Kärsimys ja kunnia - vihdoin nähty

Jostain syystä minulle teki tiukkaa löytää Pedro Almodóvarin viimeisin elokuva Kärsimys ja kunnia Elisa Viihteen vuokraamosta. Eilen illalla Oscar-huumassa tarjolle oli ilmestynyt useita menestysleffoja, yksi niistä kaivattu Almodóvarin teos. Se oli teatterilevityksessä viime syksynä, mutta ohi meni. Niinpä nyt maksoin kakistelematta pyydetyt lähes 15 euroa ja ostin leffan "omakseni". Vuokrausmahdollisuutta ei edes tarjottu. Elokuva säilyy kuulemma vähintään viisi vuotta merkittynä minulle.

Hievahtamatta meitä istui kaksi tapittamassa alakuloista tarinaa erikoislaatuisin kuvin. Moni niistä liimautui silmänpohjiin kuin vangitseva, pysähtynyt taideteos. Ensi alkuun hätkähdyttää muista ohjaajan elokuvista tuttu kohtaus miehestä seisomassa uima-altaassa pää veden alla. Näkymä häipyy,  värejä aaltoilee ja kuvapintoja rikkoutuu tai muotoutuu uudenlaisiksi. En enää muista tarkkaan, mutta onneksi voin katsoa omistamani kopion toistamiseen. Vaihtelevista mielentiloista, tunnelmista ja etsimisestä lienee kyse sekä siitä, että tarinan kertoja muistuttaa erehdyttävästi ohjaajaa itseään.

Pikku hiljaa saimme kiinni noin kuusikymppisen, kivulloisen Salvadorin ajasta toiseen heilahtelevista muistikuvista, joihin pullahtaa hänen lapsuuden kokemuksiaan: äiti, koti luolassa, lukutaidoton nuori mies remontoimassa kotia palkkioksi pikku pojan lukemisopetuksesta, mies piirtämässä tuolilla lukevaa poikaa ja sitten alastomana pesupuuhissa. Kaikki olennaiset kohtaukset tallentuivat aikoinaan lapsen mieleen. Äidistään poika irtaantuu vasta, kun kuolema siihen pakottaa. Jäljelle jää suru ja syyllisyys.

Vanhemmiten Salvador sairastelee, etsii ja saa hoitoja. Työkyky katoaa vuosiksi, alakulo yltyy, äidin kuolemasta ei tohdi puhua. Yllättäen helpotus löytyy, kun entisen luottonäyttelijän luona myös Salvador imaisee satsin heroiinia ja yllättäen muistikuvat tulvivat mieleen entistä selkeämpinä. Kotioloissakin matkat heroiinihuuruihin tuottavat lisää vahvoja muistamisia. Lääkärin luona asiasta puhutaan. Lopulta löytyy hoitomahdollisuuksia fyysisiin vaivoihin. Heroiini ei enää houkuttele, kun lupaus tervehtymisestä palauttaa työhalut ja muistikuvista alkaa hahmottua uusi käsikirjoitus. Tarinalla on siis maltillinen loppu, melkeinpä onnellinen. On lohdullista, että vanheneva ihminen tohtii tarkastella itseään ja elämäänsä vailla katkeruutta.

 
Elokuvan totisuus on minusta jotenkin kaunista alakuloa. Salvador ei ole yksin. Hänellä on sekä kodinhoitaja että sihteeri. Elokuvaihmisetkään eivät ole unohtaneet. Koti on upea, taideteoksiin ja sisustuksen yksityiskohtiin kiinnittyy myös katsojan silmä, ainakin pikaisesti. Tällä tavoin asuva mies arvostaa itseään, vaikkei vaimoa tai lapsia ole ollut eikä ole. Sytyttävät rakastajatkaan eivät ole unohtuneet saati hävinneet tietymättömiin. 

Ensimmäisenä eroottisena muistona kuva kauniista nuoresta miehestä pesytymässä kotiluolan keittiössä työrupeaman päätteeksi hohtaa timanttina. Pikku poikana Salvador hurmaantui näkemästään niin, että lehahti kuumeeseen. Äärimmäisen herkästi kohtaus toistuu elokuvassa. Vuosikymmeniä myöhemmin Salvador saa sattumalta nuorukaisen laatiman piirroksen, jonka tämä pikaisesti hahmotteli säkistä repäistylle paperille, kun hänessä heräsi halu tallentaa lukeva ja  lukemista piirtämistaitoiselle kaverille opettava Salvador. Sittemmin mies ja poika eivät enää tavanneet.

Niille ystävilleni, jotka ihmettelivät jo kuukausia sitten, miksen ole käynyt katsomassa
Almodóvarin uutuutta, todistan tällä jutullani, että nähty on ja myös arvostettu niin kuin mestarisohjaajan muitakin teoksia. Tämän uusimman katson toistamiseen, jotta voin nautiskellen tutkia kuvakerrontaa pysäyttelemällä tarpeellisin kohdin.

Tässä vielä linkki Leena Virtasen kritiikkiin Hesarissa 29.8.2019. Hän antaa elokuvalle viisi tähteä ja julistaa otsikossa:

Pedro Almodóvar pani pitkästä aikaa koko sielunsa peliin, ja tuloksena on yksi ohjaajan parhaista elokuvista

Olen samalla kannalla.