Saksalaisen helmikuun leffoissa menneisyys ei hellitä

Pian päättyy helmikuu, joka Yle Teemalla on muun muassa tarkoittanut näitä Johan Förnäsin meidän katsottavaksi hankkimia saksalaisia elokuvia: 

Ke 3.2. klo 21.45 Eilisen varjot (Die Blumen von gestern, 2016) 90 päivää Areenassa.
Ke 10.2. klo 22.00 Muiden elämä (Das Leben der anderen, 2006) 90 päivää Areenassa.
Pe 12.2. klo 21.00 Teos vailla tekijää (Werk ohne Autor, 2018) 14 päivää Areenassa
Ke 17.2. klo 21.45 Hiljainen vallankumous (Das schweigende Klassenzimmer 2018) 90 päivää Areenassa

Kumma kyllä en ollut pannut merkille moista tarjontaa, ennen kuin eräs koulukaveri puhkesi FaceBookissa kehumaan Muiden elämää. Ei aikaakaan, kun leffaa jo katsottiin täysin keskittyneinä tässäkin kotiteatterissa, kuten blogijutusta huomaa. Seuraavaksi Teos vailla tekijää otti valtaansa niin, että yhä pohdiskelen sen antia, vaikka blogijutulla yleensä irrotan itseni niin luetusta kuin katsotusta.

Hiljainen vallankumous ja sarjan aloittanut Eilisen varjot katsottiin peräkkäisinä iltoina. Vaivalloiseksi osoittautui Chris Krausin Eilisen varjot. Siinä tempoilee SS-kenraalin lapsenlapsi Totila Blumen (Lars Eidinger) holokaustia käsittelevän kansainvälisen konferenssin järjestäjänä. Hän saa vaivoikseen ja vaivihkaa rakastetukseen ranskanjuutalaisen Zazie Lindeaun (Adèle Haenel). Manfred, vanha juutalainen mopsinsa kanssa, seurailee sivusta nuorten äkkivääriä toimia, kunnes kuolla kupsahtaa. En tavoittanut leffan huumorijuonnetta, vaan paremminkin ärsyynnyin parin honkkeloinnista. Silti tajusin jotakin hyvin koskettavaa Zazien yrityksissä murtautua Totilan häiriintyneen kuoren läpi. Zazie onnistuu, mutta vain hetkeksi. 

 Kaisu Tervonen kirjoittaa leffasta Hesarissa 3.2.2021 muun muassa:

Vakavasta aiheesta huolimatta -- elokuvaan sisältyy paljon vapauttavaa huumoria joka syntyy hänelle  (Totilalle) apuriksi pestatun ranskattaren mielenliikkeistä. Draamalla on myös kehyskertomus, jonka tarkkaavainen katsoja löytää sen alku- ja loppukohtauksesta.

Otin haasteen vastaan katsomalla elokuvan alun ja lopun pikaisesti uudestaan. Homma kannatti, sillä joulun aikaiseen newyorkilaiseen tavarataloon sijoittuva kehyskertomus kirkastuu. Totila päässään karvalakki lerppuvin korvallisin jää silmiin, kun mies yrittää juosta kiinni sitä elämää, joka kerran jo oli hänen ulottuvillaan.

Ei siis ihme, että natsiajan kokeneiden lapsenlapset yhä oireilevat isovanhempiensa takia. Ihmeellisiä löytöjä tulee päivänvaloon ja päätyy elokuvien aihelmiksi, kuten Totilan SS-isoisän ja Zazien juutalaisen isoäidin luokkatoveruus. Se ei säästänyt nuorta naista eikä estänyt nuorta miestä etenemästä SS-hierarkiassa. Lapsenlapset pääsevät selville isovanhempiensa kouluvaiheista. Niiden ja kaiken muun selvittämisen myötä katsojien ulottuville tulee merkillinen kudelma ihmisoikeusrikosten tempoilevia sovittamisyrityksiä. Totila huomaa vasta vuosia myöhemmin New Yorkissa, mikä elämää luova yhteys heillä Zazien kanssa oli ja minkä hän kuitenkin sivuutti.

Saksalaisen helmikuun elokuvien takia luin tarkkaan päivän (24.2.2021) Hesarista Hanna Mahlamäen laajan artikkelin äärioikeiston piinaamasta Saksasta. Natsiaatteet kytevät edelleen. Ilmiliekkeihin ne lehahtavat sotauhrien muistotilaisuuksissa ja myös oikeisroradikaalien rocktapahtumissa ja kamppailulajien harrastuspaikoissa.

 *****

Saksalaisen helmikuun elokuvien sarjan päätti Lars Kraumen ohjaama Hiljainen vallankumous. Se vei ajatukset hetkeksi omiin kouluvuosiin. Leffan tapahtumien aikaan olin viidentoista ja muistan hatarasti kohu-uutiset Unkarin kansannoususta 1956. Eihän suomalaisessa oppikoulussa asiasta mitään puhuttu, kuten ei muutenkaan ajankohtaisista asioista, jos aiheeseen liittyi jotakin Neuvostoliiton kannalta epäedullisesta. 

Silti DDR:n Stalinstadtissa lukiota käyvän koululuokan eläväisyys sekä varsinkin kolmen pojan ja yhden tytön aktiivisuus tuntuivat tutuilta. Leffassa pilaillaan venäläissotilaiden kustannuksella, meillä Turussa leikittiin tulella. Viikarimaisin porukasta, Theo, heittää jotakin kohti sotilasta, osuu ja jää kiinni. Vain hiukan Theoa vanhempi sotilas ripittää tätä ja muistaakseni tunnustaa, ettei ole omasta halustaan DDRssä. Theo havahtuu hetkeksi. Pian tulee lisää aiheita moraaliseen punnintaan, mikä sysää lukiolaisluokan ottamaan vastuuta muustakin kuin koulutehtävistä ja ylioppilastutkinnosta. 

Porukka janoaa lisää tietoa Unkarista ja tietää, kenen luona voi kuunnella länsiradion ohjelmia. Koulussa yksi joukosta, Erik, ehdottaa, että oltaisiin historian tunnin alkajaisiksi kaksi minuuttia hiljaa tapettujen unkarilaisten kunnioittamiseksi. Vanhakantainen historianopettaja ottaa nokkiinsa, häipyy luokasta, valittaa kohtelustaan rehtorille, joka alkuun yrittää katsoa asiaa keskenkasvuisten vinkkelistä. Se ei käy, kun koulussa sosialismin puhtautta valvova politrukki puuttuu peliin. 

Oppilaita vaaditaan tunnustamaan, kenen aloitteesta mielenosoitukseen ryhdyttiin. Oppilaat tiivistävät rivinsä ja sopivat, miten vastataan. Muistan olleeni samanlaisessa tilanteessa, kun me abiturientit saimme viettää välitunnit sisällä ison koulurakennuksen 5. kerroksessa. Kerran meidän poikavaltaisen luokan älypäissä välähti ruveta ajankuluksi kokeilemaan, saako puisella karttakepillä aikaan tulta hankaamalla kepin kärkeä puuistuimeen. Me likat seurasimme vierestä aherrusta, kunnes homma alkoi tuottaa tulosta: savua levisi sakeasti koko kerrokseen. 

Voi veljet, mitä seurasi: huutoa ja mekastusta, ikkunoiden availua, oppilaiden hätistämistä ulos, kunnes palokunta kurvasi pillit ulvoen koulun pihalle. Palomiehet säntäsivät ylimpään kerrokseen - mutta eivät löytäneet liekkejä! Ainoat merkit uutterasta testaamisesta tulen sytyttämiseksi hankaamalla kahta puuta vastakkain oli hiiltynyt kohta yhden kolhon pulpetin istuimessa sekä karttakepissä.

Sitten alkoivat kuulustelut. Luokanvalvoja, rehtori ja ties kuka muu yritti murtaa meidät puhumaan, turhaan. Istuimme tuppisuina. Kun levisi huhuja, että meistä erotetaan joka kymmenes, tajusimme, että opettajilta olivat konstit lopussa. Meille ei tehty samaa kuin tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa, jossa oppilaita kuulustellaan yksi kerrallaan ja uhkaillaan monin tavoin. Theo parahtaa epäuskoisena, että opettajien keinot ovat samat kuin Gestapolla, mikä entisestään yllyttää aikuisia kiristämään pakkokeinoja.

 Lopulta Erik haluaa tunnustaa ehdottaneensa hiljaista hetkeä. Silloin lähes koko luokka osoittaa solidaarisuutta ja yksi toisensa jälkeen ilmoittaa olleensa aloitteen tekijä. Ministeri, koulutoimentarkastaja, koulun politrukki pakottavat rehtorin erottamaan koko luokan. Oppilaat eivät koskaan saisi suorittaa ylioppilastutkintoa DDR:ssä. Sillä tavoin valtio edustajiensa kautta demonstroi mahtiasemansa ja tuli samalla karsineeksi joukosta parhaita kykyjään. Stasi paisui organisaationa, kansalaisten tarkkailu yltyi yltymistään, DDR kulki kohti tuhoaan.    

Elokuvan katsojan pelko siitä, että nuoret tuhoutuisivat, osoittautui turhaksi. He eivät luovuta oikeutta ilmaista mieltään, vaan ottavat vastuun teostaan, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. On huojentavaa seurata, kuinka he pääsevät mahdottomasta tilanteesta: lähes kaikki luokan oppilaat löytävät toisensa samasta junasta, jolla sujahdetaan  Länsi-Berliiniin. Siellä he voivat suorittaa tutkintonsa ja jatkaa elämäänsä. Tällainen "helppo" mahdollisuus katkesi vasta Berliinin muuriin 1961.