keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Ylväs kuva Eeva Joenpellosta

 

Kumma juttu, että vasta luettuani Helena Ruuskan kirjoittaman Elämän kirjailijan (WSOY 2015) tajuan, kuinka merkittävä kirjailija Eeva Joenpelto on ollut ja on. Aikoinaan näet ei ollut tapana lukea sen paremmin Joenpeltoa, Utriota kuin Hietamies/Hirvisaarta tai varsinkaan Ursula Pohjolan-Pirhosta. Mutta Eeva Kilpi, Anu Kaipainen ja Marja-Liisa Vartio kelpasivat jo 1960-70-luvulla, jolloin meistä suomen kieltä ja kirjallisuutta opiskelleista moni ponnisti työelämään. Otimme kantaa muun muassa naiskirjailijoihin väistelemällä heidän viihteellisiksi arvioituja, historiasta aiheita ammentavia romaanejaan. Klassikot toki tunsimme Minna Canthista Aino Kallakseen ja Maria Jotuniin. Siihen kaartiin liittyi merkittäviä suomenruotsalaisia, kuten Edith Södergran, Tove Jansson, Märta Tikkanen, Solveig von Schoultz. Sittemmin suosittiin Veronica Pimenoffia, Rosa Liksomia, Sofi Oksasta, Anni Kytömäkeä. Myös Pirkko Saisio ja hänen uusin romaninsa Passio vaatii päästä listaan.

Tartuin Ruuskan laatimaan henkilökuvaan miltei sattumalta, kun Elisa Kirja tarjosi taannoin pikkurahalla ostettavaksi muun muassa Ruuskan Joenpelto-teoksen. Se ehti levätä lukulaitteessa hyvän aikaa, ennen kuin rupesin verkkaisesti lukemaan hankintaani iltaisin sängyssä. Vauhtiin päästyäni teksti veti puoleensa myös päiväsaikaan. Se tarjoaa sävykkäitä kuvia länsiuusmaalaisesta elämästä, Eeva Joenpellon kasvuvuosista, eräistä sukulaisista vihanpitoineen, avioliitosta Jarl Hellemannin kanssa ja pikku hiljaa myös WSOY:stä. 

Paljon myöhemmin moni tosielämän ihminen luovutti piirteitään romaanien henkilöille.  Eeva Joenpelto itse ja hänen lähipiirinsä hahmottuivat minulle perin kiinnostavina. Suoraselkäinen, pystypäinen tahtonainen ei sortunut, vaikka raskaita kokemuksia karttui. 

Eeva Joenpellolla oli niin kova sanomisen ja kirjoittamisen tarve, ettei edes yhä kivulloisemmiksi äityneet kädet saaneet häntä luopumaan työstään. Sanelemalla hän ei kyennyt luomaan tarinoitaan. Ehkä hän sentään hyväksyi käyttöönsä sähkökirjoituskoneen, joka siirsi kirjaimia melko kevein painalluksin paperille. Mahdottomalta tuntuu ajatella kipeäkätistä kirjalijaa hakkaamassa mekaanisen koneen näppäimiä kaikin voimin.

Ruuskan laatima prologi avaa niin olennaisia näkymiä kohteesta, että on paikallaan siteerata tekstiä vähäisin poistoin:

EEVA JOENPELTO TÄYTTI 70 VUOTTA kesäkuussa 1991. WSOY:n kirjallinen johtaja Vilho Viksten soittaa hyvissä ajoin Marjatta Tapiolalle ja tilaa kirjailijamuotokuvan Eevalle syntymäpäivälahjaksi -- Eeva suostuu ikuistettavaksi, taiteilijan silmin tarkasteltavaksi. Saattaapa olla jopa imarreltu, vaikka hän ei halunnutkaan kirjoittaa muistelmiaan. Hän on ollut aina tarkka sanomisistaan mutta myös ulkonäöstään, kerran vuoden parhaiten pukeutuvaksi naiseksi valittu pitkä, vaalea ja hoikka nainen.   

Marjatta Tapiola hakee Eeva Joenpellon autollaan Punavuoresta ateljeehensa Vanhalle Talvitielle Hermanniin. Eevalla on kasvoillaan paksu meikki, paljon sinistä luomiväriä ja punaista huulipunaa. Parempi olisi ollut, jos hän olisi tullut meikittömänä, sillä taiteilijan värit ovat paletissa, eivät mallin kasvoissa. Mutta malliaan huomattavasti nuorempi taiteilija ei uskalla pyytää tällaista.     

Eeva on pukeutunut mustaan iltapukuun, jonka hän on ostanut WSOY:n kirjailijaillallisille vuonna 1952 – juhlat olivat Kämpin peilisalissa ja Eeva Hellemann silloin 31-vuotias viisi romaania julkaissut tulevaisuudenlupaus. Vuodet ovat armahtaneet häntä, ja puku sujahtaa ylle 38 vuoden jälkeen. Ei tule kuuloonkaan, että malli istuisi toisen olkapään paljastavassa pitkähelmaisessa puvussaan. Hän seisoo kuten Ida Aalberg tai Aino Ackté Albert Edelfeltin maalaamissa muotokuvissa. Eeva on heidän laillaan kuninkaallinen malli, seisoo ylväästi leuka pystyssä ja kaula ojennettuna. Hän on äärettömän ystävällinen mutta pidättyväinen, jopa hiljainen. --

 Maalauksesta tulee suuri, todellista Eevaa suurempi. Kaikki hänessä on ollut suurta tähänkin asti – korut, talot, kirjat. Muotokuvan tausta on punainen, elämän värinen. Vasemmassa laidassa on kuin revennyt esirippu todistamassa paljastusta, halua näyttäytyä. Kirjailijan iho hehkuu keltaista ja vihreää, musta iltapuku muistuttaa voiman vuosista, joita vielä on jäljellä.--

Jätän enemmät sisällön selostamiset. Niiden asemesta suosittelen lukemaan Helena Ruuskan Joenpelto-kirjan. Seuraavaksi siirryn itse lukemaan Joenpeltoa. Kirjahyllystäni näet löytyy hänen Ettei varjos haalistu -romaani vuodelta 1986. Kirja tuntuu aikoinaan jääneen minulta lukematta. Samoin on laita Lohja-sarjan, jonka neljä osaa haen ennen pitkää kirjastosta. Samasta paikasta uskon löytäväni vuoden 1994 Finlandia-voittajan Tuomari Müller, hieno mies

Osoitan arvostavat kiitokseni Helena Ruuskalle Joenpelto-herätyksestä. On meistä äidinkielenopettajista moneksi!


 

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä, Lissu!
    Minä taas luin paljon Joenpeltoa ja koin, että hän kuului samaan genreen kuin Eeva Kilpi ja heitä nuorempi Orvokki Autio. Kaari Utriolta en ole vieläkään lukenut kuin jonkun tietokirjan ja Laila Hirvisaarelta en mitään.
    Eeva Joenpellon elämä oli traaginen. Hienoa, että hänestä on tehty elämäkerta ja ilmeisesti myös hyvin tasokas. Prologi houkuttelee lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmettelen itseäni, sillä Joenpelto olisi ollut minun heiniäni jo kauan sitten. Hänen näkemyksiään Lohjan seudusta ihmisineen on jopa verrattu Linnaan ja hänen Pohjatähti-trilogiaansa. Kummankin romaaneissa yhteiskunta ja sen tietyt vaiheet avautuvat pätevästi yksilöiden kautta.

      Orvokki Autio unohtui listasta. Häneltä olen lukenut ainakin kaksi romaania, Utriolta en ainoatakaan.

      Kannattaa tosiaan tarttua Ruuskan muihinkin hyviksi arvioituihin henkilökuviin..

      Poista