DDR-kyttääjän ratkaisu

 Keskiviikkona 10. helmikuuta katselin aamun lehdestä kuvaa totisesta miehestä luurit korvilla. En ymmärtänyt syttyä. Juttua silmäilin sen verran, että päätin jättää tallentamatta Muiden elämää -elokuvan. Mielessä pyöri jokunen katsottu DDR-leffa, joten tuumin niiden riittävän. Katumapäälle tulin, kun koulu- ja FB-kaverini Sirkka-Liisa Sass hehkutti elokuvan suurenmoisuutta. Kannanottoa vahvisti muun muassa Panu Rajala tuoreessa blogijutussa. 

Leffa löytyi onneksi YLE-Areenasta, sillä YLE-Teema lähettää helmikuussa muutaman valikoidun saksalaisen elokuvan. Muiden elämä on ohjaaja ja käsikirjoittaja Florian Henckel von Donnersmarckin ensimmäinen pitkä elokuva.

 

 Muiden elämä soluttautuu virallisen historiankirjoituksen rivien väleihin ja tuo ansiokkaasti esille aavistuksen siitä, miltä arki on saattanut tuntua. Se antaa mahdollisuuden eläytyä todellisuuteen, jossa eletään kuin suuressa kuulusteluhuoneessa. Peilin takana voi aina piillä tarkkailija. (http://www.film-o-holic.com/arvostelut/muiden-elama/)

Suosittelen koko Film-o-holicin jutun lukemista. Sekin vahvistaa, etten tosiaan suotta pyhittänyt eilistä iltaa erinomaiselle, hillityin sävyin toteutetulle elokuvalle. Eritoten kuvan pokerikasvoinen kapteeni Gerd Wiesler tuotti epäuskoista kihelmöintiä, kunnes oivalsin, mihin hän pyrki. Ulrich Mühe totetutti roolin niin vakuuttavasti, että sai roolista parhaan miespääosan palkinnon.

Elokuva kaikkine yksityiskohtineen, kuten kuulusteluhuoneen pissasta tahriintunut vaneripintainen tuoli, tarjoaisi sytykkeitä pohdiskeluihin. Jos hyvin käy, eräs ystäväni katsoo leffan, ennen kuin tapaamme. Sitten voin päästä tuulettamaan mielikuviani ja kuuntelemaan toisen ihmisen käsityksiä elokuvan ihmisten kohtaloista sekä leffasta leffana. Miksi Christa-Maria Sieland (Marina Gedeck), etevä näyttelijä ja kirjailijan rakastettu tarjoutui järjestelmän apuriksi? Miten hänen äkillinen itsemurhansa on selitettävissä? 

DDR:ssä moni kiusattu päätyi itsemurhaan. Niistä vaiettiin, kunnes koko järjetelmä romahti. Aihelmaa sietäisi tarkastella ja samalla testata oman ymmärryksen rajoja. 

Upeaksi koin myös elokuvan lopun, jossa Wiesler tyynesti jatkaa elämäänsä posteljoonina. Kerran hän huomaa kirjakaupan ikkunassa kuvan Georg Dreymanista (Sebastian Koch), kirjailijasta, jota hän oli tarkkaillut ja joka vihdoin oli päässyt selville siitä, kuinka paljon hänestä oli kerätty tietoja. Dreyman jäljittää Stasi-arkistosta tuntemattomaksi jääneen, lopulta hyväntekijäksi osoittautuneen Wieslerin. Ikkunamainos ilmaisi, että Dreymanilta oli julkaistu uusi teos, Die Sonate vom Guten Menschen. Sen Wiesler ostaa itselleen. Ja minkä omistuskirjoituksen hän löytääkään alkulehdiltä! Ja mikä muisto liittyykään samannimiseen sävellykseen...

Järjestelmä ei sittenkään pystynyt tuhoamaan kaikkia kansalaisia, ei edes urkkijoita. Osa säilytti inhimillisyytensä, ymmärryksensä, moraalisen ryhtinsä ja toimintakykynsä.