Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jörn Donner. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jörn Donner. Näytä kaikki tekstit

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Sadan vuoden imu Uralin taakse - Donnerit Siperiassa


Jörn Donner on pysynyt lukuohjelmassa pitkin kevättä. Lisäpontta tarjosi Yle Areenasta kuunneltu  Kai Donnerin (1888 - 1935) Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911 - 1913 ja 1914. Teos ilmestyi 1915. Ensimmäinen tutkimusmatka kohti sydäntalvista tundraa alkoi elokuussa 1911. Yle Areenan Outi Valle tuotti 2011 teoksesta äänikirjan Esko Salervon toimiessa lukijana. Huikea sarja on julkaistu äskettäin uudelleen, luku kerrallaan. Jaksoja on 11 kestoltaan 15 - 60 minuuttia.

Kun koko satsi oli kuunneltu mökillä Heikin kanssa kävi ilmi, että Jörn Donner on totta tosiaan kulkenut isänsä jalanjäljillä erinäisillä Siperian-matkoilla, ensimmäisen kerran 2003. Niinpä me molemmat lainasimme ja luimme runsaasti kuvitetun kirjan I min fars fotspår / Isän jalanjäljillä (Otava 2006) Anna Paljakan suomennoksena. Painavan teoksen typografia ja taitto on Anders Carpelanin, kartat Markus Pyörälän.

Juttua luetusta ja kuunnellusta on riittänyt. Heikki on perehtynyt myös karttoihin, kun taas minä huomaan katsovani kuvia, erityisesti Isän jalanjäljillä -teoksen kansikuvaa. Se kertoo, kuinka nuori Kai oli puskiessaan matkaansa äärimmäisissä säissä. Tuima ilme viestii määrätietoisuudesta jatkaa oman isän Otto Donnerin viitoittamalla tiellä suomensukuisten kielten tutkijana. Oman kirjansa kanteen kuvan valinnut Jörn puolestaan tulee ainakin minulle perustelleeksi ratkaisunsa lähteä itse Siperiaan samoille seuduille, joilla isä-Kai tutkimuksiaan teki ja eli samojedina samojedien joukossa.



Kuva isästä oli alun alkaen sumea. Hän oli uhka, lattialle heittynyt varjo, kipua, rangaistus. Muistikuva ei ole tosi, joku on vain voinut kuvailla tilanteen minulle. Olin juuri täyttänyt kaksi vuotta hänen kuollessaan, on mahdollista, että  olen nähnyt jonkun rankaisevan hahmon lähestyvän ja aiheuttavan itkua. Myöhemmin, paljon myöhemmin, kuvittelin, että hän makaa jäätyneenä jossakin kuten mammutit, joiden jäännöksiä hän löysi tundralta. Vähitellen hän alkoi sulaa ja vainota minua kysymyksillä. (s. 18)
--
Lapsuudenkodissa puhuttiin aina joskus esineistä, joita Kai oli tuonut Siperiasta. Sitä ei kuitenkaan selitetty, miksi hän ylipäänsä oli lähtenyt sinne. Myöhemmin minulle selvisi, että hän oli luovuttanut melkein koko suuren kotiin tuomansa esinekokoelman valtiolle, niiden joukossa oli narta, siperialainen reki, jota hän itse oli käyttänyt. (s. 19)
 
Myöhäisyksy 1912 ja talvi 1913, Jeniseitä pitkin pohjoiseen Dudinkaan ja tiettömissä maisemissa Obille. Paluu Suomeen keväällä. (s. 151)

On vaikea kuvitella olosuhteita, joissa matkaa tehtiin ja yövyttiin hatarassa kodassa hirmuisissa pakkasissa. Ne saattoivat yltää jopa -60 asteeseen. Usein kova tuuli lisäsi piinaa. Jörn Donner toistaa isänsä säilyneistä matkapäiväkirjoista kaiken olennaisen ja pahoittelee muutamien osien katoamista. Nykyoloissa elelevä lukija korkeintaan aavistaa, miltä kalikoiksi jäätyneet jalat ja nenä ovat tuntuneet, kun niiden verenkiertoa elvytettiin samojeditapaan lumessa hieromalla. Paikallinen pelastus ehti hätiin ajoissa, eikä tutkija menettänyt jäseniään.

Kielimestareiksi lupautuneet samojedit olivat nomadeina tottumattomia istumaan aloillaan tuntitolkulla, vaikka saivat palkkaa siitä, että vastailivat Kai Donnerin kysymyksiin. Vastausten pohjalta oli hahmoteltavissa samojedin kielioppi. Työtä tehdessä kyselijä itse oppi kieltä niin, että kävi samojedista sekä puheensa että kodan savuissa mustuneen olemuksensa ja vaatetuksensakin perusteella. Syöpäläisiltäkään ei tutkija voinut välttyä eikä sairastumisilta. Rokotus sentään suojasi isorokolta, mutta kauheita vatsavaivoja vieras poti siinä kuin ne samojedit, joiden ruokakunnassa Kai Donner matkasi. Pahimmillaan nälkäkuolema uhatessa teurastettiin vetojuhtina välttämättömiä poroja. Niiden lihaa ja sisäelimiä syötiin tuoreeltaan, mikä oli helpompaa kuin jäätyneiden lihapalojen nakertaminen. Leivästä ei ollut tietoakaan.

Täysin samojediksi Kai Donner ei heittäytynyt, vaan tuskaili muun muassa samojedien laiskuutta. Nämä eivät nimittäin keräilleet talven varalle mitään itselleen, eivät edes runsaskasvuista heinää poroille, vaikka eläimiä nääntyi paksuihin lumihankiin. Lieneekö niin, ettei nomadi koonnut varastoja, jotka olisivat sitoneet hänet määräpaikkoihin? Totta kuitenkin oli jo Kai Donnerin Siperiassa ollessa, että monet samojedit luopuivat kulkemisesta varsinkin, jos avioituivat venäläisen kanssa. Se tarkoitti samalla myös asettumista venäläistyyppiseen asumukseen ja oman kielen vaihtamista venäjään.

Venäläisyys uhkasi monin muinkin tavoin samojedeja. Rahaa saatuaan he viinalle persoina ostivat vodkaa ja joivat kaiken saman tien. Niinpä venäläiset kauppiaat pystyivät nylkemään alkuasukkailta takaisin sen, minkä olivat maksaneet näiltä ostamistaan soopelin- ja oravannahoista. Myöskään samojedien ikiaikainen oikeus kulkea vapaasti laajoilla pohjoisen Siperian alueilla ei suojannut heitä uudisasukkailta, jotka muitta mutkitta ottivat maita itselleen ja rakensivat talojaan kyläkunniksi. Mineraalilöydöt katsottiin ilman muuta kuuluviksi Venäjälle, eikä kaivosten perustamisesta neuvoteltu porojaan paimentaneiden alkuasukkaiden kanssa. Näille lankesi väistyjän osa.

Tämän päivän (5.6.2020) kuumia uutisia on ympäristötuho lähellä Norilskiä, jossa toimii maailman suurin nikkelin ja palladiumin tuottaja Norilsk Nickel. Yli 20 000 tonnia dieseliä pääsi vuotamaan Ambarnaja-jokeen jo viikko sitten, kun öljysäiliö romahti voimalaitoksessa. Öljyä valui paikalta yli 11 kilometrin päähän. Lehtitietojen mukaan yritys ei pitänyt kiirettä tiedottamisella. Kun sieltä vihdoin tultiin julkisuuteen, sanottiin turman johtunen ikiroudan sulamisesta. Yksi tankin pylväistä oli romahtanut, mikä rikkoi säiliön. Kertomatta jäi, että rakenteiden kunnosta ei ollut huolehdittu.

Kai Donnerin kulkiessa Siperiassa Norilsk oli vielä kyläpahanen samojedien nautinta-alueilla Obin alavilla alajuoksun soilla. Paikka näkyy yllä kartassa, joka on peräisin Jörn Donnerin kirjan sivulta 151.

Tuntui tarpeelliselta katsastaa entistä tarkemmin karttoja Wikipediasta. Obia opiskeltiin Heikin kanssa ensi töiksi, koska sinne myös Donnerit suunnistivat alkajaisiksi.


Kai Donner pani aikoinaan merkille Obin alueen suomaisemat yksitoikkoisemmiksi kuin ne, joiden vaihteleviä näkymiä hän kiitteli Jeniseillä.


Siinä missä Siperian joet tarjosivat kulkureittejä pohjois-eteläsuunnassa, vuosina 1891 - 1916 rakennettu Trans-Siperian rata ehti tarjota Donnereille liikkumismahdollisuuden länsi-itäsuunnassa.
Kai Donnerin junamatkat eivät nekään olleet mitään huvireissuja varsinkaan siinä vaiheessa, kun hän 1914 pyrki sodan alkuvaiheissa takaisin Suomeen ja junat olivat täpötäysiä rintamalle matkaavia sotilaita.


Kai Donnerin elämäntyö näkyi ja kuului suvun kuuluisassa asuinpaikassa Helsingin Pohjoisranta 12:ssa. Kuten Jörn Donnerista tiedetään, siellä kirjallisiin töihin on ollut helppo uppoutua ja hyödyntää suvun tarjoama aineisto jopa moneen kertaan. Jörn Donnerin toimesta faktaa ja fiktiota syntyi yhä lisää perittyyn kirjastoon. Oman osuutensa isänsä ja isoisänsä tutkimusmatkoihin Jörn Donner on tuonut kirjoittamalla itsensä osaksi Kai Donnerin päiväkirjoihin perustuvaa Isän jalanjäljillä -teosta ja valikoimalla siihen isän ottamia harvinaislaatuisia valokuvia. Paikoin tarjolla on sekä isän että pojan ottama valokuva samasta ympäristöstä. 

Kirjansa viimeisessä, 17. luvussa, jonka otsikkona on Tiemme eroavat ja kadotan Kain. Lepää rauhassa, Jörn Donner punnitsee isänsä elämäntyötä ja pohtii tämän Siperian-matkojen jälkeistä, poliittisesti toimeliasta aikaa. Pojan arvio on, ettei isä lunastanut lupauksia, joita oli tullut antaneeksi  vaivalloisilla kenttätutkimuksillaan.

Eipä ollut meillä suomen kielen opiskelijoillakaan aikoinaan käsitystä, millaisin uhrauksin suomalais-ugrilaisten kielten sukupuuta oli tarkennettu 1800-luvulta 1900-luvun alkuvuosiin. Pietarin tiedeakatemian rahoittamilla tutkimusmatkoilla liikkuneen Matthias Aleksanteri Castrenin nimi tuli tutuksi omissa kielihistoriallisesti painottuneissa opinnoissani, jotka alkoivat syksyllä 1959. Mutta omalla kustannuksellaan tutkimuksia tehneestä Kai Donnerista en muista kunnolla kuulleeni ennen kuin vasta tänä keväänä. Erinäisiä aukkoja tietämyksessäni ammottaa yhä, kuten Castrenin ja Donnerin koluamien suurten jokien maisemista ilmastoineen. Niistä tosin löytyy aineistoja teksteinä ja kuvina ilman, että kotoaan tarvitsee kauas poistua. Pelkkä kiinnnostus ja vaivannäkö riittävät.


lauantai 2. toukokuuta 2020

Ronskisti Donnerista


Oppia ikä kaikki: mikä ratkaisuksi, kun nettihaku ei tuota tuloksia? Etsin tietoja Jörn Donnerin Finlandia-palkitusta Far och son -romaanista vuodelta 1986, kunnes vastaan tuli tieto, ettei edes Hesarin kritiikkejä ole digitoitu kuin vuoteen 1993 asti. Vanhempia juttuja pitäisi etsiä kirjastoista, mikä ei koronakaranteenin aikaan onnistu. Siksi kiinnostuin oitis Kai Ekholmin uutuuskirjasta, jonka aiheena on Jörn Donner. Ostin sen ja luin saman tien, mutta teoksen alaotsikko Kuinka te kehtaatte jäi kirkastumatta ja toi mieleen ainoastaan Greta Thunbergin puhumassa maailman mahtaville.

Docendo tarjoaa tuotetietojen ohessa kirjan sisällysluettelon. Siitä saa käsityksen paitsi Ekholmin vetävän sumeilemattomasta tyylistä myös hänen laatimansa henkilökuvan kattavuudesta.

Ekholmin opin tuntemaan aikoja sitten Tampereen yliopistossa, kun kirjallisuuden jatko-opiskelijoina satuimme samaan seminaariin. Muitakin kosketuksia silloin oli. Ne liittyivät sekä kiellettyihin kirjoihin että Pentinkulman päiviin.

Toisin kuin Far och son -romaanin monet uuvuttavan pitkät luvut Ekholmin Donner-kirjan lyhyet tai lyhyehköt ja selkeästi jäsennellyt jaksot imivät lukijan jatkamaan tekstin parissa. Sen kielikin on nautittavan hiottua. Lähes jokainen luku alkaa kolmen kuvasivun siirtymällä. Niiden kuvista monet ovat tekijän itsensä ottamia. Runsaassa kuva-aineistossa on paljon myös Donnerin perhealbumien otoksia, mikä osaltaan kertoo miesten läheisestä yhteistyöstä.
Jukka Petäjän mielestä
Henkilökuvan persoonallinen ote syntyy paljolti siitä, ettei ­äänessä ole niinkään Jörn Donner vaan Kai Ekholm, joka pohtii ääneen Donnerin merkitystä, asemaa ja paikkaa taiteen, talouden ja politiikan kentällä.
Odotin, milloin Far och son saisi kunnon pohdiskelun, mutta jouduin pettymään. Teos toki mainitaan pari kolme kertaa, siinä kaikki. Ekholm myöntää, ettei innostunut Donnerin yhtä ja samaa aineistoa romaanista toiseen jauhavasta kerronnasta. Kaiken Ekholm on kuitenkin lukenut, mutta varsinkin 11-osaista sarjaa Anders-suvusta hän pitää löysänä. Far och son on sarjan kuudes, itsenäiseksi mainittu osa.

Ainoa romaani, johon Ekholm paneutuu, on yli 1000-sivuinen Mammutti (Otava 2013). Sen lukeminen on lähes nitistänyt sitkeän Donner-tutkijan, joka sivulla 288 lataa käsityksiään kirjasta:
Mammutti on lähdeteos, jonka ainoa hakusana on Jörn Donner. Se on antiensyklopedia, jonka järjestys on arvoitus. Se on kaatolava, jossa on jokaiselle jotakin: paljastuksia, donnerismeja, seksikohtauksia, riisumista, runkkaamista, menestyksen taivalta ja alakuloa esiripun laskiessa. Kirjassa on hajanaista älykkyyttä ja lumoavaa melankoliaa. Se on mustan huumorin valintamyymälä.
Ekholm sanoo arvostavansa Donnerin tuotantoa kokonaisuutena: 
Kun ymmärtää Donnerin kehityksen kirjoitushaluisesta teinistä marxilaiseksi, nuoreksi vihaiseksi mieheksi, erinomaiseksi kulttuurijournalistiksi ja raporttikirjailijaksi, poliittis-historialliseksi kronikoitsijaksi, sukukirjailijaksi, autofiktion tekijäksi ja kansakunnan unilukkariksi, tietää, ettei vastaavaa tuotantoa ole kenelläkään elossaolevalla. Kokonaisuutena hänen tuotantonsa on epätasaista ja stimuloivaa.
Erityiseksi puutteeksi Ekholm mainitsee lähteiden ja viitteiden jättämisen maininnatta silloinkin, kun ne olisivat olleet tuiki tarpeen. Hakemistojen tekoon Donner ei myöskään ryhtynyt, mikä sekin vie pohjaa hänen monin tavoin ansiokkailta faktakirjoiltaan tutkimuslähteinä. Kirjastoalan ammattilaisena Ekholm näyttää omassa teoksessaan, kuinka homma hoidetaan. Monivuotisen työn tulokset on dokumentoitu tarkoin. Hanakka lukija pääsee itse viitteitä seuraamalla lähteisiin ja sitä tietä tutkimaan, mistä tiedot ovat peräisin ja miten niitä on käytetty. Hakemistoja on monia, osa hilpeitä, kuten Donnerista sanottua -sitaattivalikoima. Silti teoksen sivumäärä on pysynyt aisoissa: 387 sivua.

Hesarissa 15.4.2020 Petäjä arvioi Ekholmin Donner-henkilökuvan hyvin myönteisesti. Yhden vakavan puutteen hänkin mainitsee:
Yllättävintä Kai Ekholmin henkilökuvassa eivät ole mitkään ennen kuulumattomat paljastukset tai sensaatiot, vaan se, kuinka nihkeästi Ekholm suhtautuu Donnerin laajaan romaanituotantoon.
Kannattaisi muistaa, että häpeämättömänä autofiktion suoltajana Donner on ainutlaatuinen hybridimuodon käyttäjä. Romaanit lähestyvät faktakirjallisuutta ja tietokirjat taas fiktiota.
Vaikka minua harmitti, etten löytänyt kaipaamiani tietoja tietystä romaanista, aineiston muu runsaus ja käsittelytapa herättivät halun kiittää. Loppua kohdenkaan teksti ei väsähdä, vaan tuntui jopa nousevan entistä komeammin siivilleen. Myös muutama facebook-kaveri on painokkaasti ylistänyt Donner-kirjaa.

Kai Ekholmia jututettiin Ylen aamussa 15.4.2020 otsikkolla "Donnerin slogan oli, ettei kukaan voi kirjoittaa hänestä mitään, ei niin fiksua ihmistä ole syntynytkään". Mikä vitsi! Ekholm osoittaa olevansa juuri se fiksu, joka ei ole nyykähtänyt Donnerin edessä, vaan on ammattilaisen ottein selvittänyt valtaisan aineiston. Niinpä kuva Jörn Donnerista kaikessa moninaisuudessaan hahmottuu selkeästi. Itse kirja odottaa yhä julkistamisjuhlintaa, kunnes koronakaranteenit hellittävät.

Olen tainnut jäädä Donnerien verkkoon, sillä menossa on Jörn Donnerin isän Kai Donnerin oivallisesti ääneen luetun kirjan kuunteleminen. Kyse on teoksesta Siperian samojedien keskuudessa 1911 - 1913 ja 1914. Yle Areenasta tämäkin aarre löytyy, niin kuin Akseli Gallen-Kallelan ja hänen perheensä Afrikan-matkan kuvaus. Se tuli kuunnelluksi viime syksynä. 



lauantai 25. huhtikuuta 2020

Donnerin Far och son, isän etsintää sukupolvesta toiseen


Hiljattain lahjaksi saatu Jörn Donnerin Suomi/Finland II Viimeinen taisto uudisti kiinnostuksen Donneriin. Niinpä ostin muutamalla eurolla Elisa Kirjasta e-version romaanista Far och son: en komedi (Wahlström et Widstrand 2015), kun tarjous ilmaantui sähköpostiini. Alunperin kirja ilmestyi 1984 ja sai Finlandia-palkinnon 1985. Totinen kansi on Daniel Bjugårdin käsialaa.

Tämä Donnerin teos on kuudes, itsenäinen osa Andersin suomenruotsalaisen yrittäjäsuvun vaiheita käsittelevään yksitoistaosaiseen romaanisarjaan.

Lukeminen otti alkuun koville. Alkusanoissa kirjoittaja myöntää otsikon johtavan harhaan, sillä hän ei tiennyt, mihin halusi suunnistaa. Valitako vuosi 1939 vai 1957 ja 1958? Myös Andersin suvun ja firman vaiheet 1920-luvulta asti päätyvät valokeilaan.
Nu hade jag tänkt ägna mig åt åren 1956 och 1957, men under denna tid var jag vuxen, halvvuxen, eller trodde mig vara vuxen. Jag har utomordentligt starka minnen från denna tid. Det hände mer än jag minns, och jag minns mer än jag vill skriva. Mina påhittade personer blandar blod med de verkliga.Jag skulle också kunna vara får till en del av de personer som levde och verkade på den tiden, även om sonen från år 1956 inte skulle dela faderns åsikter, och inte tro på hans handlingar. Men så är det ofta, och bör vara så. Blod och gener skapar inte trohet i tankar.Jag känner inte igen mig själv i vissa handlingar som jag gjorde då, och menar att det var en annan människa som handlade och tänkte. Åldersskillnaden mellan mig och mig är mer än tjugofem år. Järnhård konsekvens har varit mig främmande. Läs vad jag skriver om floderna, senare i berättelsen, och ni förstår kanske.
Lukiessa minua kiusasi toistuva merkintä "får" tarkoittamassa isää. Miksi kummassa moinen kirjoitusasu? Etsin selityksiä, turhaan.

Itse tarina haahuilee alkuun Helsingissä. Ollaan kustantaja Alfredin luoa, syödään rapuja. Kertojan haltuun joutuu puoliväkisin laatikollinen papereita, joihin hänen ei ole tarkoitus koskea. Mutta koskeepa kuitenkin ja tulee vedetyksi tutkimaan Jakob Andersin sekalaista "arkistoa". Samalla Donner koukuttaa romaaninsa lukijan miettimään, mistä on kysymys.

Jakob Anders on kirjoittanut romaanin intohimosta, rakkaudesta ja avioliitosta. Kyse on ollut myös isän etsimisestä, mikä vei Jakobin Wieniin, sillä isä Salomon Kröckel, hyvä uimari, on luultavasti hukkunut Tonavaan. Olosuhteet vaativat selvittämistä hautausmaakäynteineen. Niistä avautuu uusia, merkittäviä juonteita tarinaan.

Kaikkiaan 15 osuvasti otsikoitua lukua pitää moniaalle ulottuvan tarinan koossa, vaikka heilahtelee vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen. Kertoja ottaa kantaa suvun firmaan, oman aikansa politiikkaan, peilaa tarkkasilmäisesti menneiden vuosikymmenten yhteiskunnallisia virtauksia ja Jakobin sitoumuksia rahapulmineen. Lopulta päädytään takaisin vanhan Alfredin luo. Kehä umpeutuu.

Lukijana välillä uuvuin pitkiin lukuihin. Silti myönnän, että Far och son: en komedi on ällistyttävä ja voimallinen kokonaisuus, josta komediakaan ei puutu. Hankaluuksia ja samalla myös herkkuhetkiä tuotti kertojien vaihtelu. Välillä tuntui, kuin kahden kerroksen lisäksi esiin työntyisi kolmaskin taso. Jakobin romaaniksi tarkoittamasta käsikirjoituksesta tarina heilahtaa taidokkaasti 1980-luvulle, jolloin äänessä onkin Jörn Donner itse. Jakobin ja Jörnin vaiheissa hidaskin lukija havaitsee yhtäläisyyksiä. Isää etsitään, muuta löydetään etenkin matkoilta.  Naisten kanssa on työlästä. Jakobista on kuitenkin isäksi, sillä hän selviää hyvin poikansa (?) Gunnarin vaipanvaihdoista!

Berliini piirtyy tarkoin vedoin havaittavaksi, samoin Wien ja osin myös Lähi-Itä. Jakobin käsikirjoitus valaisee Loviisaa, samoin Helsingin niitä seutuja, jonne Jakob vetäytyy, kun avioliitto natisee. Miehestä itsestäänkin hahmottuu melko tarkka kuva, josta erottuu yhtenä olennaisena piirteenä alttius paeta hankalista tilanteista.

Jörn Donnerin ruotsi on niin sävykästä, että jouduin usein etsimään apua ilmaisista nettisanakirjoista. Niistä ei juuri apua saanut, paremminkin Googlesta. Urakka oli kuitenkin vaivan väärtti. Oli hienoa saada tuntumaa Jörn Donnerin miehuusvuosien kenties arvostetuimpaan proosateokseen.




torstai 13. helmikuuta 2020

Donnerin hyvästit

Pari viikkoa sitten synttärikemuilla Fanjunckarsissa sain muun muassa Jörn Donnerin kirjan Suomi/Finland II Viimeinen taisto (käsikirjoituksesta suom. Kari Koski, Otava 2019). Sen ilmestymispäiväksi oli sovittu 5.2.2019, J. L. Runebergin ja myös Donnerin syntymäpäivä.

Apuun 30.1.2018 kirjoittamansa Sanan voimalla -blogitekstin otsikkoon Donner kirjasi Tää on viimeinen taisto? Painokas kysymysmerkki saa selityksen blogin lopussa:
Vajaa vuosi sitten sovin tämän lehden päätoimittajan kanssa kolumnien kirjoittamisesta. Samaan aikaan valmistui kahden vuoden työn jälkeen romaani, joka ilmestyy tämän vuoden helmikuun 5. päivänä, jolloin täytän 85 vuotta, henkisesti ehjänä mutta fyysisesti korjattuna ja varaosin varustettuna.
Päätin sitten kaikessa ystävyydessä, että pidän kirjoitustaukoa alkaen tästä kolumnista. Eräältä vanhalta tuttavalta kysyttiin kerran, mitä hän aikoo tehdä. Vastaus oli: Eikö se jo riitä?
Olen joskus käyttänyt nimikettä työtön eläkeläinen. Itse en kuitenkaan pysty elämään tekemättä mitään. Tuo tuleva uusi aika antaa tilaisuuden miettiä, mitä aion tehdä isona. Laskettua aikaa – siis kuolemaan – en pysty arvioimaan, eikä kukaan muu.
Päivät pitenevät. Sitten nähdään. Näkemiin.
Hiukan vajaa vuosi myöhemmin kuultiin uutinen kulttuurin moniottelijan kuolemasta. Niinpä kirjafriikit lahjanostajat huomasivat muistaa ja muistuttaa, kuinka aktiivinen Donner oli loppuun asti. Sopinee seurata esimerkkiä. Tartuin 174-sivuiseen teokseen lähes saman tien. Lukiessa tuntui kuin Donner puhuisi telkkari- ja radio-ohjelmista tuttuun tapaansa jopa minulle.

Ennusmerkin näen siinä, että kirjassa on 13 lukua. Moni sisältää päiväkirjamerkintöjä, toiset sairastamisen riesoja tiuhaan toistuvine lääkäri- ja sairaalareissuineen. Kiinnostavimmat luvut palauttavat mieleen, mistä kaikkialta Donner on tarjonnut silminnäkijän raportteja ja mihin hänen mielensä yhä halajaa, kun matkustelu alkaa olla mahdotona. Vain ajatuksissa hän pystyy olemaan vapaa toimija.

Viimeisen taiston kritiikeissä aistii pottujen maksamista pottuina, kuten tässä Kari Sallamaan jutussa, joka on julkaistu Demokraatissa 3/2020 otsikolla Jörn Donnerin viimeinen? – Kulttuuripersoona valittelee vanhuuttaan ärhennellen kaikelle liikkuvalle.

Katselen sen verran etäältä julkisuuden hahmoja, etten lämpene ottamaan vahvasti kantaa heidän tekemisiinsä. Paremminkin kykenen samastumaan sairaan vanhuksen sinnittelyihin, sillä myös oma kroppani muistuttaa kohtalaisin kolotuksin, että aika hupenee. Jörn Donnerin, Claes Anderssonin, Juha Mujeen ja muiden heidän kaltaistensa tavoin en kuitenkaan heitä hanskojani tiskiin ennen aikojani jos mahdollista, vaan toimittelen päivittäin yhtä sun toista.

Vaikka maailma sortuisi, kevään mittaan istutan mökille lisää vuoristomäntyjä! Niinhän jo muinaiset kiinalaiset neuvoivat tekemään...