Kärsimys ja kunnia - vihdoin nähty

Jostain syystä minulle teki tiukkaa löytää Pedro Almodóvarin viimeisin elokuva Kärsimys ja kunnia Elisa Viihteen vuokraamosta. Eilen illalla Oscar-huumassa tarjolle oli ilmestynyt useita menestysleffoja, yksi niistä kaivattu Almodóvarin teos. Se oli teatterilevityksessä viime syksynä, mutta ohi meni. Niinpä nyt maksoin kakistelematta pyydetyt lähes 15 euroa ja ostin leffan "omakseni". Vuokrausmahdollisuutta ei edes tarjottu. Elokuva säilyy kuulemma vähintään viisi vuotta merkittynä minulle.

Hievahtamatta meitä istui kaksi tapittamassa alakuloista tarinaa erikoislaatuisin kuvin. Moni niistä liimautui silmänpohjiin kuin vangitseva, pysähtynyt taideteos. Ensi alkuun hätkähdyttää muista ohjaajan elokuvista tuttu kohtaus miehestä seisomassa uima-altaassa pää veden alla. Näkymä häipyy,  värejä aaltoilee ja kuvapintoja rikkoutuu tai muotoutuu uudenlaisiksi. En enää muista tarkkaan, mutta onneksi voin katsoa omistamani kopion toistamiseen. Vaihtelevista mielentiloista, tunnelmista ja etsimisestä lienee kyse sekä siitä, että tarinan kertoja muistuttaa erehdyttävästi ohjaajaa itseään.

Pikku hiljaa saimme kiinni noin kuusikymppisen, kivulloisen Salvadorin ajasta toiseen heilahtelevista muistikuvista, joihin pullahtaa hänen lapsuuden kokemuksiaan: äiti, koti luolassa, lukutaidoton nuori mies remontoimassa kotia palkkioksi pikku pojan lukemisopetuksesta, mies piirtämässä tuolilla lukevaa poikaa ja sitten alastomana pesupuuhissa. Kaikki olennaiset kohtaukset tallentuivat aikoinaan lapsen mieleen. Äidistään poika irtaantuu vasta, kun kuolema siihen pakottaa. Jäljelle jää suru ja syyllisyys.

Vanhemmiten Salvador sairastelee, etsii ja saa hoitoja. Työkyky katoaa vuosiksi, alakulo yltyy, äidin kuolemasta ei tohdi puhua. Yllättäen helpotus löytyy, kun entisen luottonäyttelijän luona myös Salvador imaisee satsin heroiinia ja yllättäen muistikuvat tulvivat mieleen entistä selkeämpinä. Kotioloissakin matkat heroiinihuuruihin tuottavat lisää vahvoja muistamisia. Lääkärin luona asiasta puhutaan. Lopulta löytyy hoitomahdollisuuksia fyysisiin vaivoihin. Heroiini ei enää houkuttele, kun lupaus tervehtymisestä palauttaa työhalut ja muistikuvista alkaa hahmottua uusi käsikirjoitus. Tarinalla on siis maltillinen loppu, melkeinpä onnellinen. On lohdullista, että vanheneva ihminen tohtii tarkastella itseään ja elämäänsä vailla katkeruutta.

 
Elokuvan totisuus on minusta jotenkin kaunista alakuloa. Salvador ei ole yksin. Hänellä on sekä kodinhoitaja että sihteeri. Elokuvaihmisetkään eivät ole unohtaneet. Koti on upea, taideteoksiin ja sisustuksen yksityiskohtiin kiinnittyy myös katsojan silmä, ainakin pikaisesti. Tällä tavoin asuva mies arvostaa itseään, vaikkei vaimoa tai lapsia ole ollut eikä ole. Sytyttävät rakastajatkaan eivät ole unohtuneet saati hävinneet tietymättömiin. 

Ensimmäisenä eroottisena muistona kuva kauniista nuoresta miehestä pesytymässä kotiluolan keittiössä työrupeaman päätteeksi hohtaa timanttina. Pikku poikana Salvador hurmaantui näkemästään niin, että lehahti kuumeeseen. Äärimmäisen herkästi kohtaus toistuu elokuvassa. Vuosikymmeniä myöhemmin Salvador saa sattumalta nuorukaisen laatiman piirroksen, jonka tämä pikaisesti hahmotteli säkistä repäistylle paperille, kun hänessä heräsi halu tallentaa lukeva ja  lukemista piirtämistaitoiselle kaverille opettava Salvador. Sittemmin mies ja poika eivät enää tavanneet.

Niille ystävilleni, jotka ihmettelivät jo kuukausia sitten, miksen ole käynyt katsomassa
Almodóvarin uutuutta, todistan tällä jutullani, että nähty on ja myös arvostettu niin kuin mestarisohjaajan muitakin teoksia. Tämän uusimman katson toistamiseen, jotta voin nautiskellen tutkia kuvakerrontaa pysäyttelemällä tarpeellisin kohdin.

Tässä vielä linkki Leena Virtasen kritiikkiin Hesarissa 29.8.2019. Hän antaa elokuvalle viisi tähteä ja julistaa otsikossa:

Pedro Almodóvar pani pitkästä aikaa koko sielunsa peliin, ja tuloksena on yksi ohjaajan parhaista elokuvista

Olen samalla kannalla.

Jelena, tarina pelkistetyin kuvin

Perjantaileffana katsottiin Yle Teeman parin otteeseen viime vuonna lähettämä ja omiin tallennuksiin varastoitu Jelena, Venäjä 2011. O: Andrei Zvjagintsev N: Nadežda Markina, Andrei Smirnov, Jelena Ljadova, Aleksei Razin. Tuoreeltaan elokuva palkittiin muun muassa Cannesissa.

Leena Virtanen kirjoittaa Hesarissa 6.5.2015, että ohjaaja Zvjagintsev oli tuolloin mitä ajankohtaisin. Hänen uusin elokuvansa Leviathan (2014) oli saatu  samoihin aikoihin elokuvateattereihin myös Suomessa.Virtasen mukaan ohjaaja onnistuu Jelenassa tiivistämään nyky-Venäjän sosiaaliset ristiriidat muutaman ihmisen väliseen draamaan. Tapahtumain kulun Virtanen kertoo näin:

Päähenkilö Jelena on naimisissa varakkaan bisnesmiehen Vladimirin kanssa. Molemmilla on aikuiset lapset edellisistä liitoistaan. Jelenan poika asuu perheineen lähiössä ilman työtä ja toimeentuloa, ja Jelena yrittää auttaa heitä. Pojanpoikaa uhkaa armeija, ellei hän pääse opiskelemaan, ja siihen taas tarvitaan rahaa.
Vladimirilla on hemmoteltu tytär, joka on aina saanut kaiken, mitä haluaa. Vaikka lapset edustavat yhteiskunnan ääripäitä, heitä yhdistää haluttomuus ryhtyä mihinkään.
Vladimir ei suostu antamaan rahaa Jelenan pojanpojan auttamiseksi. Jelenassa herää alemmuudentunto, joka pakottaa hänet toimimaan.

Omana katsomiskokemuksena tunnustan, että hetkittäin tuskastutti seurata hitaita, arkisia, kaikesta sälästä puhdistettuja otoksia. Näin kävi etenkin leffan alkupuolella, kun näyttämönä oli pariskunnan äveriään tyylikkäs kerrostaloasunto. Toisella tavalla vaivalloista oli seurata kohtauksia, joissa Jelena vieraili poikansa ja tämän perheen slummiasunnossa.

Kotiteatterin etuna on, että katsomisessa voi pitää taukoja. Voisi tietysti jättää koko leffan sikseen, mutta Jelena ei päästänytkään katsomisen vaivasta. Tauot riittivät ensi avuksi. Puoli tuntia ennen loppua pohdittiin, mihin tarina mahtanee päätyä. Ei osuttu lähellekään ohjaajan ratkaisuja. Alkoi näet tulla lisää katetta määrittelylle psykologinen trilleri. Loppuratkaisu noudattaa Jelenan riidan tuiskeessa äännähtämää lausahdusta, kuinka viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Loppukuvissa näkyy Jelena poikansa yhä kasvavan perheen kanssa olohuoneessa, joissa ei aiemmin ollut mitään elämää. Katsoja seuraa suuren ikkunan läpi, kuinka  pöydän ympärille kerääntyy perhettä juomaan teetä. Kuva muuttuu utuiseksi, ja Philip Glassin musiikki lisää tunnelmaan tummia sävyjä.

Jelenan tarinasta jäi ikävä jälkimaku. Siihen kuitenkin sekoittui halu pohtia ohjaajan ratkaisuja. Pelkistetyt kuvat kiinnittivät ensimmäiseksi huomiota. Erityiseltä tuntui sekin, että leffaa ei kannattele musiikki, vaan arkiset kodin äänet ja ulkona liikenteen kolkko kohina. Musiikki kaappasi mukaansa vasta loppukohtauksessa jopa niin, että tuli jäädyksi aloilleen kyrillisin kirjaimin vilistävien lopputekstien ajaksi.

Elokuva vaikuttaa yhä. Paraikaa mietin, miten voisi tulkita Jelenan junan ikkunasta näkemän valkoisen hevosen. Se makaa maassa kuin kuollut. Vieressä lojuu iso musta vaate, jonka sisälle ajattelin ratsastajan. Silmiin jäi uhkaavia näkymiä slummialueen tuntumassa kohoavista ydinvoimalaitoksen kolmesta kookkaasta lieriöstä hönkäilemässä ilmoille höyryjään. Jelenan pojanpojan hahmo pohdituttaa sekin. Elokuvan lopussa hän seisoo isoäitinsä upean kodin parvekkeella ja katselee aidatulla alueella jalkapalloa pelaavia nuoria. Katsoja kokee melkein pääsevänsä pojan pään sisään, sillä tämä poika on ollut slummialueella osa jengiä, joka hankasti on hankkiutunut tappeluihin pusikkoisella ja sotkuisella "ei-kenenkään" alueella,

Milloin Zvjagintsevin Leviathan mahtanee ilmestyä Ylen Teeman tarjontaan? Kun niin tapahtuu, tallennan leffan odottamaan sopivaa perjantaita leffan katsomiseksi.