Sadan vuoden imu Uralin taakse - Donnerit Siperiassa

Jörn Donner on pysynyt lukuohjelmassa pitkin kevättä. Lisäpontta tarjosi Yle Areenasta kuunneltu  Kai Donnerin (1888 - 1935) Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911 - 1913 ja 1914. Teos ilmestyi 1915. Ensimmäinen tutkimusmatka kohti sydäntalvista tundraa alkoi elokuussa 1911. Yle Areenan Outi Valle tuotti 2011 teoksesta äänikirjan Esko Salervon toimiessa lukijana. Huikea sarja on julkaistu äskettäin uudelleen, luku kerrallaan. Jaksoja on 11 kestoltaan 15 - 60 minuuttia.

Kun koko satsi oli kuunneltu mökillä Heikin kanssa kävi ilmi, että Jörn Donner on totta tosiaan kulkenut isänsä jalanjäljillä erinäisillä Siperian-matkoilla, ensimmäisen kerran 2003. Niinpä me molemmat lainasimme ja luimme runsaasti kuvitetun kirjan I min fars fotspår / Isän jalanjäljillä (Otava 2006) Anna Paljakan suomennoksena. Painavan teoksen typografia ja taitto on Anders Carpelanin, kartat Markus Pyörälän.

Juttua luetusta ja kuunnellusta on riittänyt. Heikki on perehtynyt myös karttoihin, kun taas minä huomaan katsovani kuvia, erityisesti Isän jalanjäljillä -teoksen kansikuvaa. Se kertoo, kuinka nuori Kai oli puskiessaan matkaansa äärimmäisissä säissä. Tuima ilme viestii määrätietoisuudesta jatkaa oman isän Otto Donnerin viitoittamalla tiellä suomensukuisten kielten tutkijana. Oman kirjansa kanteen kuvan valinnut Jörn puolestaan tulee ainakin minulle perustelleeksi ratkaisunsa lähteä itse Siperiaan samoille seuduille, joilla isä-Kai tutkimuksiaan teki ja eli samojedina samojedien joukossa.

Kuva isästä oli alun alkaen sumea. Hän oli uhka, lattialle heittynyt varjo, kipua, rangaistus. Muistikuva ei ole tosi, joku on vain voinut kuvailla tilanteen minulle. Olin juuri täyttänyt kaksi vuotta hänen kuollessaan, on mahdollista, että  olen nähnyt jonkun rankaisevan hahmon lähestyvän ja aiheuttavan itkua. Myöhemmin, paljon myöhemmin, kuvittelin, että hän makaa jäätyneenä jossakin kuten mammutit, joiden jäännöksiä hän löysi tundralta. Vähitellen hän alkoi sulaa ja vainota minua kysymyksillä. (s. 18)

--

Lapsuudenkodissa puhuttiin aina joskus esineistä, joita Kai oli tuonut Siperiasta. Sitä ei kuitenkaan selitetty, miksi hän ylipäänsä oli lähtenyt sinne. Myöhemmin minulle selvisi, että hän oli luovuttanut melkein koko suuren kotiin tuomansa esinekokoelman valtiolle, niiden joukossa oli narta, siperialainen reki, jota hän itse oli käyttänyt. (s. 19)

 

Myöhäisyksy 1912 ja talvi 1913, Jeniseitä pitkin pohjoiseen Dudinkaan ja tiettömissä maisemissa Obille. Paluu Suomeen keväällä. (s. 151)

On vaikea kuvitella olosuhteita, joissa matkaa tehtiin ja yövyttiin hatarassa kodassa hirmuisissa pakkasissa. Ne saattoivat yltää jopa -60 asteeseen. Usein kova tuuli lisäsi piinaa. Jörn Donner toistaa isänsä säilyneistä matkapäiväkirjoista kaiken olennaisen ja pahoittelee muutamien osien katoamista. Nykyoloissa elelevä lukija korkeintaan aavistaa, miltä kalikoiksi jäätyneet jalat ja nenä ovat tuntuneet, kun niiden verenkiertoa elvytettiin samojeditapaan lumessa hieromalla. Paikallinen pelastus ehti hätiin ajoissa, eikä tutkija menettänyt jäseniään.

Kielimestareiksi lupautuneet samojedit olivat nomadeina tottumattomia istumaan aloillaan tuntitolkulla, vaikka saivat palkkaa siitä, että vastailivat Kai Donnerin kysymyksiin. Vastausten pohjalta oli hahmoteltavissa samojedin kielioppi. Työtä tehdessä kyselijä itse oppi kieltä niin, että kävi samojedista sekä puheensa että kodan savuissa mustuneen olemuksensa ja vaatetuksensakin perusteella. Syöpäläisiltäkään ei tutkija voinut välttyä eikä sairastumisilta. Rokotus sentään suojasi isorokolta, mutta kauheita vatsavaivoja vieras poti siinä kuin ne samojedit, joiden ruokakunnassa Kai Donner matkasi. Pahimmillaan nälkäkuolema uhatessa teurastettiin vetojuhtina välttämättömiä poroja. Niiden lihaa ja sisäelimiä syötiin tuoreeltaan, mikä oli helpompaa kuin jäätyneiden lihapalojen nakertaminen. Leivästä ei ollut tietoakaan.

Täysin samojediksi Kai Donner ei heittäytynyt, vaan tuskaili muun muassa samojedien laiskuutta. Nämä eivät nimittäin keräilleet talven varalle mitään itselleen, eivät edes runsaskasvuista heinää poroille, vaikka eläimiä nääntyi paksuihin lumihankiin. Lieneekö niin, ettei nomadi koonnut varastoja, jotka olisivat sitoneet hänet määräpaikkoihin? Totta kuitenkin oli jo Kai Donnerin Siperiassa ollessa, että monet samojedit luopuivat kulkemisesta varsinkin, jos avioituivat venäläisen kanssa. Se tarkoitti samalla myös asettumista venäläistyyppiseen asumukseen ja oman kielen vaihtamista venäjään.

Venäläisyys uhkasi monin muinkin tavoin samojedeja. Rahaa saatuaan he viinalle persoina ostivat vodkaa ja joivat kaiken saman tien. Niinpä venäläiset kauppiaat pystyivät nylkemään alkuasukkailta takaisin sen, minkä olivat maksaneet näiltä ostamistaan soopelin- ja oravannahoista. Myöskään samojedien ikiaikainen oikeus kulkea vapaasti laajoilla pohjoisen Siperian alueilla ei suojannut heitä uudisasukkailta, jotka muitta mutkitta ottivat maita itselleen ja rakensivat talojaan kyläkunniksi. Mineraalilöydöt katsottiin ilman muuta kuuluviksi Venäjälle, eikä kaivosten perustamisesta neuvoteltu porojaan paimentaneiden alkuasukkaiden kanssa. Näille lankesi väistyjän osa.

Tämän päivän (5.6.2020) kuumia uutisia on ympäristötuho lähellä Norilskiä, jossa toimii maailman suurin nikkelin ja palladiumin tuottaja Norilsk Nickel. Yli 20 000 tonnia dieseliä pääsi vuotamaan Ambarnaja-jokeen jo viikko sitten, kun öljysäiliö romahti voimalaitoksessa. Öljyä valui paikalta yli 11 kilometrin päähän. Lehtitietojen mukaan yritys ei pitänyt kiirettä tiedottamisella. Kun sieltä vihdoin tultiin julkisuuteen, sanottiin turman johtunen ikiroudan sulamisesta. Yksi tankin pylväistä oli romahtanut, mikä rikkoi säiliön. Kertomatta jäi, että rakenteiden kunnosta ei ollut huolehdittu.

Kai Donnerin kulkiessa Siperiassa Norilsk oli vielä kyläpahanen samojedien nautinta-alueilla Obin alavilla alajuoksun soilla. Paikka näkyy yllä kartassa, joka on peräisin Jörn Donnerin kirjan sivulta 151.

Tuntui tarpeelliselta katsastaa entistä tarkemmin karttoja Wikipediasta. Obia opiskeltiin Heikin kanssa ensi töiksi, koska sinne myös Donnerit suunnistivat alkajaisiksi.

Kai Donner pani aikoinaan merkille Obin alueen suomaisemat yksitoikkoisemmiksi kuin ne, joiden vaihteleviä näkymiä hän kiitteli Jeniseillä.

Siinä missä Siperian joet tarjosivat kulkureittejä pohjois-eteläsuunnassa, vuosina 1891 - 1916 rakennettu Trans-Siperian rata ehti tarjota Donnereille liikkumismahdollisuuden länsi-itäsuunnassa.
Kai Donnerin junamatkat eivät nekään olleet mitään huvireissuja varsinkaan siinä vaiheessa, kun hän 1914 pyrki sodan alkuvaiheissa takaisin Suomeen ja junat olivat täpötäysiä rintamalle matkaavia sotilaita.

Kai Donnerin elämäntyö näkyi ja kuului suvun kuuluisassa asuinpaikassa Helsingin Pohjoisranta 12:ssa. Kuten Jörn Donnerista tiedetään, siellä kirjallisiin töihin on ollut helppo uppoutua ja hyödyntää suvun tarjoama aineisto jopa moneen kertaan. Jörn Donnerin toimesta faktaa ja fiktiota syntyi yhä lisää perittyyn kirjastoon. Oman osuutensa isänsä ja isoisänsä tutkimusmatkoihin Jörn Donner on tuonut kirjoittamalla itsensä osaksi Kai Donnerin päiväkirjoihin perustuvaa Isän jalanjäljillä -teosta ja valikoimalla siihen isän ottamia harvinaislaatuisia valokuvia. Paikoin tarjolla on sekä isän että pojan ottama valokuva samasta ympäristöstä. 

Kirjansa viimeisessä, 17. luvussa, jonka otsikkona on Tiemme eroavat ja kadotan Kain. Lepää rauhassa, Jörn Donner punnitsee isänsä elämäntyötä ja pohtii tämän Siperian-matkojen jälkeistä, poliittisesti toimeliasta aikaa. Pojan arvio on, ettei isä lunastanut lupauksia, joita oli tullut antaneeksi  vaivalloisilla kenttätutkimuksillaan.

Eipä ollut meillä suomen kielen opiskelijoillakaan aikoinaan käsitystä, millaisin uhrauksin suomalais-ugrilaisten kielten sukupuuta oli tarkennettu 1800-luvulta 1900-luvun alkuvuosiin. Pietarin tiedeakatemian rahoittamilla tutkimusmatkoilla liikkuneen Matthias Aleksanteri Castrenin nimi tuli tutuksi omissa kielihistoriallisesti painottuneissa opinnoissani, jotka alkoivat syksyllä 1959. Mutta omalla kustannuksellaan tutkimuksia tehneestä Kai Donnerista en muista kunnolla kuulleeni ennen kuin vasta tänä keväänä. Erinäisiä aukkoja tietämyksessäni ammottaa yhä, kuten Castrenin ja Donnerin koluamien suurten jokien maisemista ilmastoineen. Niistä tosin löytyy aineistoja teksteinä ja kuvina ilman, että kotoaan tarvitsee kauas poistua. Pelkkä kiinnnostus ja vaivannäkö riittävät.