Kaikuja elokuulta 1960

Oli elokuun aurinkoinen lauantai 27.8.1960, kun kuvan pariskunta asteli Turun tuomiokirkon pitkää käytävää kohti alttaria tietyssä tarkoituksessa. Avioliittoon vihittyinä palattiin. Päivä pysyy yhä mielessä.

Perhe karttui, vaihtoi asuinpaikkaa monia kertoja, ennen kuin asettui Kangasalle. Kaikkina vuosina Turussa käytiin usein. Lapsille isovanhempien talo puutarhoineen oli yksi kiinnekohdista. Sinne poikkesivat myös monet ystävät, tai me painelimme heitä tapaamaan, kun lapset saattoi jättää pienestä pitäen varmaan talteen.

En tarkkaan muista, milloin ja miksi tämä aurinkoinen kuva on otettu. Sen tiedän, että kuvan nappasi Seppo, jonka vaimo ja tytär näkyvät keskellä. Ehkä Seppo, monien ikimuistoisten kuvien ja videoiden kuvaaja, vain halusi tallentaa kivan hetken. Suurkiitos!

 Äitini hymyilee vasemmassa laidassa vierellä meidän esikoinen Hanna. Seuraavana Ritva, rakas koulukaverini, edessään tuolilla tytär Riikka. Pitkä poika takana on Jouko kera oma eukkonsa. Isäni myhäilee oikeassa laidassa edessään Ilkka, meidän kuopus.

Työvuosia kertyi, ikää myös. Marraskuussa 1986 juhlittiin Joukon 50-vuotipäivää Kangasalan karjalaisten Äijälä-talossa, joka oli testattu ja hyväksi havaittu Hannan häitä järjestettäessä 1983.  Niissä ei Paavo-pappa ollut mukana. Hän kuoli vuoden 1982 lopussa.

Elämä jatkui toimeliaana ja hymyili. Lapsenlapsiakin oli jo saatu.

Vuosikymmenen taittuessa 90-luvuksi merkit Joukon vakavasta sairaudesta ilmaantuivat. Koettiin kriisiaikoja. Joulun päätteeksi 1990 äitini kuoli meillä kotona. Järjestin hänen hautajaisiaan yhtaikaa, kun valmistauduin omaan väitöstilaisuuteeni ja oli pakko kirjoittaa lectio praecursoriaa. 

Tammikuusta 1991 tuli ruuhkainen. Alkajaisiksi 11.1. äitini siunattiin haudan lepoon. Viikkoa myöhemmin oli jaksettava oma väitöstilaisuus. Siitä viikko eteenpäin täytin itse 50. Syntymäpäivän juhlinnan olisi voinut peruuttaa, mutten ymmärtänyt tehdä sitä. Kaikki kaverit oli näet kutsuttu Ikaalisten kylpylään. Niinpä protokollan mukaiset tapahtumat tulivat hoidetuiksi. Kevät menikin sitten miten kuten uupumusta potien. Kesällä koitti uusi jysäys. Syksyllä vietettiin pojan häitä, ja hääpari lähti saman tien siirtolaisiksi Australiaan. Se matka kaikkine vaiheineen kesti kuusi vuotta. Plussana on kaksi mainiota lasta. Lopulta koko perhe palasi Suomeen.

Me selvisimme pikku hiljaa omista kriiseistämme ja rupesimme remontoimaan vanhempieni rakentamaa rintamiestaloa. Kun iso työ valmistui, tytär perheineen muutti Helsingistä Turkuun. Sain kunnon vuokralaiset. Pari kolme vuotta myöhemmin tehtiin talosta kaupat. Rahat sijoitettiin uuteen taloon, jota me Joukon kanssa aloimme rakentaa samasta pihapiiristä erotetulle tontille. Tavoitteena oli saada maailmalla reissaaville kelpo koti ympäristössä, jossa lasten kielivauriot voisivat korjaantua ja he kotiutuisivat suomalaisiksi. Hanke onnistui!

Vielä yksi rakentamishanke piti meitä otteessaan. Meidän oma talo Kangasalla oli palvellut hyvin perheen tukikohtana vuodesta 1972, mutta osoittautui hankalaksi, kun Joukon jalat eivät enää toimineet kunnolla. Lihassairaus eteni, keuhkoissakin oli vikaa. Taloa oli tarpeen remontoida. Kotiin tehtiin paljon muun lisäksi invakylppäri ja porrashissi. Emme kuitenkaan ymmärtäneet, mitä tuleman piti. Kuvittelimme, että elämä jatkuisi korjatussa talossa mukavasti, kunnes minäkin jäisin eläkkeelle ja muuttaisimme Turkuun. Toisin kävi. Sairauksia ilmaantui lisää, hengitys vaikeutui - loppu koitti maaliskuussa 2003.

Hyisenä huhtikuun 5. päivänä Kangasalan kirkkoon kokoontui väkeä saattelemaan Joukon matkalle, jolta ei ole paluuta. Erityisesti kaikkien viiden lastenlapsen yhteinen hetki arkun äärellä kirvoittaa yhä kyynelet silmiini.

Pian postilaatikkoon pudotettiin minulle osoitettu virallinen kirje, jossa muun muassa ilmoitettiin karusti avioliittoni päättyneen. Tänään vietän 60-vuotishääpäivää muistellen.

Elämä jatkuu. Viime viikkojen lupaavia käänteitä on ollut erään sukulaisen ilmaantuminen hollille. Pidämme kumpikin blogia ja olemme sattumoisin alkaneet lukea toistemme postauksia. Avainjuttu löytyy tästä. Donna mobile -nimimerkillä kirjoittava Leena Laurila huomasi jutusta, että kirjoitin hänen isoäitinsä romaanista ja että taidamme olla etäisiä sukulaisia. Alkoi sähköpostein viestittely, kunnes pari päivää sitten tapasimme oikeasti. Leena toi mukanaan isoäitinsä esikoisromaanin Nuoren naisen päämärä (Otava 1929), jota sukututkimusta tehdessä etsimästä päästyäni etsin.

Tarkassa syynissä selvisi, että Leenan isomamma on oman isoisäni sisko ja siten minun isotätini. Olemme siis melko läheisiä sukulaisia! Kiehtovaa tavata pian uudestaan ja palauttaa samalla kirja.