Ylväs kuva Eeva Joenpellosta

 

Kumma juttu, että vasta luettuani Helena Ruuskan kirjoittaman Elämän kirjailijan (WSOY 2015) tajuan, kuinka merkittävä kirjailija Eeva Joenpelto on ollut ja on. Aikoinaan näet ei ollut tapana lukea sen paremmin Joenpeltoa, Utriota kuin Hietamies/Hirvisaarta tai varsinkaan Ursula Pohjolan-Pirhosta. Mutta Eeva Kilpi, Anu Kaipainen ja Marja-Liisa Vartio kelpasivat jo 1960-70-luvulla, jolloin meistä suomen kieltä ja kirjallisuutta opiskelleista moni ponnisti työelämään. Otimme kantaa muun muassa naiskirjailijoihin väistelemällä heidän viihteellisiksi arvioituja, historiasta aiheita ammentavia romaanejaan. Klassikot toki tunsimme Minna Canthista Aino Kallakseen ja Maria Jotuniin. Siihen kaartiin liittyi merkittäviä suomenruotsalaisia, kuten Edith Södergran, Tove Jansson, Märta Tikkanen, Solveig von Schoultz. Sittemmin suosittiin Veronica Pimenoffia, Rosa Liksomia, Sofi Oksasta, Anni Kytömäkeä. Myös Pirkko Saisio ja hänen uusin romaninsa Passio vaatii päästä listaan.

Tartuin Ruuskan laatimaan henkilökuvaan miltei sattumalta, kun Elisa Kirja tarjosi taannoin pikkurahalla ostettavaksi muun muassa Ruuskan Joenpelto-teoksen. Se ehti levätä lukulaitteessa hyvän aikaa, ennen kuin rupesin verkkaisesti lukemaan hankintaani iltaisin sängyssä. Vauhtiin päästyäni teksti veti puoleensa myös päiväsaikaan. Se tarjoaa sävykkäitä kuvia länsiuusmaalaisesta elämästä, Eeva Joenpellon kasvuvuosista, eräistä sukulaisista vihanpitoineen, avioliitosta Jarl Hellemannin kanssa ja pikku hiljaa myös WSOY:stä. 

Paljon myöhemmin moni tosielämän ihminen luovutti piirteitään romaanien henkilöille.  Eeva Joenpelto itse ja hänen lähipiirinsä hahmottuivat minulle perin kiinnostavina. Suoraselkäinen, pystypäinen tahtonainen ei sortunut, vaikka raskaita kokemuksia karttui. 

Eeva Joenpellolla oli niin kova sanomisen ja kirjoittamisen tarve, ettei edes yhä kivulloisemmiksi äityneet kädet saaneet häntä luopumaan työstään. Sanelemalla hän ei kyennyt luomaan tarinoitaan. Ehkä hän sentään hyväksyi käyttöönsä sähkökirjoituskoneen, joka siirsi kirjaimia melko kevein painalluksin paperille. Mahdottomalta tuntuu ajatella kipeäkätistä kirjalijaa hakkaamassa mekaanisen koneen näppäimiä kaikin voimin.

Ruuskan laatima prologi avaa niin olennaisia näkymiä kohteesta, että on paikallaan siteerata tekstiä vähäisin poistoin:

EEVA JOENPELTO TÄYTTI 70 VUOTTA kesäkuussa 1991. WSOY:n kirjallinen johtaja Vilho Viksten soittaa hyvissä ajoin Marjatta Tapiolalle ja tilaa kirjailijamuotokuvan Eevalle syntymäpäivälahjaksi -- Eeva suostuu ikuistettavaksi, taiteilijan silmin tarkasteltavaksi. Saattaapa olla jopa imarreltu, vaikka hän ei halunnutkaan kirjoittaa muistelmiaan. Hän on ollut aina tarkka sanomisistaan mutta myös ulkonäöstään, kerran vuoden parhaiten pukeutuvaksi naiseksi valittu pitkä, vaalea ja hoikka nainen.   

Marjatta Tapiola hakee Eeva Joenpellon autollaan Punavuoresta ateljeehensa Vanhalle Talvitielle Hermanniin. Eevalla on kasvoillaan paksu meikki, paljon sinistä luomiväriä ja punaista huulipunaa. Parempi olisi ollut, jos hän olisi tullut meikittömänä, sillä taiteilijan värit ovat paletissa, eivät mallin kasvoissa. Mutta malliaan huomattavasti nuorempi taiteilija ei uskalla pyytää tällaista.     

Eeva on pukeutunut mustaan iltapukuun, jonka hän on ostanut WSOY:n kirjailijaillallisille vuonna 1952 – juhlat olivat Kämpin peilisalissa ja Eeva Hellemann silloin 31-vuotias viisi romaania julkaissut tulevaisuudenlupaus. Vuodet ovat armahtaneet häntä, ja puku sujahtaa ylle 38 vuoden jälkeen. Ei tule kuuloonkaan, että malli istuisi toisen olkapään paljastavassa pitkähelmaisessa puvussaan. Hän seisoo kuten Ida Aalberg tai Aino Ackté Albert Edelfeltin maalaamissa muotokuvissa. Eeva on heidän laillaan kuninkaallinen malli, seisoo ylväästi leuka pystyssä ja kaula ojennettuna. Hän on äärettömän ystävällinen mutta pidättyväinen, jopa hiljainen. --

 Maalauksesta tulee suuri, todellista Eevaa suurempi. Kaikki hänessä on ollut suurta tähänkin asti – korut, talot, kirjat. Muotokuvan tausta on punainen, elämän värinen. Vasemmassa laidassa on kuin revennyt esirippu todistamassa paljastusta, halua näyttäytyä. Kirjailijan iho hehkuu keltaista ja vihreää, musta iltapuku muistuttaa voiman vuosista, joita vielä on jäljellä.--

Jätän enemmät sisällön selostamiset. Niiden asemesta suosittelen lukemaan Helena Ruuskan Joenpelto-kirjan. Seuraavaksi siirryn itse lukemaan Joenpeltoa. Kirjahyllystäni näet löytyy hänen Ettei varjos haalistu -romaani vuodelta 1986. Kirja tuntuu aikoinaan jääneen minulta lukematta. Samoin on laita Lohja-sarjan, jonka neljä osaa haen ennen pitkää kirjastosta. Samasta paikasta uskon löytäväni vuoden 1994 Finlandia-voittajan Tuomari Müller, hieno mies. 

Osoitan arvostavat kiitokseni Helena Ruuskalle Joenpelto-herätyksestä. On meistä äidinkielenopettajista moneksi!

 

Ronskisti Donnerista

Oppia ikä kaikki: mikä ratkaisuksi, kun nettihaku ei tuota tuloksia? Etsin tietoja Jörn Donnerin Finlandia-palkitusta Far och son -romaanista vuodelta 1986, kunnes vastaan tuli tieto, ettei edes Hesarin kritiikkejä ole digitoitu kuin vuoteen 1993 asti. Vanhempia juttuja pitäisi etsiä kirjastoista, mikä ei koronakaranteenin aikaan onnistu. Siksi kiinnostuin oitis Kai Ekholmin uutuuskirjasta, jonka aiheena on Jörn Donner. Ostin sen ja luin saman tien, mutta teoksen alaotsikko Kuinka te kehtaatte jäi kirkastumatta ja toi mieleen ainoastaan Greta Thunbergin puhumassa maailman mahtaville.

Docendo tarjoaa tuotetietojen ohessa kirjan sisällysluettelon. Siitä saa käsityksen paitsi Ekholmin vetävän sumeilemattomasta tyylistä myös hänen laatimansa henkilökuvan kattavuudesta.

Ekholmin opin tuntemaan aikoja sitten Tampereen yliopistossa, kun kirjallisuuden jatko-opiskelijoina satuimme samaan seminaariin. Muitakin kosketuksia silloin oli. Ne liittyivät sekä kiellettyihin kirjoihin että Pentinkulman päiviin.

Toisin kuin Far och son -romaanin monet uuvuttavan pitkät luvut Ekholmin Donner-kirjan lyhyet tai lyhyehköt ja selkeästi jäsennellyt jaksot imivät lukijan jatkamaan tekstin parissa. Sen kielikin on nautittavan hiottua. Lähes jokainen luku alkaa kolmen kuvasivun siirtymällä. Niiden kuvista monet ovat tekijän itsensä ottamia. Runsaassa kuva-aineistossa on paljon myös Donnerin perhealbumien otoksia, mikä osaltaan kertoo miesten läheisestä yhteistyöstä.
Jukka Petäjän mielestä

Henkilökuvan persoonallinen ote syntyy paljolti siitä, ettei ­äänessä ole niinkään Jörn Donner vaan Kai Ekholm, joka pohtii ääneen Donnerin merkitystä, asemaa ja paikkaa taiteen, talouden ja politiikan kentällä.

Odotin, milloin Far och son saisi kunnon pohdiskelun, mutta jouduin pettymään. Teos toki mainitaan pari kolme kertaa, siinä kaikki. Ekholm myöntää, ettei innostunut Donnerin yhtä ja samaa aineistoa romaanista toiseen jauhavasta kerronnasta. Kaiken Ekholm on kuitenkin lukenut, mutta varsinkin 11-osaista sarjaa Anders-suvusta hän pitää löysänä. Far och son on sarjan kuudes, itsenäiseksi mainittu osa.

Ainoa romaani, johon Ekholm paneutuu, on yli 1000-sivuinen Mammutti (Otava 2013). Sen lukeminen on lähes nitistänyt sitkeän Donner-tutkijan, joka sivulla 288 lataa käsityksiään kirjasta:

Mammutti on lähdeteos, jonka ainoa hakusana on Jörn Donner. Se on antiensyklopedia, jonka järjestys on arvoitus. Se on kaatolava, jossa on jokaiselle jotakin: paljastuksia, donnerismeja, seksikohtauksia, riisumista, runkkaamista, menestyksen taivalta ja alakuloa esiripun laskiessa. Kirjassa on hajanaista älykkyyttä ja lumoavaa melankoliaa. Se on mustan huumorin valintamyymälä.

Ekholm sanoo arvostavansa Donnerin tuotantoa kokonaisuutena: 

Kun ymmärtää Donnerin kehityksen kirjoitushaluisesta teinistä marxilaiseksi, nuoreksi vihaiseksi mieheksi, erinomaiseksi kulttuurijournalistiksi ja raporttikirjailijaksi, poliittis-historialliseksi kronikoitsijaksi, sukukirjailijaksi, autofiktion tekijäksi ja kansakunnan unilukkariksi, tietää, ettei vastaavaa tuotantoa ole kenelläkään elossaolevalla. Kokonaisuutena hänen tuotantonsa on epätasaista ja stimuloivaa.

Erityiseksi puutteeksi Ekholm mainitsee lähteiden ja viitteiden jättämisen maininnatta silloinkin, kun ne olisivat olleet tuiki tarpeen. Hakemistojen tekoon Donner ei myöskään ryhtynyt, mikä sekin vie pohjaa hänen monin tavoin ansiokkailta faktakirjoiltaan tutkimuslähteinä. Kirjastoalan ammattilaisena Ekholm näyttää omassa teoksessaan, kuinka homma hoidetaan. Monivuotisen työn tulokset on dokumentoitu tarkoin. Hanakka lukija pääsee itse viitteitä seuraamalla lähteisiin ja sitä tietä tutkimaan, mistä tiedot ovat peräisin ja miten niitä on käytetty. Hakemistoja on monia, osa hilpeitä, kuten Donnerista sanottua -sitaattivalikoima. Silti teoksen sivumäärä on pysynyt aisoissa: 387 sivua.

Hesarissa 15.4.2020 Petäjä arvioi Ekholmin Donner-henkilökuvan hyvin myönteisesti. Yhden vakavan puutteen hänkin mainitsee:

Yllättävintä Kai Ekholmin henkilökuvassa eivät ole mitkään ennen kuulumattomat paljastukset tai sensaatiot, vaan se, kuinka nihkeästi Ekholm suhtautuu Donnerin laajaan romaanituotantoon.

Kannattaisi muistaa, että häpeämättömänä autofiktion suoltajana Donner on ainutlaatuinen hybridimuodon käyttäjä. Romaanit lähestyvät faktakirjallisuutta ja tietokirjat taas fiktiota.

Vaikka minua harmitti, etten löytänyt kaipaamiani tietoja tietystä romaanista, aineiston muu runsaus ja käsittelytapa herättivät halun kiittää. Loppua kohdenkaan teksti ei väsähdä, vaan tuntui jopa nousevan entistä komeammin siivilleen. Myös muutama facebook-kaveri on painokkaasti ylistänyt Donner-kirjaa.

Kai Ekholmia jututettiin Ylen aamussa 15.4.2020 otsikkolla "Donnerin slogan oli, ettei kukaan voi kirjoittaa hänestä mitään, ei niin fiksua ihmistä ole syntynytkään". Mikä vitsi! Ekholm osoittaa olevansa juuri se fiksu, joka ei ole nyykähtänyt Donnerin edessä, vaan on ammattilaisen ottein selvittänyt valtaisan aineiston. Niinpä kuva Jörn Donnerista kaikessa moninaisuudessaan hahmottuu selkeästi. Itse kirja odottaa yhä julkistamisjuhlintaa, kunnes koronakaranteenit hellittävät.

Olen tainnut jäädä Donnerien verkkoon, sillä menossa on Jörn Donnerin isän Kai Donnerin oivallisesti ääneen luetun kirjan kuunteleminen. Kyse on teoksesta Siperian samojedien keskuudessa 1911 - 1913 ja 1914. Yle Areenasta tämäkin aarre löytyy, niin kuin Akseli Gallen-Kallelan ja hänen perheensä Afrikan-matkan kuvaus. Se tuli kuunnelluksi viime syksynä.