Viikon fiktiot - kaksi äärilaitaa

Le Bureau des Légendes, satujen, tarinoiden, valheiden virastoon upposin niin, ettei yksikään osa viiden kauden annista jäänyt katsomatta. Kolmannen kauden viimeisten osien aikaan kirjoitin tämän jutun. Vangitsevien vakoilustoorien rinnalla kulki tovin kirja, jota taannoin sukututkimusta tehdessäni etsimällä etsin ja joka lopulta ilmestyi eteeni kuin ihme kirjoittajan pojantyttären lainaksi tuomana.

Kyse on Laila Kantolan esikoisromaanista Nuoren naisen päämäärä (Otava 1929). Fiktiivisiä tuotteita kumpikin, mutta täysin eri maailmoista. Le Bureau liikkuu laveasti nykyisen Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän maissa. Kantolan romaani pysyttelee 1920-luvulla ja suomalaisen rannikkokaupungin hienostelevissa seurapiireissä pikku juhlineen. Keskeisin henkilö, Leena Saraste, on avioitunut nuorena, saanut pojan ja alkanut inhota aviomiestä. Mikäpä muu avuksi kuin uusi, oikea rakkaus ja sen tuloksena vauva! Siitä naiselle päämäärä, jota kohti hän kulkee parin sadan sivun verran ja tavallaan saavuttaa haluamansa. Hatarasti silmäillen lukemani tarina toistaa romanttisia kuvioita, jotka yhä lienevät tuttuja Nyyrikin novelleista. Niitähän on julkaistu 1900-luvun alkuvuosista. Paljon myöhemmin Kantola sai julkaistuksi toisen romaaninsa, Anin (Gummerus 1959). Sen luin tarkkaan, kuten tästä blogijutusta selviää. En kuitenkaan jäänyt miettimään isäni serkun kirjoittamia romaaneja. Kantolan esikoiskirjan lainaamisesta kiitän kauniisti vastikään löytynyttä sukulaista.

Olen näet juuttunut Ylen Areenasta katsottavaan sarjaan. Mökilläkään en pysynyt siitä erossa, vaan tihrustin iPadilta neljännen kauden loppuun ja aloitin viidettä. Kotiin palattuani ensi töiksi katsoin isolta näytöltä vakoilusarjasta viidennen kauden viimeiset osat. Mykistyin loppuratkaisusta. Onneksi   jo samana iltana pääsin sitä pohtimaan vakituisen juttukaverin kanssa Skypessä. Hän oli varonut paljastamasta minulle mitään viidennestä kaudesta, vaikka oli sen katsonut loppuun paljon ennen minua.

Sarjassa kohtaukset vaihtuvat nopeasti, mikä jättää yksityiskohtia epäselväksi jopa siinä määrin, että ainakin osia pitäisi katsoa uudestaan, jos haluaisi pysyä kunnolla kärryillä. Vältyn urakalta, sillä löysin lehtijuttuja ratkaisemaan ymmärtämispulmia. Linkit liitin loppuun. Kärryiltä ajoittain putoaminen ei haitannut liikaa, sillä sarjan edetessä mukaan tuli uusia hahmoja. Heistä piti päästä selville, eikä keskeisin henkilö Guillaume eli Paul, "Moukka", enää ollut ainoa, jonka vuoksi piti pelätä.

Mahdottoman tuntuisiin tilanteisiin taistelussa Isisiä vastaan joutuu jokainen islamilaiseen ympäristöön lähetetty, kuten pullukka Jonas. Sympaattinen mies menestyy kuulustelijana. Hän ymmärtää arabiaa ja kirjoittaa muistiin, mitä paksuun kameliin viittaavia pilkkanimiä kuulee itsestään käytettävän. Silti eräs ihana nainen tuntuu rakastuvan Jonakseen. Hurmaantumista kestää melko pitkään, kunnes Jonas alkaa ihmetellä, miksi nainen oli valinnut hänet. Toimistolla Pariisissa mies pyytää tutkimaan, mitä tietoja naisesta löytyy. Paljastavasti naisen taustatiedoissa on kahden vuoden tyhjä tila. Sen verran aikaa tarvitaan vakoilijan kouluttamiseen. Jonaksen aavistus vahvistuu tiedoksi, että naisen tavoitteena oli lypsää tietoja. Niinpä hän lähettää naiselle viestin, etteivät he enää tapaa. Ja saa kiukkuisen vastausviestin...

Jälkipuheita piisaa tutuista henkilöhahmoista ja heidän kohtaloistaan. Kentällä kovia kokeneet, mutta pelastuneet päätyvät toimistotöihin. Lasiseinien läpi näkee läheltä johtajia ja heidän välisiään virityksiä. Henrin kuoltua kenttätehtävässä Marie Jeanne johtaa yksikköä, kunnes joutuu väistymään JJ:n tieltä. Uuden johtajan myötä ilmapiiri muuttuu. Ystävällisyys vaihtuu heikosti tunnistettavaan vainoharhaisuuteen, alalla tunnettuun, piilevään uhkaan. Katsojana otin kantaa enkä tuntenut oloani hyväksi JJ:n eli Jean Jaquesin tyyrätessä toimintaa.

 
Kiehtovia ovat ihmetekoihin kykenevät nörtit, etenkin Sylvain Ellenstein kahtena eri versiona. Niistä toinen lähetetään Moskovaan, missä mies menee niin täydestä, että lopulta ujuttaa venäläisten verkkoon sen, mitä varten hänet hommaan valmennettiin. Samoihin aikoihin myös Moukka on Moskovassa, kokee kovia, kunnes taipuu sikäläisen tiedustelupomon Karlovin pestiin. En enää ihmettele, miksi jotkut suostuvat kaksoisagentiksi. Huipputekijänä Moukka kuitenkin palvelee samalla Ranskaa, mikä lopulta takaa hänelle kunniallisen paluun kotiin. Sinne päätyy myös sillat FSB:hen polttanut Karlov perheineen. Kun perheen asiat järjestyvät passeja myöten, viidennen kauden loppuratkaisut lähestyvät vääjäämättä. Niissä toteutuu paitsi Karlovin oma tuho myös hänen valmistelemansa kosto.

Kuudetta kautta odotellessa mietin, mikä Moukan persoonassa saa vallan. Pääseekö hän koskaan eroon Paul Lefebrestä, "Moukasta", vai juuttuuko mies hänelle peitetehtäviin luotuun hahmoon? Tila tunnetaan vakoilijantautina. Entä uhkaako häntä kostonhimo kuten Venäjällä aikoinaan rääkättyä pomoa JJ:tä? Vai kasvaako Paulista oma itsensä, Guillaume Debailly, jota ei enää varjosta edes muisto isän halveksunnasta selkäsaunoineen? Sellainen mies voisi kelvata Henri Duflotin veroiseksi le Bureaun johtajaksi vaikkapa JJ:n jälkeen uudelleen tehtävään nimitetyn Marie Jeannen kauden jälkeen.

Pentti Arvolan sanoin 

”Tunteet ovat pahin vihollisenne”, tokaisee Debailly nuorelle, kokemattomalle agentille. Moraalinen hämärä on sarjan henkilöille toinen koti, jossa joku viihtyy hyvin, toinen ei niinkään, mutta jonka yläpuolella kukaan ei ole.

Loistavasti käsikirjoitettu ja näytelty Le Bureau on parasta ja älykkäintä draamaa mitä tv tällä hetkellä tarjoaa, oli lajityyppi sitten mikä tahansa.

Taneli Topelius (IS 16.5.2020) puolestaan korostaa:

Vakoojien käytöskoodia on helpompi opettaa muille -- kuin toteuttaa itse käytännössä.

Le Bureau on täytetty kieleen ja käyttäytymiseen kytkeytyvillä paljastavilla eleillä, joita vakoojat tarkkailevat ja purkavat työkseen. Kun taustapeileihin vilkuilusta tulee tapa, sitä on mahdotonta kytkeä pois vapaa-ajallakaan.

--

Salaisen palvelun koodistossa kaiken pohjana on keskinäinen luottamus. Valheiden, harhautusten ja peiteidentiteettien maailmassa rehellisyys on ainoa kauppatavara, joka agenteilla enää on – ja jonka kadottaminen tietää todennäköisesti kiinnijäämistä, mahdollisesti myös henkensä menettämistä.