloja vähäisessä maalaiskaupungissa Illinoisin Amgashissa Lucy osaa kuvata suorasukaisesti:
Me asuimme autotallissa, kunnes täytin yksitoista. Autotalli kuului isosedälleni, joka asui naapuritalossa, ja autotallissa oli vain tippuva kylmävesihana häthätää tehdyssä pesualtaassa. Seinään naulattu eristys oli kuin vaaleanpunaista hattaraa, mutta meille sanottiin että se oli lasivillaa ja että se saattoi viiltää haavan. 
--
Kun isosetäni kuoli, me muutimme taloon ja saimme kuumaa vettä ja vesivessan, vaikka talvisin talo olikin hyvin kylmä. Minä olen aina vihannut palelemista. Tietyt asiat vaikuttavat valintoihimme, vaikka harvoin osaamme sanoa mitkä, tai täsmentää miksi, mutta olen joskus ajatellut, että viivyttelin koulussa, missä oli lämmintä, vain pysyäkseni lämpimänä.
Kylmyyden välttely koituu Lucyn onneksi, sillä hän saa jäädä koulupäivän jälkeen luokkaan ja oppii ajankulukseen tekemään läksynsä tarkkaan. Hyvät todistukset takaavat aikanaan stipendin collegeen. Kylmyyttä perheenjäsenten väliltä ei läksyjen lukeminenkaan poista eikä hyvistä todistuksista kukaan kiitä, vaan paremminkin karsastaa niillä erottuvaa jäsentään. Erilaiseksi hän on tuntenut itsensä koulussakin opettajan nolattua hänen sisarensa.

Kolmen sisaruksen kasvuvuosina äiti ja isä ovat aina töihinsä ja elannon hankkimiseen keskittyneitä. Mitään hellyydenosoituksia ei jaella eikä kuunaan puhuta rakastamisesta. Lapselle käsittämättömiä rangaistuksia ja yksin jättämisiä kuorma-auton kalseaan koppiin kumpuaa mieleen vielä sairaalassa outoa tautia potiessa.

Myöskään oman aviomiehen kanssa ei asioista kunnolla puhuta. Tämä on niin erilaisista oloista kuin Lucy, ettei miehen käsityskyky ulotu Lucyn perimmäisiin tuntemuksiin. Toisin käy naapurissa asuvan Jeremyn kanssa. Juttutuokiot rappusilla synnyttävät Lucyssa vaikutelman, että taiteilijoiden kanssa työskentelevä Jeremy tajuaa kirjailijana aloittelevan Lucyn yksinäisyyden kivut ja patistaa tätä silti olemaan ankara kirjoittaessaan. Ranskalaissyntyisen Jeremyn oma kohtalo kulminoituu AIDS-oireisiin. Miehen ei kuitenkaan tarvitse tuntea yksinäisyyttä, sillä naapurustossa liikkuu useita langanlaihoja sairaita. Mutta eri sairauden kuihduttama Lucy ei kuulu tähänkään joukkoon.

Suurkaupungissa ihmiset muuttavat asuinpaikasta toiseen, heitä tulee toistensa ulottuville ja häipyy taas. Niin käy myös sattumalta vaatekaupassa kohdatulle naiselle, Sarah Paynelle, jonka luentoa Lucy menee kerran kuuntelemaan kirjastoon. Sen paremmin juontajana toimiva kirjastonhoitaja kuin osa yleisöstä ei ymmärrä fiktiivisen tekstin olemusta kirjailijan luomuksena, vaan inttää jonkin henkilöhahmon suuhun pantuja mielipiteitä kirjailijan omiksi. Lucy on tyytyväinen kuultuaan tämän:
Kirjastonhoitaja sanoi: ”Mikä teidän tehtävänne romaanikirjailijana sitten on?” ja Payne vastasi, että hänen tehtävänsä romaanikirjailijana oli raportoida ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä me ajattelemme ja mitä teemme.
Naiset tapaavat vielä Arizonassa kurssilla, kun Sarah opastaa aloittelevia kirjailjoita. Kurssin jälkeen yhteys katkeaa. Suurkaupungissa ihmiset vain häilähtävät toistensa ulottuvilla. Myös Lucyn kiltti lääkäri sairaalaviikoilta häipyy näköpiiristä eläkkeelle, kun taas ensimmäinen aviomies pysyy mukana melko pitkään, samoin tyttäret, kunnes hekin häipyvät tai Lucy on se, joka häipyy. Jäljelle jäävät muisto ja kaipaus.

Löytyy uusi aviomies, joka on kasvanut yhtä köyhissä ja kylmissä oloissa kuin Lucy, mutta löytänyt sellon soitosta oman maailmansa. Tällä parilla ehkä on mahdollisuus ymmärtää toisiaan.

Unohtumattomina ja usein Lucyn ajatuksiin pulpahtavat ne päivät sairaalassa, jolloin hänen sänkynsä jalkopäässä istui ja torkahteli oma äiti. Juttua piisasi Lucyn lapsuusajan naapureista ja heidän ratkaisuistaan. Puritaanisen suvun vesana äiti oli enimmäkseen vaiennut lapsuudestaan, kunnes Lucyn luona sairaalassa puhkesi  kertomaan kesistä oman tätinsä luona ja myös sukunsa varhaisesta maahanmuutosta mantereen ensimmäisten siirtolaisten joukossa. Siksi äiti ei sallinut Lucyn puhuvan suvusta roskajoukkona eikä ymmärtänyt Lucyn näkemystä intiaanien tuhoamisesta. Äidin mukaan puritaanithan vain ottivat haltuunsa heille luvatun maan ja rupesivat rakentamaan sitä!

Kun äiti itse vuosien kuluttua sairastuu ja tekee kuolemaa, Lucy haluaa vastapalvelukseksi olla äitinsä lähellä. Mutta äiti kehottaa tytärtään poistumaan, ei huomenna, vaan heti. Oven raosta Lucy vielä huikkaa rakastavansa äitiä. Loppuun asti ankarana äiti pitää pintansa eikä myönny sanoin tunnustamaan rakkautta tähän Rimpulaksi kutsumaansa lapseen. Hiljaisena perintönä Lucy oivaltaa kuitenkin saaneensa äidiltä juuri sitä ankaruutta, jota kirjailija työssään välttämättä tarvitsee. Niinpä hän ilmoittaa selkeästi ja häpeilemättä nimekseen Lucy Barton kuin kaikuna äidin tomeralle vaatimukselle aikoja sitten.

Lucyn tarina puhkaisee näkyviin kerrostumia paitsi köyhistä oloista kirjailijaksi edenneen naisen elämään myös lähihistorian uskomattomiin tapahtumiin vuoden 2001 syyskuulta. New York on pitkään vetänyt puoleensa erilaisuuttaan potevia ihmisiä kaikkialta. Suurkaupungin lähes rajattomat mahdollisuudet ovat sellaisia, joista ahtaissa oloissa on voinut vain unelmoida. Mutta hinta kohoaa monille liian korkeaksi. Ihmisten ymmärryksen ylittävä kauhukokemus järisyttää laajalti, kun terroristit onnistuvat tuhoamaan New Yorkin World Trade Centerin Kaksoistornit. Kirjassa tapahtuma häivähtää TV-uutisissa. Lucy näkee myös tyttäriensä tulevaisuuden peittyvän pelottaviin varjoihin. Hän alkaa kuulla korvissaan jonkun huutavan mamia tietämättä, kuka on eniten hädissään tai missä ja milloin huuto on purkautunut ilmoille. Siihen tarina pysähtyy, koska kyse on sittenkin Lucy Bartonista, ei kenestäkään muusta.

Liityn tätä kirjaa kiittävien laajaan joukkoon. Yhdysvalloissa ilmestyy kaikkea mahdollista kirjallisuutta, helminä mukana Lucy Bartonin tarinan tapaisia köyhyyden elämänikäisiä vaikutuksia luotaavia teoksia. Vastaavia kotimaisia teoksia tulee äkkiä mieleen vain muutama klassikko Teuvo Pakkalasta Toivo Pekkaseen ja Joel Lehtoseen. Näin kirjamessujen aikoina uusia kirjoja aiheesta voi hyvinkin löytyä, jos malttaa etsiä.



Elisabeth Strout 2015.

2 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Luinkirjan jo aikaa sitten,pitäisi tarkistaa,miksi siitä pidin.Mieleen jäi alakuloisena äidin istuminen sairaalavuoteen vierellä...

Lissu kirjoitti...

Se äitijuttu on minunkin mielestäni yksi kirjan avainjaksoista.